Loppuraportti 2007

Yhteenvetoa tutkimustuloksista:

POLIITTISEN ESITYKSEN OPAS

1. Luo esityksesi sisällöstä manifesti . Aja jotain tiettyä agendaa! Paranna maailma!
2. Luo hahmo, esine, julistamaan manifestiasi . Tontun tai nallen esittämä julistus on helpompi vastaanottaa; tänä aikana politiikan, niin kuin kaiken muunkin, täytyy olla hauskaa.
3. Valitse poliittinen konteksti.
4. Riko normeja : puhu asioista joista ei olisi sopiva puhua. Miksi ulosteet, pyllyt ja pippelit ovat aina yhtä poliittisia?
5. Tee esityskonventiota vastaan ; tee liian pitkä esitys, liian hidas tai liian hiljainen. Totuttuja esityskonventioita ei ole vaikea rikkoa!
6. Ole mies, huuda ja hikoile! Suomalaisen teatterin perinteessä aggressiivinen mies edustaa ”radikaalia” jo valmiiksi.
7. Ole nainen, homo tai musta! Niin kauan kun valkoinen mies määrää, jonkin muun identiteetin manifestointi on aina poliittista.
8. Ryhdy pelleksi : www.clownarmy.org . Britit ovat yhdistäneet aktivismin ja performanssin jo kauan sitten.
9. Osallistu median valitsemaan spektaakkeliin.  

Politiikka ja yhteiskunta

Politiikka on yhteisiin asioihin, kuten sääntöihin ja päämääriin vaikuttamista, joko niiden ylläpitämistä tai muutoksen tekemistä. Politiikka ilmenee: 1.) Täytäntöönpanona (elintilaa ja –tarvikkeita jakamalla; rajoittamalla, pois tai sisään sulkemalla, tappelemalla). 2.) Täytäntöönpanoa edeltävänä älyllisenä toimintana, joka ilmenee puhumalla, sanallistamalla, keskustelemalla, ylös kirjaamalla ja tietoa välittämällä. Älylliset päätökset muovaavat fyysisiä toimenpiteitä ja sitä kautta olosuhteita.

Aloitimme tutkimuksemme, koska epäilimme, ettei taiteella ja yhteiskunnalla ollut enää toistensa kanssa mitään tekemistä. Taide näytti yksinään ajelehtivalta jäälautalta. Yhteiskunta tuntui etäiseltä, politiikka tuntui tapahtuvan jossain muualla, joillekin muille ihmisille ja joidenkin muiden ihmisten kautta. Oli selvää, että poliittisilla esityksillä on pitkä historia, mutta sitä laahusta ei tunnu kukaan enää haluavan kantaa. Emme mekään. Siitä huolimatta poliittisesta esityksestä puhutaan taukoamatta. Samalla kun sitä väistetään, sitä myös kaivataan. Niin mekin. Mistä tässä halussa on kyse? Halusta olla osa yhteiskuntaa ja vaikuttaa siihen. Halusta luoda todellisuutta.

Poliittinen esitys

Teatterista on todettu, että se on lähtökohtaisesti poliittista. Denis Guènouta seuraten, teatterin poliittisuus on siinä, että se tapahtuu aina kokoontumisena, kokouksena ja paikkana, jossa yhteisö voi tunnistaa itsensä. Peggy Phelan kirjoittaa, että koska esitystä ei voi tallentaa, siitä ei voi luoda myöskään tuotetta, mitään mitä voisi ostaa tai myydä. Täten esitys ei asetu markkinatalouden piiriin vaan omalla olemassaolollaan vastustaa kapitalismia, toteaa Phelan.

Onko siis mikä tahansa esitys sellaisenaan poliittinen? Kyllä. Entä miten se voisi olla vieläkin poliittisempi?

Väitämme, että poliittisessa esityksessä on aina tendenssi, päämäärä ja agenda. Se herättää taitelijoissa usein vastustusta. Poliittinen mielletään usein älyn ja verbaalisen alueeksi, kun taas taiteen ajatellaan toimivan myös älyn tuolla puolen – ”syvemmällä” sanoisi taiteilija. Meihin on syvään iskostettu näkemys taiteesta itseisarvona (taidetta taiteen vuoksi), jonka olemuksen oletetaan kärsivän, jos se toimii jonkin asian puolesta, tai jotakin vastaan. Aloittaessamme tutkimusprojektin päätimme kaksi asiaa: haluamme riisua poliittiselta esitykseltä sen raskaan historiallisen painolastin ja nähdä sen osana tätä päivää. Vanhojen sloganien sijaan haluamme löytää uusia. Haluamme löytää esityksiä, joissa taide ja poliittisuus toimivat yhtä lailla, ilman, että taide muuttuu julistukseksi ja kadottaa taiteensa.

