UNI JA AIKA: Syystyöpaja 2004

Aika: 30.8. – 17.12.2004
Työaika: ma-pe klo 10 –16
Paikka: Aleksanterin teatteri, Helsinki ja Lofoottien saari Pohjois-Norjassa 22.9. – 1.10.

Osallistujat:
Julius Elo, Titta Halinen, Niina Hosiasluoma, Ville Härkönen, Kolina Seppälä ja Eero-Tapio Vuori

Pääaihe: Muuttuvat tajunnan tilat

Tutkimuskohteet:
Hypnoosi vetäjänä suggestoterapeutti Risto Santavuori
Kaupunki näyttämönä vetäjänä Julius Elo
Transsinaamiot vetäjinä Titta Halinen ja Kolina Seppälä
Zen-teatteri vetäjänä Eero-Tapio Vuori
Virtaavuus/kivettyminen vetäjänä Jani Manninen
Deborah Hey vetäjänä Pia Karaspuro

Vierailijat:
Hypnoosi – Risto Santavuori
Virtaavuus/kivettyminen – Jani Manninen
Deborah Hey – Pia Karaspuro

Demonstraatio:
Teidän täytyy kuvitella ne meduusat tähän 13. - 17.12.2004 Helsingin Punavuoressa.

”KULTTUURI ON SUGGESTIO!”

Janne Saarakkala haastattelee Niina Hosiasluomaa ja Kolina Seppälää, jotka osallistuivat syksyn työpajaan.

Hypnoosi.

Syysryhmä syventyi kerran viikossa Risto Santavuoren opastuksella hypnoosiin kahdesta kulmasta: ensin tulemaan hypnotisoiduksi ja sitten johdattelemaan toisia hypnoosiin. Päämääränä oli tutkia sitä miten katsojan tajunnan tilaa voi muuttaa. Hypnoosi-sessiot tuntuivat olleen työryhmälle syksyn parasta antia. Arvokasta se on ollut myös siksi, että pitkä haaveemme toteuttaa yhteistyötä taiteen ulkopuolisten todellisuuden tutkijoiden kanssa on vihdoinkin alkanut toteutua käytännössä.

KOLINA: Hypnoosi – tai suggestio – ei ole ollenkaan niin kummallista kuin luullaan vaan ihan arkea. Huomasi, että osa välineistä oli jo ollut entuudestaan käytössä näyttelijäntyössä; itsesuggestio, se miten hakee tilan näyttelemistä varten, jossa tunteet saa tulla pintaan.

HOSSU: Siinä purki mielen sotkua ja tutki avaavia reittejä.

JANNE: Miten se tapahtui?

K: Ensin valitaan kiintopiste, jota katsotaan. Kiintopiste voi olla muutakin, esim. ääni mutta olennaista on se, että kiintopiste asettaa tiukat rajat huomiolle. Se vapauttaa kaikesta muusta.

H: Sitten ohjaajan (hypnotisoijan) täytyy vain seurata hypnotisoitua tarkasti ja etsiä merkitysfunktioita. Ohjaaja ei manipuloi vaan auttaa menemään sinne mihin toinen on menossa.

J: Mikä on merkitysfunktio?

H: Esimerkiksi esitys on merkitysfunktio. Se on puite, johon osaa asettua, jota esim. katsoja/kokija osaa lukea.

K: Se jota hypnotisoidaan on aina oikeassa. Hypnoosiin ei joudu vahingossa vaan siihen suostutaan. Ilman vuorovaikutusta ei synny mitään.

H: Keho meni ohjaajana samaan rytmiin hypnotisoitavan kanssa, alkoi ottamaan samanlaisia asentoja. Siinä pitää olla tosi herkkänä. Luottamus on tärkeää. Yksi väärä sanajärjestys tai väärä sana voi katkaista hypnoosin. Kun mä ohjaajana esimerkiksi sanoin Juliukselle, että ”merkitykselliset säteet parantavat sinut” niin Julius sanoi, että ”älä sä määrittele minkälaisia säteitä ne on.”

K: Hypnoosissa on tietoinen myös siitä mitä ympärillä tapahtuu vaikka samalla on voimakas mielikuva jostain toisesta paikasta. Se on omanlaisensa tila, johon ei voi pakottaa.

H: Mua puhutteli se miten hypnoosista löytää samankaltaisuuksia sille vuorovaikutukselle mikä tapahtuu näyttelijän, ohjaajan ja yleisön välillä teatterissa.

K: Jos ei suostu esimerkiksi esitykselle, ei saa katsojana mitään. Sama näyttelijäntyössä. Suggestio muistuttaa tilanteena improvisaatiota. Kun suostuu, niissä molemmissa saavuttaa parhaimmillaan sellaisen hyvän flow-tilan.

