Kesäkuun väliraportti

Tässä raportissa Janne Saarakkala käy läpi kevään toimintaa ja tutkimuksen edistymistä valittujen tutkimusteesien kautta.

”Joutilaisuus on ehdottomasti kielletty, aivan niin kuin ajatteleminenkin. Vain televisiossa saa valaista ajatuksiaan, mikä tapahtuu puhumalla läpiä päähänsä”
~ Jukka Hankamäki

1. pysähtyminen: Ajattelu on poliittista toimintaa

En aluksi tunnistanut pysähtymistä, sillä se ei täyttänyt niitä odotuksia, joita minulle on pysähtymisestä; toiminnan vähenemistä ja zeniläistä rauhaa. Sen sijaan minä tulin pysähdyksestä pahoinvoivaksi. Se oli oire älyllisen haasteen vastaanottamista, yritys ymmärtää mitä ”työ”, ”politiikka” ja ”yhteiskunta” pitävät sisällään. Yhteiskunta on älyllinen järjestelmä ja politiikka toimintaa sen puitteissa. Mikä tahansa toiminta saa poliittisen merkityksen vasta kun tekijä tai katsoja/kokija antanut sille älyllisen kehyksen – mihin toiminnalla viitataan, mitä halutaan sanoa.

Me siis pysähdyimme ajattelemaan. Mielestäni se on tällä hetkellä erittäin poliittista toimintaa, jopa poliittisempaa kuin mielenilmaisu, ajattelua seuraava toimenpide. Ilmaisuja ei puutu – vaan mieltä. Omaa mieltä. Omaa ajattelua vaikkapa siitä jo olemassa olevasta ajatustulvasta, joka minulta jää huomaamatta tai jonka äärelle meillä ei ole halua tai aikaa pysähtyä.

2. Tilan luominen: Ajan ottaminen on poliittista toimintaa

Jos kaipaa sellaista ajattelutilaa, johon mahtuisi useita erilaisia, vastakkaisiakin näkökulmia on hylättävä ratkaisu-keskeisyys (minuun syvälle ohjelmoitu asenne). Se ei edesauta ajattelutilan syntymistä. Toinen mitä tarvitaan, on aika. Tilan luominen ajan ottamisena on kevään tutkimuksen keskeisiä toimintatapoja ja myös sen keskeisiä sisältöjä.

Jos meillä ei ole aikaa ajatella, meillä ei voi olla politiikkaakaan. Ajan ottaminen ratkaisuista vapaalle ajattelulle on poliittista toimintaa ja, lopulta, ajan ottaminen myös sen ilmaisemiseen.

Ehdotamme poliittiseksi esitystaiteeksi ajatusten ja näkemysten esittämistä.

Ajatusten esittämisestä on kyse tutkimussuunnitelman pääesityksessä Lure – Exhibition of Infinite Possibilities (syksyllä suomeksi Lumo – esitys uudesta työstä).

Luressa ajatukset onnistuttiin mielestäni ympäröimään sellaisella keveyden ilmapiirillä, että parhaassa tapauksessa katsoja/kokija huijattiin ajatusten äärelle: tällaista on työ. Kööpenhaminan The Story of Work – festivaalille huhtikuussa viety versio oli pidetty esitys; omalaatuinen, hauska, ironinen ja paikan päällä myös esteettisesti tyylikäs. Ehkä juuri tämä tyylikkyys ja esityksen ilmeinen taiteellisuus nostattivat myös närkästystä. Se ei ”puhutellut työväenluokkaa” – ja työväenluokkaa ei saa unohtaa kun puhutaan työstä.