Juha-Pekka Hotinen kirjoittaa, että poliittisuus on ennen kaikkea taiteen tarkastelutapa, ei sen ominaisuus. Poliittinen elää teoksen ulkopuolella, se suunnataan näkökulmana kohti teosta. Puhe taiteen yhteiskunnallisuudesta, on aina puhetta taiteen merkityksestä, Hotinen tiivistää. Taiteen yhteiskunnallistumisessa Hotinen pelkää sitä, mitä taitelijat yleensäkin, eli onko niin, ”että sponsorin logon tilalle tulee aatteen logo”. Hotinen puhuu poliittisesta taiteesta tyylilajina ja epäilee, ovatko poliittisen esityksen leimaa kantavat enemmän nostalgista muistelua kuin puheenvuoroja.

Haluamme uskoa, että kysymys poliittisesta on kysyttävä kunakin aikana uudelleen ja uudelleen. Politiikan ei tarvitse olla tyyli, muoto tai merkki vaan se voi olla näkökulma (niin tekijöiden kuin katsojienkin), joka mahdollistaa keskustelun ja osallistumisen.

Poliittinen taiteilija

Sunnuntaina 13.tammikuuta Helsingin Sanomien sunnuntaisivuilla toimittaja Lauri Malkavaara ihmettelee, missä vaiheessa taiteesta oikein tuli ensisijaisesti yhteiskuntakritiikkiä? Taidehan johdetaan sanasta taito, taideopiskelijathan opiskelevat muoto-oppia ja punnertamista, miten ihmeessä he voivat valmistua yhteiskuntakriitikoiksi, Malkavaara kysyy.

Taiteen ja yhteiskunnallisuuden liiton pohtimisen voi aloittaa kahdensadan vuoden takaa, jolloin avantgarde ”keksittiin”, ellei vieläkin kauempaa. Avantgarden keskeisiä unelmia 1800-luvun alun Ranskassa oli, että taiteilijat toimisivat yhteiskunnan etujoukkoina, muuttamassa yhteiskuntaa, vaikuttamassa siihen ja luomassa sitä. Nykyään avantgarden ajatellaan olevan nimenomaan taiteen sisällä tapahtuvaa, uusia suuntauksia ja ilmiöitä etsivää liikehdintää (esim. postmoderni taide). Mutta kaikki poliittinen taide lienee jotain velkaa avantgardelle.

Kysymys siitä, miksi taiteilija haluaa ottaa kantaa, on sama kuin kenellä tahansa muullakin ihmisellä, miksi kukaan ylipäätään haluaa ottaa kantaa. Miksi osallistua yhteisiin asioihin, miksi olla mukana vaikuttamassa, miksi kommentoida tai miksi ylipäätään välittää. Enemmän kuin taiteilijuudesta, on kysymys kansalaisuudesta tai ihmisyydestä yleensä. Miten ajattelen suhteeni maailmaan, yhteiskuntaan ja toisiin ihmisiin. Mikä on paikkani siinä? Jos nämä kysymykset koetaan merkityksellisiksi, siitä seuraa, että ajatukset näkyvät myös taiteessa kuten muussakin tavassa olla ja elää.

Tohtorintyössään Näkyvä pimeys Teemu Mäki pohtii voiko taide olla filosofiaa ja politiikkaa, ei vain niiden ilmaisuväline. Mäki uskoo, että politiikka ei ole vain eri näkökulmien kilpailua, vaan se on keskustelua, kommentoimista ja poliittisten ideoiden luomista. Poliittista toimintaa Mäen mukaan on yksilösubjektin tapa muovata itseään ja poliittista on yksilön kokemus maailmasta. Politiikka on käytäntöjä jotka luovat meitä, käytäntöjä, jotka muokkaavat kokemuksiamme, mielipiteitämme ja pysyvästi keskeneräistä minuuttamme. Mäki jakaa poliittisen taiteen kahteen kategoriaan: yksinkertaiseen poliittisen taiteeseen ja vaikeaan poliittiseen taiteeseen. Y ksinkertainen poliittinen taide levittää valmista vakaumusta ilman epäilyä. Mäen mukaan tämä ei kuitenkaan ole todellista poliittista taidetta. Sen sijaan vaikea poliittinen taide epäilee ja haastaa yleisönkin epäilemään, ja ajattelemaan. Tämän taiteen päämääränä on kysyä hankalia kysymyksiä valmiiden vastausten sijaan. Mäen mukaan taide on hyvä esimerkki tuotannosta, joka on kaupallisesti mieletöntä, mutta tuottaa silti hyvää elämää. Mäki päätyy perustelemaan, että taide on kokonaisvaltaista filosofis-poliittista pohdiskelua itsessään.