H: Hypnoosissa huomaa miten itse koko ajan luo maailmaansa. Mä huomaisin miten suggestioaltis ihminen on. Se on yksi ihmisen perusominaisuus. Mun mielestä kulttuuri on suggestiota.

J: Miten sovelsitte hypnoosia työpajan muussa työskentelyssä?

K: Esimerkiksi kaupunki näyttämönä – jaksoilla saatettiin derive-kävelylle antaa tällainen orientaatio: ”Sä näet lohdullisia asioita.” Niitä ei siinä kävellessä tarvinnut ollenkaan etsiä, ne lohdulliset asiat alkoivat ilmiintyä itsestään. Myös esityksessä käytettiin hypnoosin rakennetta: 1.) Ensin viedään (katsoja/kokija) jonnekin toiseen tilaan (tässä yksityisasunto Helsingin Punavuoressa). 2.) Annetaan oma tila ja rauha, jossa voi luoda oman esityksensä. 3.) Johdatellaan ulos hitaasti. On tärkeää, että hypnoosi ei lopu yhtäkkiä vaan että se puretaan hitaasti. Esitys poikkesi hypnoosista siinä, että me annoimme valmiina ne materiaalit (kuunneltavat nauhat), joista esityksen sai rakentaa – mutta järjestys oli vapaa. Ja se, ettei esityksessä ollut muita ihmisiä kuin katsoja/kokija. Se ei siis ollut täysin oma alitajuntainen matka.

H: Siihen tarvitaan aina toinen ihminen avuksi. Yksin on aika hankalaa mennä hypnoosiin. Se on vuorovaikutusta.

Kaupunki näyttämönä.

K: Etsimme paikkoja, joissa oli tapahtunut jotain.

H: Ensin me tehtiin portitonta porttia. Istuttiin telttatuoleilla eri porttikongeissa. Se on jännittävää miten ryhmässä istuminen ikään kuin suojelee sitä paikallaan istumista.

K: Sitten kävimme mm. Kapteeninkadulla sillä paikalla missä Sten Christensen murhasi ne poliisit pari vuotta sitten.

H: Tuli ajatus, että pitäiskö tehdä ympäristötaideteos, jossa eri murhapaikoilla Helsingissä olisi kyltti, jossa lukisi murhan ajankohta ja se oliko murhaaja saatu kiinni ja minkälaisen tuomion se oli saanut. Ehkä kyltin vieressä voisi joku esiintyjäkin.

K: Tai esitys samalla idealla, jossa kyltit asetettaisiin sinne missä naisia on raiskattu. Sitähän tapahtuu paljon ja tuomiot on hirveän pienet verrattuna muihin väkivallantekoihin. Teimme myös demoja, joissa joku meistä kertoi nauhalle oman muistonsa. Muut kävivät sitten kuuntelemassa sen nauhan muiston tapahtumapaikalla. Tekijä oli saattanut tuoda sinne jonkun esineen, joka liittyi tarinaan. Se oli kiehtovaa miten ajan kerrokset limittyivät siinä. Teimme myös yksin kävelymatkoja, joiden aikana samalla puhuttiin nauhalle niitä ajatuksia mitä siinä kävellessä tuli pintaan.

H: Ja kulkuohjeita, että ”käänny tässä vasemmalle”.

K: Sitten toiset käveli sen saman matkan ja kuunteli sitä nauhaa.

H: Siinä meni sen toisen päähän samalla kun teki omaa matkaansa.

K: Hossu teki esimerkiksi sellaisen missä sanottiin, että ”nyt kun astut tuolle nurmikolle, joka on edessäsi, sä menet sisään mun uneen.” Se oli tosi jännittävää!

Luonto näyttämönä

Tämä lähtökohta syntyi Lofooteilla luonnollisena jatkumona kaupungilla tehdyille esityskokeiluille. Ryhmä vietti reilun viikon pienessä kalastajakylässä ja asui lomamökissä meren rannalla.

H: Luonto ja kaupunki luo niin erilaisen tajunnantilan. Aikaa on paljon, rutiineja vähän. Maisema muuttaa tajunnantilaa. Me tehtiin portitonta porttia siellä ja vertailtiin kokemuksia kaupungissa tehtyihin. Luonnossa näki paljon enemmän yksityiskohtia ja ajantaju katosi helpommin. Syntyi hyvin erilaisia tarinoita.

K: Lofootit tuli mukaan esitykseen virtaamiseen ja kivettymiseen liittyvien ajatusten, muistojen ja kuvatun maiseman kautta. Me kuvattiin paljon materiaalia.