Uudesta työstä ja uudesta luokkajaosta

Kuka kuuluu työväenluokkaan tänään? Monien mielestä työttömät ja pienituloiset – eli köyhät. Kenties työväenluokkaan voidaan liittää myös ne, jotka vielä tekevät vanhaa ”kunnon työtä” ja ne työttömät, jotka haluavat vain ”kunnon työtä” eivätkä suostu uuden työn tekijöiksi. Ihan kunniakas periaate, sillä uuden työn myötä harva työ on enää vakituista tai kunnollista siinä mielessä, että siitä olisi jotain konkreettista hyötyä tai edes järkeä. Uusi työ tuottaa elämyksiä, merkityksiä, informaatiota, tunteita, hölynpölyä ja suunnattoman määrän kontrollia ja seurantaa. Se tapahtuu enimmäkseen ennen varsinaista työtä (suunnittelu, työn hakeminen ja luominen) ja heti sen jälkeen (raportointi, arviointi ja jatkokehittely). Uusi työ on ”työn” kehystämisen akti, jossa työn sisällöllä, mitä todella tehdään, ei ole enää niin väliä (eikä sille ole aikaakaan). Tämän halusimme esityksessä tuoda esille, sen sietämättömän keveyden ja järjettömyyden.

Väitän, että työväenluokka on sellaisenaan reliikki ja väki on jakautunut kahteen uuteen luokkaan; ylä- ja alaluokkaan. Yläluokkaan pääsee vanhalla rahalla, kansalaisuudella, keinottelemalla tai tekemällä palkallista työtä. Työttömät, maanpakolaiset ja muut kyvyttömät tai kyvyttömiksi tehdyt ovat alaluokkaa.

Uusi luokkajako ja sen ilmeneminen uuden työn puitteissa on asia, johon haluaisin keskittyä syksyllä. Se on näkökulma, jonka haluaisin tuoda Lumoon. Mitä uusi työ tekee kansallisuudelle ja kodille? Mitä se tekee ihmiselle? Miltä se tuntuu? Minkälaista elitismiä edustaa suomalainen tai brasilialainen nälkätaiteilija, joka ei elä omalla työllään?

3. Ulos taidekontekstista

Työn muutosta käsittelevä Lumo/Lure on aiheeltaan yhteiskunnallinen esitys, joka tapahtuu taidekontekstissa. Kolmannen teesin toteuttaminen on tapahtunut ja tulee tapahtumaan tutkimuksen marginaalissa. Se sai alkunsa tammikuun Poliittisen osaston työpajassa ja on jatkunut sen jälkeen pistokokeina.

1. Poliittisen osaston työpaja 23.1. – 3.2.

Kadulla konttaaminen. Idea oli kehitelmä työpajassa esille tuodusta mielipiteestä, että kaupunkielämä tai elämä ylipäätään on liian nopeaa ja että sitä voisi kommentoida, hidastaa esitystaiteellisin keinoin, ihmis-hidastein. Päädyimme ajatukseen konttaamisesta. Se oli kaikista hyvä idea mutta kuka sen toteuttaisi? Ja miksi? Tästä käytiin mielenkiintoinen väittely ennen ensimmäistä konttaussessiota. Kaikki eivät halunneet kontata kadulla ylipäätään mutta monet kieltäytyivät myös siksi, ettei konttaamiselle ollut hyvää syytä. Se olisi vaatinut ajattelua. Pulma osoittautui myös hyvin henkilökohtaiseksi; ellei ollut omaa erityistä halua tai syytä, ei konttaaminen toisen puolivalmiin ajatuksen pohjalta riittänyt. Koko puoli tuntia kestäneen ensimmäisen konttauksen ajan taistelin mielessäni; mitä vastata niille, jotka kysyvät mitä te teette ja miksi te tätä teette. En ollut varma. Keksin erilaisia vastauksia, joista yksikään ei tyydyttänyt. Ilman hyvää selitystä konttaaminen jäi monelle ohikulkijalle ”käsittämättömäksi taiteeksi”, apurahaelitismiksi, eikä se puhutellut heitä poliittisesti.