Poliittisen esityksen viisi kategoriaa

Ei ole olemassa epäpoliittisia esityksiä. Nekin esitykset, joissa ei ole suoraa yhteiskunnallista sanomaa, lähtökohtaa tai tasoa, ajavat jotain agendaa. Esimerkiksi, että pari- ja perhesuhteet muodostavat elämän keskiön (ja että nuo suhteet määritellään tietynlaisiksi) ja että ne tapahtuvat tietyssä maailmankuvassa ja niitä asetutaan katsomaan tiettyjen konventioiden mukaisesti. Poliittisesta näkökulmasta tällaiset ”epäpoliittiset” esitykset kannattelevat vallitsevia olosuhteita, vallitsevaa elämäntapaa ja vallitsevaa politiikkaa – jonka olennainen piirre on muutoksen välttäminen.

Poliittiset esitykset voidaan jakaa karkeasti viiteen kategoriaan: kannatteleviin , purkaviin , murskaaviin , uneksiviin ja rakentaviin . Murskaavat poliittiset esitykset maalaavat eteemme maailman lopun – koko maailman lopun tai jonkin tietyn maailman lopun. Nämä esitykset, jotka ovat usein tunnevoimaisia tai tunnelähtöisiä, saavat muita useammin poliittisen esityksen ”rankan” ja ”kuuman” leiman. Maailmaa purkavat esitykset ovat leimallisesti älykkäitä, analyyttisia, eritteleviä, pilkkovia, yksityiskohtaisia – ja ”kylmiä”. Rakentavia esityksiä on vähän. Ne nousevat siihen autiomaahan, jossa kaikki on murskattu ja jokainen partikkeli analysoitu pienintä yksityiskohtaa myöten – eikä mikään liiku. Rakentava esitys vastaa kysymykseen siitä mitä meidän pitäisi nyt tehdä. Siksi se on aina naurunalainen, jotenkin naiivi, jopa nolo. Rakentavuus voidaan ilmaista perinteisesti sanoman muodossa – tai ehdottamalla aivan toisenlaista olemisen tapaa. Esimerkki tällaisesta esityksestä on Todellisuuden tutkimuskeskuksen Hiljaisuuden politiikka (ohj . Julius Elo , Anna Jussilainen ja Tuomas Laitinen ), jossa ehdotettiin hiljaisuutta, kuuntelemista ja palaamista omaan kehoon sekä yleisellä sisällöllisellä tasolla että käytännössä: esityksen saattoi kokea katsomisen lisäksi tuntemalla ja osallistumalla. Rakentavan poliittisen esityksen esiaste on uneksiva esitys. Tällaisena voisi pitää M imosa Palen installaatiota Mobile Female Monument . Se on jättimäinen silikonista ja kankaasta tehty vagina, joka liikkuu pyörien päällä, ja jonka sisään katsojat voivat mennä lepäämään. Politiikka ei siinä ole erityisen artikuloitua, mutta siinä uneksitaan merkittävästi toisenlaisesta maailmasta. Entä minkälainen poliittinen esitys on vuoden 2007 teatteritapaus, Kansallisteatterin Tuntematon sotilas ? Se purkaa osiin suomalaismyytin ja lopuksi murskaa erään Suomi-kuvan. Se on purkava ja murskaava poliittinen esitys, jonka kanssa olemme täsmälleen samaa mieltä. Mutta mitä minun nyt pitäisi tehdä muuttaakseni jotain? Auttaako siinä jättiläispillussa kelliminen, hiljentyminen, halailu tai yhteislaulu?

Väitämme, että tehdäkseen poliittisen esityksen aikakaudella, jolloin yhteisten asioiden hoidosta puuttuu politiikka, taiteilijan on ryhdyttävä itse poliitikoksi ja luotava politiikka (päämäärät, ideologiat, toimintatavat) tai lainattava näkemyksensä joltakulta muulta. Esittämiinsä asioihin täytyy sitoutua – tai kyseessä ei ole kovimman luokan poliittinen esitys. Mitä tällainen esitys vaatii? Ajattelua. Pysähtymistä. Ajan ottaminen ajattelua varten on yksi aikamme merkittävimmistä poliittisista teoista. 

