4000 merkkiä jäljellä

Sitä haluaisi ajatella, että suuri yleisö ei ole oikeasti niin kaavoihin kangistunutta ja poroporvarillista mutta kun näkee mikä myy ja mihin jonotetaan kilvan räntäsateessa ennakkolippuja ja kysytään, että miksi sinä hukkaat lahjojasi, etkä tee jotain hauskaa, niin se on kuin isku mahaan. Luulimme, että vanhemmat kollegat ja mestarit ovat vain katkeria ja kateellisia valittaessaan teatterin aseman romahtamista – mutta se on totta. Suorastaan ilmeistä tarkasteltuamme teatterikritiikin tilaa ja siitä käytävää keskustelua.

Teatterilehden haastattelussa (Teatteri 2/02) Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Heikki Hellman toteaa, että lehden lähtöjutuista vain joka kymmenes käsittelee teatteria. Helsingin ensi-illat pyritään kattamaan vaikka siihenkään ei tahdo palstatila riittää. ”Kuvataiteistakin kirjoitamme enemmän. Kuvataiteessa on suuria näyttelyjä, maailmanluokan kulttuuritapahtumia, joilla on uutisarvoa. Täytyy nyt muistaa että olemme sanomalehti, uutislehti. Kerromme uutisia, joiden oletamme kiinnostavan yleisöä.” Näin hän tulee epäsuorasti ilmoittaneeksi, että teatterilla ei ole uutisarvoa, eikä se kiinnosta suurta yleisöä. Hellman lienee oikeassa. Teatteria ei käydä katsomassa samassa mittakaavassa kuin elokuvia tai konsertteja, sitä on kielen takia vaikeampi markkinoida ulkomaille kuin musiikkia tai tanssia, eikä sitä voida ostaa yhtä kätevästi yksityiskäyttöön kuin kirjoja tai cd:eitä. Mediassa on jo kauan aikaa sitten havaittu, että teatteri on informaation välityskanavana epäluotettava, tehoton ja vanhanaikainen.

Kun teatterilla on näin huono kauppa-arvo, joutaa kritiikkikin marginaaliin. Kriitikko Soila Lehtonen valittaa Teatterilehden (Teatteri 8/01) Meta-kritiikkivastineessaan: ”…Sole Üexkull vielä 1970-luvulla kirjoitti usein yli 7000 merkkiä, eivätkä yli 9000 merkin jutut olleet harvinaisia. - - - Se oli silloin se. Esimerkiksi oma tilani (Aamulehdessä, Suomen toiseksi suurimmassa sanomalehdessä) on keskimäärin 4000 merkkiä.” Lehtonen erittelee myös pitkän litanian teatteriesityksen arviointia koskevia näkökohtia, jotka pitäisi pystyä tunkemaan tähän annettuun rakoon. Lehtonen tahtoo sanoa, että kriitikolle ei ole annettu edes mahdollisuutta paneutua vakavasti ja pitkästi (esimerkiksi näyttelijäntyön yksityiskohtien tarkasteluun). Teatterin asemaa lehdistössä voisi verrata studionäyttämöiden asemaan kaupunginteattereiden tuotannoissa. Vaikka niiden esitykset olisivat loppuunmyytyjä, ne eivät elätä laitosta. Niissä ei ole taloudellista vetovoimaa. Tästä samasta syystä Yleisradio kuristaa kuunnelmatuotantoa hitaasti mutta varmasti. Kuunnelmakritiikki on kutistunut lähes olemattomiin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ehkä teatterikritiikkiä odottaa sama kohtalo ja ehkä myös näyttämötaiteen kehitys tukahdutetaan siirtymällä uusintoihin?

Jos teatteri on sitten näin huono sijoitus, niin miksi ihmeessä jäljellä olevan 4000 merkin pitäisi yrittääkään sisältää kaikkia Soila Lehtosta pakottavista kategorisista näkökulmista? Kuka käskee? Eikö arvoton tila ole käytännöllisesti katsoen vapaa? Miksi ei voisi vaikka kirjoittaa vain ja ainoastaan näyttelijäntyöstä jonkin esityksen kohdalla? Vastaus on ilmeinen. Teatterikritiikin muoto ja sisältö palvelevat suuren yleisön tarpeita kiireestä kantapäähän. Jopa Teatterilehdessä. Arviot-palstalla pureudutaan esityksiin joskus himpun verran syvemmälle kuin päivälehdistössä mutta mitään merkittävää eroa ei ole. Me olemme lukeneet niitä vuodesta 1993 lähtien mutta vain äärimmäisen harvoin ne ovat olleet ammatillisesti kiinnostavia. Arvioiden sisällöllinen laatu on aina ollut alisteista määrälle (jolle on varmasti selkeät talouspoliittiset syyt). Soila Lehtonen ei siis saa mahdollisuutta paneutua kunnolla edes valtakunnallisessa näyttämötaiteen aikakauslehdessä – joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Nehän vahvistavat säännön. Ja nämä poikkeukset liittyvät ilmiöihin, trendeihin ja Henkilöihin, jotka Heikki Hellmaninkin mukaan kiinnostavat suurta yleisöä enemmän kuin yksittäiset esitykset. Ne myyvät edes vähän.