Kiitos/anteeksi-kuoro. Esitysmuoto syntyi kommenttina yleiselle kiittämättömyydelle. Siinä kuoron jäsenet esittävät vuoronperään 20 kiitosta haluamilleen yleisille ja yksityisille asioille ja sen jälkeen 15 kappaletta anteeksi-pyyntöjä. Kokeilimme tätä Eduskuntatalon portailla, tunnelissa ja Kolmen sepän patsaalla. Kuoro tuli ulos taidekontekstista ja joutui nopeammin kuin uskoimmekaan uskonnolliseen kontekstiin (tästä voi lukea lisää blogista: Ei yhteiskuntaa ilman uskontoa…) Silti esitysmuoto ja ajatus sen sisällä toimivat; esitys vastasi mielestäni kysymykseen miksi tätä tehdään ja ihmiset todella jäivät kuuntelemaan ja kommentoimaan – ja eräs humalainen kävi päälle.

2. Panda-esitysiskut maaliskuussa

Panda on uuden työn henkilöitymä, maskotti ja poliittinen tutkimusväline, jonka kehittely alkoi @work Networkin Helsingin-työpajassa joulukuussa 2006.

Pandan vaalikone järjestettiin ennen eduskuntavaaleja kolme kertaa Postikudulla, Posti-talon kupeessa seisovilla vaalimainostelineillä. Teline oli tärkeä osa esitystä; se kehysti, kontekstualisoi pandat, jotka muuten vaikuttivat vaarallisilta. Yleisön oli helpompi lähestyä pandoja, jotka pysyivät sisällä ”kioskissa”. Kehys toimi myös älyllisenä viitteenä, joka paikansi esityksen vaaleihin. Merkittävän eron teki myös tapa lähestyä ihmisiä; kohtelias ja iloinen tervehtiminen keräsi enemmän yleisöä kuin kuvamainen seisoskelu.

Ideana oli tehdä vaalikoneen tekijälle 25 lähinnä työtä koskevaa monivalintakysymystä, jolla selvitettiin kannattiko henkilön äänestää vai ei (katso blogi). Mitä enemmän pisteitä, sitä lähempänä henkilö oli pandojen maailmannäkemystä, jonka mukaisesti kansallisvaltiot ovat haihtuneet jo aikapäiviä sitten ja äänestäminen turhaa. Mitä vähemmän pisteitä, sen tiiviimmin henkilö oli kiinni kansallisvaltio-kuvitelmassa ja hänen kannatti äänestää ihan ketä tahansa pitääkseen kiinni unelmastaan. Näiden kahden ääripään välillä oli kolmas, muutoksen tilassa oleva ryhmä, jota pandat kannustivat heräämään omaan näkemykseensä todellisuudesta. Panda-hahmo kehittyi esitysten myötä röyhkeämmäksi niin, että panda alkoi avoimesti manipuloida vaalikoneen tekijöitä omalle puolelleen.

Vaalikone oli yritys provosoida – ja useiden ihmisten kanssa syntyikin keskusteluja työstä, demokratiasta ja isänmaan tilasta. Eräs nuori mies palasi takaisin kysymään tarkoitimmeko todella, ettei äänestäminen kannata. Siinä oli roolissa kiinni pitämistä. Toisen nuoren miehen kanssa kävin sähköpostikeskustelua, jossa hän usutti pandaa osallistumaan kampanjaan, jolla ehdotettiin uutta ja oikeudenmukaisempaa ääntenlaskujärjestelmää. Tässäkin kohtaa oli roolissa kiinni pitämistä, sillä pandalla ei ole aikaa eikä kiinnostusta moisiin kampanjoihin (ellei siitä makseta).

Pandalle perustettiin oma palveleva puhelin ja sähköpostiosoite, joita jaettiin vaalikoneen yhteydessä.

PANDA: 044-9400247
dothepanda@yahoo.co.uk

3. Julkinen lukupiiri 30.5. – 7.6.

Jussi Johnsson luki HKL:n metrossa matkustajille ääneen kiinnostavia yhteiskunnallisista ajatuksia Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen kirjasta Odotustila – Pamfletti uudesta työstä ja Kaarina Hazardin kirjasta Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta.

