Tutkimuskysymys ja vuoden teema:
MITEN ESITTÄÄ YHTEISKUNNALLISTA AIHETTA?

Taiteen ja politiikan katsotaan usein olevan ristiriidassa toisiinsa nähden. Ajatellaan, että ottaessaan tehtäväksi vaikuttamisen, taiteilija valitsee tehtäväkseen viestin välittämisen luovuuden ja taiteen vapauden kustannuksella, jolloin taide alistetaan välineeksi. Puhuttaessa taiteen ja politiikkaan yhteensovittamisesta todetaan usein heti, että taiteilija on vapaa ja taiteilija tulee olla vapaa, ja siten sivutetaan koko kysymys. Kuitenkin taiteilijana aika ajoin kysyy itseltään mikä oman taiteen tekemisen merkitys on? Riittääkö ajatus taiteesta taiteen vuoksi? Onko taide niin autonomista kuin ajatellaan että sen tulisi olla? Suhde yhteiskuntaan ja järjestelmään on viime kädessä suhde maailmaan ja toisiin ihmisiin, ihmisen suhde poliittisuuteen on eksistentiaalinen kysymys.

Emme halua väittää että taiteen tulisi olla poliittista. Meitä kalvaa riittämättömyyden tunne. Me olemme tyytymättömiä, emme vain taiteeseen – vaan maailmaan. Riittääkö se, että tekee vain taidetta? Pitäisikö sittenkin olla auttamassa Sudanin lapsia tai pelastaa sitä osaa luonnosta mitä ei vielä ole tuhottu? Mietimme, mitä elämässä pitäisi tehdä. Ovatko ostosvalinnat todella ainoa jäljellä oleva tapa vaikuttaa yhteisiin asioihin (vain sijoittajalla on oikeus vaatia tulosta, valintoja, toimintaa)? Mitä tulisi ajatella demokratiasta, jossa ei ole enää politiikkaa, toisin sanoen todellisia vaihtoehtoja? Voisiko taiteilija luoda sellaisia – tai jos ei varsinaisia aatteita niin sellaista sieluntilaa ja avaruutta, joka inspiroisi näkemään vaihtoehtoja ja yhteiskunnallisia visioita? Kysymys kuuluu enemminkin voisiko taide olla yhteiskunnallista, ja jos, niin miten .

Suunnitelma jatkaa Uni ja aika–hankkeessa (2004 – 2005) aloitettua mutta lyhyeksi jäänyttä jaksoa, jossa etsittiin uuden poliittisen teatterin keinoja. Samalla vastaamme Todellisuuden tutkimuskeskuksen tavoitteissa mainittuun haasteeseen luoda tilaa unelmille .

Laajasti ajateltuna voidaan sanoa että kaikki taide on poliittista tai että kaikkea taidetta voidaan lukea poliittisesta näkökulmasta. Elämme kuitenkin aikaa, joka hylkii poliittista lukutapaa. Mistä se johtuu? Onko taiteen vapauden puolustaminen yhteiskunnallisen vaikuttamisen sijaan vain tuon hylkimisreaktion ilmentymä vai onko kenties niin, että taide ei vain ole tarpeeksi vapaata – ”hullua” – noustakseen yhteiskunnalliseksi vaikuttimeksi? Taide on aina marginaaliin asettumista, ja valitsemalla taiteen ihminen valitsee marginaalisen paikan ja aseman yhteiskunnassa. Jos teemaa kuitenkin tiivistää, taiteen ja yhteiskunnallisuuden suhteesta voi erottaa kaksi eri tarkastelukulmaa:

•  Sisällön poliittisuus.

Sisällön poliittisuudella tarkoitetaan kantaaottavaa aihetta, lähtökohtaa ja teemaa. Esim. "Punainen viiva" näyttämöllä.

•  Muodon poliittisuus.

Tällä tarkoitetaan taidetta, joka muotonsa puolesta on kantaaottava. Esim. Fluxus-ryhmän performanssit.

Me haluamme luoda teoksia ja näkyjä siitä miten nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Pelkkä muodon tutkiminen ei riitä tutkimukseksi. Me haluamme keskittyä myös siihen mitä sanotaan. Haluamme tarjota sisältöjä ja näkemyksiä haastavassa muodossa. Mikäli näkemyksiä ei työryhmässä synny, niitä on etsittävä ja löydettävä niiltä, joilla niitä on.