Kun teatteri on näin merkityksetöntä niin miksi Soila Lehtoselle ylipäänsä yhä annetaan ne 4000 merkkiä käyttöönsä? Säälistäkö? Väittäisimme, että nostalgian vuoksi. Teatterikritiikin ei ole tarkoituskaan enää olla luova, koska sen tehtävä on kannatella instituutiota, joka rakennettiin silloin kun teatterilla vielä oli oikeaa merkitystä ihmisille. Teatterihistoria nimittäin kertoo, että suurella yleisöllä oli ennen muitakin mielipiteitä kuin ”se on hyvää mikä myy – ja mikä myy, on hyvää.” Mitä näyttämöllä tehtiin, oli kansallista merkitystä ainakin niin pitkään kuin poliittinen kenttä oli selvästi jakautunut vasemmistoon ja oikeistoon. Väittäisin jopa, että teatteri, 9000 merkin kritiikkeineen, oli osa kansallista projektia, kansakunnan kehittämistä, sivistystä. Projekti lienee päättynyt jonnekin 1980-luvun lopun ensimmäisen talouskasvun ihmeeseen, kun näkökulma siirtyi kansainväliseen kehitykseen ja viihteeseen. Ennen teatterissa oltiin huolissaan siitä, mitä näyttämöllä voi tehdä tai mitä tekeleillä väitettiin, ketä kannatettiin. Nyt tuntuu että kaikki tabut on rikottu ja meillä on vain yksi huolenaihe, tuleeko yleisöä. Teatteri ei herätä enää poliittisia tai yhteiskunnallisia reaktiota, muutenhan sillä olisi enemmän palstatilaa, jos ei päälehdissä niin ainakin vaihtoehtolehdissä! Mutta seuraako esimerkiksi globalisaatiota vastustava Voima-lehti teatteria? Ei. Selattuamme 12 muuta radiaalilehteä, ei yhdessäkään ollut teatterikritiikkiä. Kaksi kommentoi teatterin ilmiöitä lyhyellä artikkelilla mutta enemmän kuin puolet lehdistä kirjoitti paneutuen elokuvista. ”Teatteri olis ihan kiva värilisä – jos viitsitte itse kirjoittaa” on toimituksien asenne. Aatteellisen työn kannalta teatteri ei ole varteenotettava foorumi, oppositiollekaan. Onko teatterilla enää siis mitään tekemistä toimivan radikalismin kanssa?

Vain maan alla. Katri Mehto, teatterin pieni moniottelija kaltaisineen, puolustaa uusia sovellutuksia, mm. yhteisöteatteria Teatterilehden edellisessä numerossa (Teatteri 3/02): ”Okei, me tehdään töitä sen Pihtiputaan mummon kanssa. - - - Täällä menee suomalaisen teatterin tekemisen murrosvoima, sen näkymättömät rihmastot, kaukana saleista ja lämpiöistä ja Suurista Ohjaajista ja medioista ja apurahoista ja avustuksista ja arvostuksista. Mutta se vain menee, tunkee…” Ehkä tästä voi ennustaa teatterin tulevaisuutta. Ehkä teatterikenttä jakautuu kahtia, puhdistuu. Nostalgiateatteri muumioituu museo-osastolle oopperan rinnalle, kallistuu hinnoiltaan entisestään, muuttuu arvokkaammaksi ja saa vihdoin enemmän merkkejä nostalgisiin, lähinnä puffia muistuttaviin kritiikkeihin. Muualla kukkii viidakko, jossa kamppaillaan kaikin mahdollisin keinoin kuin keskiajalla ikään. Palataan takaisin teatterin juurille; ramppi lepattaa, kuka tahansa voi olla esiintyjä – tai kriitikko – ja puhutaan siitä mihin ihmisten kantokyky kestää, alkaen omista ympyröistä. Ja se on sitten ilman ansiosidonnaisia päivärahoja, tai ehkä ilman minkäänlaista päivärahaa. Mutta ehkä silloin Suuren Yleisön palvonta kuolee ja ihmisillä alkaa olla aikaa puhua muustakin kuin vain siitä, miten työpäivän jälkeen ei jaksa katsoa eikä käsitellä mitään vakavaa.

Janne Saarakkala ja Jani Manninen