2.10.2016

Vietimme päivän Verkkosaaressa, alueella, jota odottaa suuret rakenteelliset muutokset tulevien vuosien aikana. Alueelle rakennetaan asuinalue kerros- ja rivitaloineen sekä meren päällä kelluvine asuntoineen. Toistaiseksi Verkkosaari on kuitenkin vielä suurilta osin asfaltin peittämää jättömaa-aluetta uutuuttaan loistavan vasta rakennetun Kalasataman pohjoispuolella. Verkkosaaressa ei näy juurikaan liikennettä tai ihmisiä muutamia alueen läpi kulkijoita ja pyöräilijöitä sekä kalastajia lukuun ottamatta. Aluetta värittävät lukuisat kuljetuskontit, toiset tyhjiä ja toiset täynnä erinäistä romua, harvakseltaan kasvavat puut, ruohikko, heinät, kukat, kivet, ihmisten taakseen jättämät jäänteet sekä aluetta rajaava rautalanka-aita, jonka toisella puolella on jo aloitettu työmaa. Sen taustalla näkyy myös Kalasataman rakenteilla oleva ostoskeskus Redi. Verkkosaaren moninaiset näkyvät sekä näkymättömät aikakerrostumat, historia ja tulevaisuuden oletetut muutokset muodostivat päivälle lähtökohdat, joiden kautta juuri tuolla alueella esiintyvien ei-inhimillisten olentojen ajallisuuksia ja yhteisesiintyjyyttä pystyttiin tarkastelemaan.
 
Päivän tutkimusteemoiksi muotoutuivat erityisesti kysymykset ei-inhimillisten esitysten rakenteista, kestosta ja rajauksesta. Minkälaisia muutoksia, dramaturgioita ja vaihteluita ei-inhimillisten olentojen esityksissä on tai voi olla? Voimmeko tietää tai havaita ei-inhimillisten esitysten kestoa? Vai onko kenties niin, että ei-inhimillisten esitysten kestot ovat jotain inhimillisen käsitys- ja havaintokyvyn ulottumattomissa olevaa? Entä miten ei-inhimilliset esitykset rajautuvat? Tarkoittaako esimerkiksi jonkin alueen raivaaminen työmaan tieltä tuolla alueella olleiden ja kasvaneiden ei-inhimillisten olentojen esityksen loppua vai onko ele vai muutos esityksen sisässä? Dramaturginen käänne tai vaihdos. Vai kenties täysin uusien esityksien alkupiste. Päivän aikana pohdimme myös sitä, minkälaista yhteistyötä ei-inhimillisissä esityksissä voi olla tai on. Miten ei-inhimilliset olennot tekevät yhteistyötä keskenään? Ovatko kaksi vierekkäin kasvavaa puuta saman esityksen eri rytmisiä esiintyjiä? Mistä tiedän kenet esitys rajaa ulkopuolelle, ja mikä on oma osani siinä?

Jos sanoudun irti vaatimuksesta, että esityksen tapahtumiseen tarvitaan aina tietoinen katsoja, ei oma käsitykseni siitä, että katson parhaillaan ei-inhimillistä esitystä, ole riittävä tai edes tarpeellinen esityksen rajaamisen menetelmä. En myöskään siis inhimillisenä katsojana välttämättä voi tietää keitä kaikkia esitys sitoo sisäänsä, keille se on tarkoitettu ja ketkä siinä esiintyvät. Voin vain havainnoida oman havaintoni pintaa. Mitä näen, koen, kuulen, haistan, maistan jne; millaisena esitys esiintyy minulle sillä hetkellä kun sitä todistan. Positioni ei-inhimillisen esityksessä voi olla kuitenkin muutakin kuin vain tuo havainnon tai todistamisen hetki. Esityksen aika ei rajaudu minun havaintoni mukaan — se jatkuu sen yli ja on voinut olla meneillään jo ennen sitä. Inhimillinen positioni ei-inhimillisen esityksessä on moninainen: se on vieraileva, havainnoiva, todistava, ihaileva, ihmettelevä, huomaava ja huomiotta jättävä, tietoinen ja tiedostamaton, se on käyvä ja menevä, ja venytetty havainnon hetkestä eteenpäin vaikka lähtisinkin esityksen tapahtumapaikalta pois.

Istuuduin rautalanka-aidan äärelle asfaltille istumaan ja katselin edessäni avautuvaa rakennustyömaa-aluetta, jota reunustivat kerrostalot, kauempana olevan Redin työmaa, rautalanka-aita sekä pyörä- ja kävelytiet, joita pitkin ihmiset kulkivat alueen ohitse. Kerrostalojen yllä näkyi sininen taivas ja muutamia pilviä. Aurinko paistoi vasemmalta puoleltani ja valaisi koko miljöön. Ilma oli viileää, mutta aurinko lämmitti sitä vielä. Lehtiä kulki tuulen mukana, hiekka- ja kivikasat makasivat maassa, puita kasvoi siellä täällä, lintuja lensi lähettyvilläni ja kauempana nostokurjet pysyivät minun näkökulmastani liikkumatta. En tiennyt mistä esitys alkoi, mihin se päättyi tai kuka sen esiintyjä oli ja kuka ei.