Esimerkkiaihe: työ

Yhteiskunnalliseksi esimerkkiaiheeksi olemme valinneet työn. Ensinnäkin käytännöllisistä syistä: työ on jo käynnissä olevan @work -projektin (2005 – 2008) aihe. Haluamme käsitellä sitä nyt laajemmalla rintamalla. Työ on myös loistava esimerkki yhteiskunnallisesta aiheesta; se on jotain mihin käytämme (tuhlaamme?) suuren osan elämästämme, sillä politikoidaan ja sen avulla käytetään valtaa. Se on itsestäänselvyys, jonka tärkeys on niin syvälle meihin ohjelmoitu, että emme kyseenalaista sitä. Eikö taiteilijan – ja todellisuuden tutkijan – tulisi pureutua juuri tällaiseen, päältä päin tylsään ja näkymättömään aiheeseen? Meistä pitää. Vuoden tärkein päämäärä on opetella kyseenalaistamaan sitä mikä on meille itsestään selvää ja oppia tekemään näkyväksi se mitä koko yhteiskunnan on vaikea nähdä.

TEESIT

TEESI 1. Pysähtyminen, silleen jättäminen, purkaminen

Mitä elämässä pitäisi tehdä? Pysähtyä. Lopettaa ylimääräinen vouhottaminen. Elämme äärimmilleen ladattua aikaa. Jokainen sekunti on määritelty jotain hyödyllistä käyttöä varten – tai niin pitäisi olla, siltä tuntuu. Elämän tulisi olla täynnä – täynnä työtä. Samalla näyttää siltä, että suurin osa työstä on turhaa ja tarpeetonta. Pitää palata peruskysymysten äärelle, esimerkiksi: Miksi pitää tehdä työtä? Onko tämä kaikki välttämätöntä? Mitä ihminen tarvitsee?

Ladattu aika pitää purkaa.

Filosofiassa dekonstruktion ajatus perustuu (yksinkertaistettuna) sille, että koska ajattelutapamme ovat niin konventionaalisia, ne pitäisi purkaa, jotta olisi tilaa ajatella toisin. Muiden muassa Martin Heidegger yritti hahmottaa tätä toisinkatsomisen tilaa. Hänen mukaansa esimerkiksi taiteen katsomistavat ovat hierarkkisia ("taideteos on objekti, jota katsoo subjekti") ja tämän asetelman purkaminen on jo itsessään eettinen teko.

Emme ajattele, että purkamista tulisi tehdä purkamisen vuoksi vaan siksi, että saataisiin näkyväksi jotain muuta kuin ladattua aikaa.

TEESI 2. Tilan luominen

Tilan luominen jollekin ”muulle”. Unelmien tilassa pysyminen, muutoksen tilassa pysyminen – ei päätöksiä, latistavia yksiviivaisia johtopäätelmiä siitä kuinka energia tulisi purkaa, miten se tulisi kanavoida ja mitä päämäärää varten.

TEESI 3. Taide on hulluutta

Taide on pohjimmiltaan vapaata elinvoimaa, joka vapauttaa. Siinä on taiteen lähtökohtainen poliittisuus. Taide on vaarallista varsinkin hienoille, pitkälle kehittyneille järjestelmille, kuten esim. Suomen valtiolle tai EU:lle. Taide on pelottavaa, arvaamatonta. Siksi on olemassa taidelaitoksia, jotka sitovat taiteen osaksi rakenteita, siitä tulee hallittavaa (siksi vanha taide on aina järjestelmän silmissä parempaa). Se merkitsee hillintää, modifioimista, kanavointia, järjestäytymistä. Tiettyyn rajaan asti kutsuisimme tätä kehitykseksi, erikoistumiseksi, monipuolistumiseksi – mutta kun taidejärjestelmän ylläpito alkaa viedä enemmän energiaa kuin luominen itse – taide alkaa näivettyä, luutua ja lakastua. Tämä prosessi on käynnissä, eikä vain taiteessa.

Ehdotamme hullumpaa taidetta; hämmästyttäviä ja epäkorrekteja ilmaisuja väärässä paikassa.

TEESI 4. Esille tuleminen taidekontekstista

Miten hullua taidetta sitten syntyykin, sen ei tule jäädä vain omaan kontekstiinsa. Haluamme tunkeutua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sitä varten meillä on myös ajateltava, nähtävä ja provosoiduttava.

TEESI 5. Provosoituminen

Monesti taiteilijat ja muutkin ihmiset sanovat haluavansa provosoida . Usein tällä tarkoitetaan sitä, että halutaan kyseenalaistaa muiden ihmisten maailmankuvaa, arvoja, elämäntapaa tai ajatuksia. Ajatellaan, että muiden ihmisten tulisi provosoitumisen ja ärsyyntymisen myötä kyseenalaistaa omia rajojaan tai tapojaan – ja muuttua. Monesti se kuulostaa ylimieliseltä, siinä on sävy, joka antaa olettaa, että provosoija on muita parempi, avarakatseisempi, enemmän oikeassa, jollain tapaa oikeutettu koettelemaan muiden rajoja.

Me haluamme provosoitua. Hakeutua sinne missä kiihtyy ja ärsyyntyy. Asettua alttiiksi erilaisille mielipiteille ja näkemyksille, olla valmiina muuttamaan ja kyseenalaistaa omia rajoja. Tämä merkitsee osallistumista.