Esityksen vastaanotto oli kaiken kaikkiaan positiivinen vaikka aika kuunnella Jussin esittämiä ajatuksia oli metromatkalla tietenkin rajallinen. Joitakin matkustajia (erityisesti nuoria miehiä) esitys myös provosoi. Johtuiko se luetuista ajatuksista sinänsä, Jussin persoonasta vai siitä, että esitys tunkeutui heidän henkilökohtaiselle reviirilleen? Vaikea sanoa. Jälkimmäinen vaihtoehto avaa silti mahdollisuuden mielenkiintoiselle väitteelle; julkinen tila on muuttunut yksityiseksi – lavasteeksi yksityiselle.

4. Taide on hulluutta: Maailma on näännyttävä

Tämä teesi on vaikuttaa kuin antiteesiltä suhteessa kaikkeen siihen mitä olen edellä päätellyt politiikasta ja politiikan mahdollisuudesta esittävässä taiteessa. Älyllisen viitekehyksen hakeminen ikään kuin kesyttää ja jäsentää sen mikä sitä ennen on ollut ”hullua”. Tätä teesiä on tarkennettu seuraavasti: ”Taide on pohjimmiltaan vapaata elinvoimaa, joka vapauttaa. Siinä on taiteen lähtökohtainen poliittisuus.” Minusta yksikään ehdotuksistamme poliittiseksi esitykseksi ei ole sisältänyt sellaista elinvoimaa, energiaa, jonka näkisin hulluna. Ne ovat paikoin olleet ”hämmästyttäviä ja epäkorrekteja ilmaisuja väärässä paikassa” mutta enemmän kuin vapaata elinvoimaa me olemme ilmentäneet elinvoiman ehtymistä ja nääntymistä.

5. Provosoituminen: Teatteri ampuu aina ohi?

Emme kevään aikana ehtineet provosoitua mitenkään ohjelmallisesti. Kaikki provosoituminen tuli vastaan kysymättä ja tässä toinen: Poliittisen osaston työpajan loppudemon loppukeskustelu muuttui kuumottavaksi kahden aktivistinaisen toimesta. Heidän näkemyksensä oli, että poliittisessa katsannossa erityisesti esittävä taide ”ampuu aina ohi”. Aktivistit olivat sitä mieltä, että heillä olisi paljon aiheita ja tärkeää informaatiota, josta me taiteilijat voisimme ammentaa. Tämä oli hyvin provosoivaa. Onko taiteilija poliittisten näkökantojen äänitorvi tai kuvittaja? Ei kiitos. Tilaisuuden jälkeen päätin tavata toisen suunsa avanneen aktivistin uudelleen ja kysellä hänen näkemyksiään tarkemmin. Minua kiinnosti se kuuma informaatio, jota taiteessa pitäisi käsitellä ja jota sen pitäisi levittää. Tapasin Anni Mikkelssonin, Helsingin Nuorten Vihreiden puheenjohtajan. Hänen mielestään taiteen pitäisi tarjota vaihtoehtoja, visiota. Päivänpolttavina poliittisina aiheina hän piti perustuloa, työtä (erityisesti prekariaatin asemaa), siirtolaisuutta, ympäristöpakolaisuutta, energiaturvallisuutta ja ilmastonmuutosta. Tulevaisuudessa hän näki siintävän energiasotia. Minustakin nämä aiheet ovat tärkeitä mutta niiden luettelointi ei tuonut itse aiheisiin mitään sellaista mitä en olisi jo ajatellut; keskustelu ei tarjonnut minulle sitä innoittavaa visiota, jota Anni puolestaan odottaa minulta. Eli, kuten sanottua, jonkun pitäisi ajatella, pohtia, uneksia ja nähdä. Kutsuin Annin siltä istumalta @work heijastusryhmän jäseneksi.