Orientoiduin tilanteeseen kartoittamalla havaintoni rajat — minne asti näen ja minne en. Mitä havaintoni ulkopuolella tapahtuu? Pohdin yhä, että minun positioni ei millään tavalla voi rajata tätä esitystä. Esityksen rajaamisen mahdollisuus lipuu kauaksi omista inhimillisistä kyvyistäni ja jättää minut vain olemaan, ihmetellen tai tylsistyneenä, ajan sisään ja monien eri ajallisuuksien vaikutuksen alaiseksi. Jos yritän kirjoittaa tai sanallistaa tätä esitystä, teen väistämättä rajauksia; luettelen esiintyjiä, joita juuri minä olen havainnut, määrittelen paikkaa ja näiden sanallistusten kautta määrittelen ja rajaan myös ajan käsitystä. Päivän päätteeksi jäinkin pohtimaan, miten minun olisi mahdollista muuttaa käsitteistöäni ja sanavarastoani sellaiseksi, joka tekisi enemmän oikeutta ei-inhimillisten esityksille? Minkälaisia kielellisiä muutoksia ei-inhimillisten esityksistä puhuminen edellyttää tai ehdottaa?

/////

Työskentelin rajauksen kanssa ja tavallaan ajankin. Alkukeskustelussa vieraamme toi esiin kysymyksen muutoksesta. Onko muutos elimellinen osa ei-inhimillistä esitystä? Onko muutoksen käsite ei-inhimillisen esityksen ontologian kannalta keskeinen? En meinaa saada kiinni tästä kysymyksestä, se ei kristallisoidu ajatuksiksi, mutta se tuntui ja tuntuu yhä tärkeältä jauhaa.

Lähden liikkeelle tämän kysymyksen kanssa. Päädyn makaamaan mattolaiturille. Olen samaa aikaa kontaktissa veden ruumiin (the body of water - ihana ilmaus) ja laiturin ruumiin kanssa ja oman ruumiini kanssa. Katson taivaalle. Olen pilvien ajallisuudessa, niiden ajallisuus hakeutuu ruumiiseeni, ajatukseni silti raksuttavat ja yritän saada otetta muutoksesta ja siitä mitä se tarkoittaa suhteessa esityskäsitykseeni. Katson pilviä ja heijastan niiden keveyttä, jatkuvaa muutoksessa olemista, jatkuvaa vesihöyryn uudelleen muotoutumista. Uudelleen muotoutumisen prosessi on muutosta. Mietin voisiko esityksen rajaamisen kysymystä lähestyä muotoutumisen kysymyksenä? Kaikki on jatkuvassa muutoksessa. Tuleeko jostakin esitys, kun se saa jonkinlaisen muodon tai hahmon? Muoto tai hahmo ei välttämättä ole ihmisen aistittavissa. Mietin ei-inhimillistä aikaa, ajallisuutta joka ei rajoitu ihmisen havaintoon ajasta. Mietin esitystä omassa ruumiissani. Esityksen voi ajatella rajautuvan niin kovin monin eri tavoin. Omassa ruumiissani voin ajatella useita esityksen vaiheita, joista yksi on elämäni maan päällä. Sitä edeltävä esitys oli mahdollisesti kehittymiseni muna-ja siittiösolun kohdattua, sitä ennen munasolun aihio äidissäni jo hänen ollessaan sikiö tai vanhempianikin aiemmin olemassa olleiden dna- ketjujen sukupolvet ylittävä esitys. Kuollessani ruumiini esitys on maatumisen ja sulautumisen ja ravintoketjun osana olemisen esitys.

Vesipisaroista koostuvat pilvet muotoutuvat koko ajan uudelleen ja vesipisarat matkaavat höyryksi ja sateeksi, haihtuen maasta ja taas alas sataen. Pisaroiden matka ja yhdistyminen toisiin pisaroihin muodostavat jatkuvasti uudenlaisia ja eri mittakaavoissa erottuvia koreografioita ja esityksiä. Oletan, että pilvien muotoutumisen koreografia on toistettavissa kaikessa olevassa. Yksittäiset esiintyjät, kuten vesipisarat voivat muotoutuessaan rajautua esitykseksi ja samalla ne ovat jatkuvasti osa erilaisia kytkeytymisiä, joissa eri oliot tai useat samanlaiset oliot ja ilmiöt ovat vuorovaikutteiseisessa esityksessä keskenään ja tätä vuorovaikutusta kai voisi kutsua ekologiaksi.

Tällä hetkellä kaikki on minulle esitystä. Esityksen piiristä ei voi rajata ulos mitään. Esimerkiksi kysymykset esiintyjän tietoisuudesta eivät päde rajauksena, koska tieteen kautta saadaan jatkuvasti uutta tietoa eläinten ja kasvien tietoisuudesta. Omassa kokemuksessani tietoisuus ei myöskään rajaudu vain ihmisen ominaisuudeksi vaan jaettavaksi kaiken kanssa ja samalla myös tietoisuuksia on useita erilaisia. Onko esitys sitten yhtä kuin elämä? Ja jos on, mitä merkitystä esityksen äärellä oleilussa, esityksen tekemisessä tai taiteellisessa työssä on? Mitä esityksen käsitteellä tekee, jos se on synonyymi elämälle? Olemisen prosessit, kuten eläminen ja kuoleminen, ovat näkökulmastani esityksiä tai niitä voi havainnoida esityksinä. Ehkä esityksen käsite on itsessään rajaus havainnolle ja ajattelulle, joka mahdollistaa elämän ja todellisuuden ymmärtämisen totutusta poiketen…Näin sitä ei voi ajatella elämän prosessien synonyymina, mutta niitä avaavana, tutkivana ja muokkaavana kehyksenä.

 

Comment