Poliittisen esityksen neljä näyttämöä

Oletetaan, että meillä on rakentava ehdotus, jonka takana joku seisoo. Missä se kannattaa esittää jos haluaa olla mahdollisimman poliittinen? Tietysti siellä missä se saa suurimman näkyvyyden. On valittavana neljä näyttämöä:

1.) Julkinen tila; katu, tori.

2.) Etabloituneet, valikoivat fyysiset näyttämöt kuten teatterit.

3.) Media, josta osa on julkista, ”vapaata” aluetta (internet) ja osa valikoivaa (sanomalehdet ja televisio).

4.) Päätöksenteon näyttämöt, joilla päätöksiä yhteisistä asioista lopulta tehdään (kokoushuoneet, kabinetit, ravintolat, saunat, olohuoneet tulevat ensin mieleen).

Mobile Female Monument toteutui kadulla, Tuntematon valtasi Kansallisteatterin. Molemmissa ylitettiin joku totunnainen raja; tällaisia teoksia ei ole (vähään aikaan) nähty näillä näyttämöillä. Se on yksi poliittisen esityksen merkki, rajan ylittäminen. Molemmat teokset ylittivät myös uutiskynnyksen, jota voi myös pitää yhtenä poliittisen esityksen merkkinä. Media toimi näyttämönä molemmille teoksille ja loi keskustelua ja mielipiteitä. Esitys, joka näkyy , on enemmän olemassa kuin se, joka ei näy. Näkyvän mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon on suurempi. Taiteilijoiden kommenttien perusteella kyseessä olevien teosten ei ollut tarkoituskaan vaikuttaa suoranaisesti poliittisiin päätöksiin mutta voidaan pohtia mitä se olisi vaatinut lisää. Että teokset olisivat edenneet päätöksenteon näyttämölle, olisi tarvittu aate.

Politiikka tässä ja nyt

Entä onko se, mikä ei näy, lainkaan poliittista?

Politiikaksi kutsumamme toiminta lähtee ja konkretisoituu katu- ja ruohonjuuritasolla ja sieltä se myös saa valtuutensa. Se on politiikan ensimmäinen, fyysinen taso. Vaikka tuntuukin siltä, että politiikka tapahtuu jossain muualla, sen mahdollisuus on aina täällä, ihmisten keskellä. Sinne palautuu myös lopullinen päätöksenteko; ihmisten välille ja ihmisten sisälle; mitä minä päätän itseni ja/tai muiden puolesta? Kadunmiehen ja päätöksentekijän väliin levittäytyy media , politiikan toinen, virtuaalinen taso. Se vaikuttaa niihin vaihtoehtoihin, joista tulemme tietoisiksi ja joista voimme valita.

Haluamme uskoa, että on olemassa politiikkaa myös ilman tiedonvälitystä. Sillä mikäli minun henkilökohtaisella päätökselläni, valinnallani – tai sinun valinnallasi – ei ole arvoa ilman median huomiota, mitä se kertoo luomastamme kulttuurista? Että me pyrimme kaikin voimin siirtymään mediavälitteiseen maailmaan, jossa fyysinen todellisuus on toissijainen olemassaolon muoto, ja että kaikki ne ihmiset ja asiat, jotka eivät (valikoivaa) mediakynnystä ylitä, ovat jollain tapaa vajaita?

Poliittisen mahdollisuus esityksissä tiivistyy kysymykseen taiteen paikasta ja merkityksestä yhteiskunnassa ja kulttuurissa. Ajattelemme taiteen olevan todellisuuden luomista. Taide ei ole jokin elämästä eristetty alue, jalustalle nostettu tai teatterisaliin unohdettu, vaan aktiivinen kieli ja teko, joka omalla olemassaolollaan ehdottaa paitsi sitä, mitä maailmasta vois ajatella myös sitä, mitä se on. Jos näin ajatellaan, se asettaa tekijälle vahvasti poliittisen ja eettisen kysymyksen: millaista todellisuutta taiteellani ja esityksilläni olen luomassa?

Tietoisuus omasta toimijuudesta on ollut yksi keskeisiä tutkimusvuoden oivalluksia.

Pilvi Porkola, esitystaiteilija ja ohjaaja
Janne Sarakkala, ohjaaja

Kirjallisuus:
Denis Guènoun: Näyttämön filosofia, Like 2007
Juha-Pekka Hotinen: Tekstuaalista häirintää, Like 2002'
Teemu Mäki: Näkyvä pimeys, Like 2005
Peggy Phelan: Unmarked, Routledge 1993