H: Me luotiin transsinaamiohahmoja, jotka oli kotoisin Lofooteilta. Ajateltiin, että ne tuotaisiin sitten kotiin mutta ne ei päätyneet esitykseen.

K: Eikä kirjoitukset. Me haluttiin kokeilla (työpajassa) uutta ilmaisumuotoa. Kirjoitettiin havaintoja ja tuntemuksia luonnossa tajunnanvirtana.

H: Me patikoitiin paljon, harrastettiin unipiiriä. Tärkeää oli tärkeä myös ryhmän yhteenhioutuminen matkan aikana.

Transsinaamiot

Puolinaamio-tekniikka, jota Titta ja Kolina ovat opetelleet Max Bremerin opastuksella ja käyttäneet eräässä Teak:n Täydennyskoulutuskeskuksen produktiossa joitakin vuosia sitten.

K: Vedettiin Titan kanssa peruskurssi. Se on eräänlaista näyttämöhypnoosia, jossa antaudutaan naamion vietäväksi.

J: Miten se tapahtuu?

K: Laitetaan naamio päähän, katsotaan peiliin. Sitä sanotaan sytyttämiseksi. Sitten aletaan heti tehdä, ollaan se tyyppi eikä analysoida. Ajatusta ei saa päästää väliin. Tyypin annetaan syntyä vahingossa.

H: Itsekin hämmästyi sitä tyyppiä siellä peilissä, uskoi siihen illuusioon. Se on voimakkaan suggestiivista. Sitten hahmot alkaa opetella asioita ohjaajan avustamana. Ne ei osaa ensin puhua eikä käyttäytyä.

K: Ne on ihan maailmaan pöllähtäneitä, kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ne on sivupersoonan kaltaisia. Hahmot usein kuvaa niitä puolia, jotka on jotenkin prosessissa. Halu olla vihainen tuli voimakkaasti esiin mun hahmoissa.

J: Mähän kävin katsomassa teidän hahmoja alkusyksystä. Ne on kiehtovia siksi, että ne on niin arvaamattomia. Se on pelottavaakin, koska naamio muuttaa tekijän välittömästi toiseksi – se ei ole enää esimerkiksi Hossu tai Kolina. Siihen uskoo väistämättä. Se on suggestiota!

K: Ja vähän niin kuin hypnoosissakin, hahmot ei ole koskaan väärässä. Ohjaaja ei voi keksiä niitä, vain kysellä, ehdottaa ja auttaa. Tärkein homma on ylläpitää hahmoa, sillä se saattaa välillä kadota. Tekijälle on tärkeää löytää tila, jossa ei ole pakko olla kiinnostava eikä keksiä välttämättä mitään.

J: Vapauden tila. Ohjaajan ja johdattelijan merkitys vaikuttaa aika olennaiselta. Se on kuin isän tai äidin rooli.

K: Joo. Synnyttäjä on tärkeä. Aluksi johdattelija on välttämätön mutta myöhemmin kun hahmot oppii itsenäisemmiksi, johdattelijan tarve vähenee.

H: Jotkut hahmoista jää elämään. Niitä voi sitten tehdä yksinkin.

K: Mutta katsojan ne tarvitsee aina.

Deborah Hay

Pia osallistui syksyllä koreografi Deborah Hayn työpajaan Skotlannissa ja kotiintuomisina järjesti viikonlopun mittaisen työpajan, jossa tanssi määriteltiin kysyväksi ruumiiksi.

K: Se oli sellaista, että mentiin lavalle ja alettiin kysyä ruumiilla mahdotonta. Yksi orientaatio oli tämä: ”Entä jos kaikki minun ruumiini 73 triljoonaa solua olisivat yhtä aikaa vuorovaikutuksessa kaiken sen kanssa mitä havaitsen.” Vastausta ei ollut tarkoitus löytää, vain kysyä.

H: Se oli uusi näkökulma liikkumiseen.

J: Vaikuttaa siltä, että tässäkään esiintyjä ei ole koskaan väärässä?

K: Aivan. Sehän meillä on ollut jonkinlaisena alitajuisena teemana koko työpajassa! Uuden luominen ei ole mahdollista ennen kuin kaikki on uutta.

Virtaaminen ja kivettyminen

Janin pitämää viikon mittaista työpajaa varten pidimme noin kuukauden virtaavuus/kivettymis –päiväkirjaa, jossa pyrittiin joka päivä vastaamaan seuraavanlaisiin kysymyksiin:

Miltä tänään tuntuu?Missä kohtaa ruumiissa virtaa?/Mikä ajatuksissa virtaa?
Mikä kohta ruumiissa tuntuu kivettyneeltä, kipeältä, kolottavalta?
Miten virtaaminen/kivettyminen liittyvät ympäristöön tai muihin ihmisiin?