Yhteiskunnallinen aihe ei vielä luo poliittista tilannetta tai poliittista keskustelua. Teatermaskinen- ryhmän Vastarinta-festivaalin (Motstånd Festivalen) päämääränä on tuoda samaan tilaan, samaan keskusteluun täysin epäsopivia ihmisiä. Ajattelun generoimiseksi, meidän pitäisi keskustella laajemmin, ennen kaikkea kuunnella toisiamme yli ammatti-, mielipide-, ikä- ja sukupuolirajojen; kuunnella ärsyttäviä tyyppejä. Siitä vasta syntyy poliittinen keskustelu. Mutta onko sellaiseen aikaa? Tässäkin kohdassa ajan poliittisuus on ilmeistä.

Muut esitykset

Kuolema etsii työtä
Niina@work
Hiljaisuuden politiikka 28. – 31.5.

”Kannatan hiljaisuuden vallankumousta” espanjalainen hiljaisuus-aktivisti ja taiteilija Tres sanoo. ”Se on akustinen vallankumous, joka juontaa juurensa Rimbaudin ja surrealistien esittämiin ajatuksiin maailman ja elämän muuttamisesta. Hiljaisuus olisi minusta siihen hyvä päämäärä ja voimakas käsite. Kuvitelkaa maailma, jossa koneet ovat äänettömiä ja elämä täynnä äänetöntä liikettä. Se herättää vaikuttavia kuvia: New York täynnä liikettä mutta ilman liikenteen melua. Tämä on minulle selkeä tulevaisuuden ideaali, koska melu on haitallista ja hiljaisuus, sen sijaan, hyödyllistä kaikille. Nykyinen kulttuuri perustuu röyhkeälle kapitalismille ja itsekkyydelle ja siksi me tarvitsemme vallankumouksen. Hiljaisuus voisi tarjota siihen näkökulman. Tulevaisuus kuuluu hiljaisuuden tekijöille ja teknologiaa on muokattava siihen suuntaan.”

Tämän jälkeen hiljaisuuden poliittisuus ei ollut minulle enää lainkaan kyseenalaista – päinvastoin. Kävin katsomassa Hiljaisuuden politiikka työryhmän harjoituksia ja osallistuin heidän esityksiinsä Kampin keskuksen viidennessä kerroksessa. Se on kehollinen installaatio, jota voi katsoa perinteiseen tapaan kuin elävää patsasta tai laittaa kuulosuojat päähän ja astua mukaan. Tässä kohdassa katsojasta tulee sekä esiintyjä että kokija, sillä korokkeella on erilaisia varsinaisten esiintyjien muodostamia pisteitä, joiden vierellä on kosketukseen liittyvä käyttöohje. Esimerkiksi: ”Sulje silmäsi ja astu esiintyjän eteen. Hän halaa sinua. Kun haluat loputtaa, astu taaksepäin.” Kosketus ei sisältynyt kaikkiin pisteisiin mutta jonkinasteinen kontakti kyllä.

Miten esitys olisi voinut olla poliittisempi? Kenties valittu esityspaikka, hiljaisempi viides kerros, pienensi esityksen poliittisuutta. Kenties se olisi tehnyt suuremman vaikutuksen esimerkiksi Kampin ensimmäisessä kerroksessa, joka on huomattavasti kiireisempi ja meluisampi. Näin kontrasti esiintyjien ja ohikulkijoiden välillä olisi ollut suurempi. Toiseksi pohdin, tekisikö näkyvämpi tiedotus paikan päällä esityksestä poliittisemman; ettei kiireisinkään ohikulkija ohittaisi teosta ”vain taiteena” – vaan ymmärtäisi sen älyllisen ja yhteiskunnallisen kehyksen, tarkoituksen, väitteen. Ja senkin voisi tehdä jotenkin ovelasti, niin ettei itse esitys latistuisi.