Aloitimme työpajan purkamalla päiväkirjamerkintöjämme. Purku ei tiivistynyt miksikään kiteytetyksi analyysiksi. Kyseenalaistimme ajatuksen siitä, että kivettyminen tai pysähtyneisyys olisi välttämättä negatiivinen asia (kivikin voi virrata). Panimme myös merkille, että Lofooteilla työryhmä oli kokenut virtaavansa voimakkaammin kuin kotona. Janin näkökulma aiheeseen oli se, että pelot ovat kuonaa, joka kertyy ruumiiseen erilaisina kivettyminä, jäykistyminä ja että tätä kuonaa on mahdollista poistaa fyysisesti ja avautua sitä kautta myös henkisesti, saada enemmän tilaa. Siksi teimme joogaa ja chi gunia (tai ji:n sukulainen mutta liikeradoiltaan yksinkertaisempi liikuntamuoto) joka päivä. Sen lisäksi teimme demoja aiheesta. Ensin ulkona luonnossa, sitten sisällä luonnosta tuotujen materiaalien (kivi ja puusta pudonneet lehdet) kanssa. Vietimme myös yhden päivän derivoiden Merihaassa.

Tämä viikko toimi työpaja-prosessin vedenjakajana. Sen jälkeen työtä päätettiin keskittää suggestion käyttöön ja kaupunkiin näyttämönä. Vaikka kevään työpajasta oli otettu sillä tavalla opiksi, että tutkimuskohteita oli syksyllä valittu huomattavasti vähemmän ja kullakin oli oma vetäjänsä, joutui syystyöryhmäkin runsaudenpulaan. Rajaus silti löytyi ja se näkyi siinä, että työpaja päättyi – ei demoon – vaan kokonaiseen esitykseen.

Yhteenvetoa

”Heijastukseni” Janin vetämästä viikosta oli se että ristiriidoista
huolimatta työpaja tuntuu virtaavan. Minusta se etsi toiseuden
mahdollisuutta (kevään teema siis jatkui) ja tuntui pyrkivän kohti
uudenlaista tai vaihtoehtoista elämäntapaa tai –katsomusta, ja että sitä olisi mahdollista vahvistaa esitystaiteen kautta. Tämä on tärkeä havainto TTK:n päämäärien kannalta yleisemmälläkin tasolla. Tässä ei vain käsitellä esitystaidetta sen itsensä vuoksi vaan elämän takia, että emme kivettyisi tai näivettyisi ihmisinä. Hossua lainatakseni, ”kulttuuri on suggestio.” Elämään voi ottaa toisenkinlaisen orientaation kuin sen mikä vallitsee. Esitys, Teidän täytyy kuvitella ne meduusat tähän, oli minulle liikuttava kokemus juuri sen tilan takia, jonka se tarjosi. Kutsuin sitä ”maailmaan tulemisen (tai palaamisen) taiteeksi.” Käsiohjelmaan ajatus muotoiltiin näin: ”Haluamme antaa katsojalle hänen ’oman aikansa takaisin’, auttaa häntä maailmaan tulemisessa.”

K: Yhteistyö on tapahtunut. Päädyttiin lopulta sellaiseen tilaan, jossa kukaan ei johtanut vaan kaikki kantoivat vastuuta.

H: Työpaja on tietenkin eri asia kuin esityksen tekeminen. Jälkimmäinen on dynaamisempaa kun tiedetään konkreettisemmin mihin ollaan menossa.

K: Malttaminen oli tärkeä oppi. Päkistäminen ei auta yhtään jos lopputulos on jotain mitä ei voi etukäteen määritellä. Siinä ei voi käyttää vanhoja strategioita, eikä yrittää olla yhtään valmiimpi kuin on. Työnjakoa täytyy päivittää koko ajan. Se etu ryhmätekemisessä on, että se mahdollistaa toisenlaisen jäljen ja näkee omat itsestäänselvyydet.

H: Ryhmätekeminen on vaikeaa, hidasta ja arvaamatonta. Mulle se oli oivallus, että se on ylipäänsä mahdollista. Löytää ja aistia tekemisen ja kuuntelemisen paikat, milloin lähtee mukaan, milloin ottaa päätöksen teon omiin käsiinsä. Ei se mitään auvoista ollut. Kaikki on aika kriittisiä, spesialisteja omilla alueillaan. Tosi paljon erilaisia työtapoja, joista oli myös hyötyä. Oli pakko oppia uutta, sietää epävarmuutta ja huomata omia esteitä. Oma itse on eniten ärsyttävä.