Se onkin helpommin sanottu kuin tehty, sitä pitäisi pysähtyä ajattelemaan ja kokeilla.

Lopuksi

Asetimme tammikuussa tutkimukselle hypoteesin, jonka mukaan yhteiskunta on haihtunut ja esitimme jatkokysymyksen: Mitä tehdä?

Yhteiskunta ei ole kadonnut minnekään mutta kansallisvaltio Suomi on. Se on kuin talo, josta on enää rangat jäljellä, sisältö liukenee kansainvälistyvän kulttuurin valtamereen. Ainoa vahva pilari, joka luultavasti kaatuu viimeisenä, on valtava usko työn autuaaksi tekevään voimaan ja siihen, että työ kiittää tekijäänsä. Saattaa kiittääkin mutta kuinka konkreettisesti? Uuden työn maailmassa tehty työ tuo vain lisää työtä, ei rahallista korvausta, vapaa-aikaa tai muuta konkreettista etua; ahkeruutta ja vaivannäköä tärkeämpää on luoda vaikutelma ahkeruudesta, sillä uusi työ on esitys. Esitys työvoimasta, kyvystä, potentiasta, jota vältetään viimeiseen asti käyttämästä mihinkään, sillä korvamerkinnät kaventavat mahdollisuuksien loputtomuutta.

Yhteiskunta on muuttamassa muotoaan, kasvamassa suuremmaksi, toisaalta hienostuneemmaksi ja toisaalta julmemmaksi. EU on meidän uusi yhteiskuntamme ja se perustuu – ei enää kansallisuudelle – vaan kaupankäynnille ja talouskasvulle. En usko, että paluuta entiseen on. Käynnissä on pitkä väsytystaistelu, jonka päässä kangastelee universaali kapitalismi.

Paolo Virno, italialainen sosiologi, eräs lukupiirin kirjailijoista, jonka teosta Väen kielioppi olemme lukeneet, puhuu kahdesta vaihtoehtoisesta toimintatavasta; kansalaistottelemattomuudesta ja eksoduksesta, eli maastamuutosta. Näiden vaihtoehtojen käsittely on vielä kesken mutta eksodus hyppii silmille joka puolelta. Samalla kun on meneillään valtava maailmanlaajuinen ja lähinnä kehitysmaita koskeva maastapako (exile) kohti rikkaita länsimaita – ja nykyisin myös kohti Aasiaa ja Lähi-Itää – on länsimaiseen tajuntaan iskenyt henkinen eksodus; maastamuutto kohti virtuaalista maailmaa. Se on etääntymistä – kohti mitä? Maastamuutto on positiivisesti ladattu termi, se on oma-aloitteista toimintaa, jonka horisontissa siintää jotain vieläkin parempaa. Mielenkiintoista olisi eritellä noita horisontteja; mikä on mielestämme vieläkin parempaa ja minkä mallisia nuo haaveet ovat yhteiskunnallisesti – eli mitä vallitsevan parlamentaarisen demokratian tilalle, johon mitä ilmeisimmin ollaan nyt ottamassa etäisyyttä?

Me täällä rikkaassa länsimaassa olemme tietoisia siitä, että johonkin todella ryhtyminen tietää väistämättä jostain luopumista; vähentämistä, supistamista, luopumista saavutetuista eduista; uudelleenjakoa. Väitän, että tämä on pohjimmainen syy siihen, miksi merkittäviä yhteiskunnallisia muutoksia ei tapahdu. En halua luopua mistään. Väitän, että tästä samasta syystä myös poliittisia esityksiä vältellään; ajattelua, utopioita väistetään. Politiikkaa sinänsä vältellään.

Uudet teesit:

6. Toiminen ilman ajattelua ei riitä
7. Henkilökohtaisuus on poliittista (sitoutumisena)

lisää ajatuksia vuoden varrelta: www.politik.vuodatus.net