Ei-inhimillinen saareke 14. helmikuuta, 2016

Haparoin ristiin rastiin loskaiseksi muuttuneessa lumessa Töölönlahden rannalla. Katseeni haroo talviasussaan laihoilta ja hieman alistuneilta vaikuttavien koivujen latvoja yrittäen etsiä oksien joukosta jotain, jota voisi kutsua eläimeksi. Haluan tavoittaa ihka oikean, elävän eläimen voidakseni kommunikoida sen kanssa.

Sinnikäs siristelyni palkitaan vihdoin katkonaisella säkätyksellä ja oksalta toiselle ulottuvilla hypähdyksillä. Kokoan äänet ja liikkeet pikkulinnun muotoon, sen tarkempaa tunnistusta en osaa tehdä. Tuijotan sitkeästi lintujen suuntaan yrittäen tehdä läsnäoloni tiettäväksi pelkästään sen intensiteettiä lisäämällä. Linnut eivät ole moksiskaan: ne eivät vaikuta ainostaan välinpitämättömiltä vaan myös tietämättömiltä olemassaolostani. Päästelen suustani linnunkaltaisia ääniä vain tunteaksi itseni entistä kömpelömmäksi ja osaamattomammaksi. Olen auttamattomasti vieras.

Yritykseni kurottaa lintuja kohti ja päästä osalliseksi niiden maailmasta avaa ihmis- ja eläintodellisuuden välille ylitsepääsemättömältä tuntuvan railon. Railo sijoittuu mielessäni nimenomaan kielen ja kommunikaation, ei niinkään olemisen tasolle: syntyvien, hengittävien ja mätänevien ruumiidemme tasolla tunnumme olevan jollain tapaa yhtä, mutta ymmärryksen ja vuorovaikutuksen tasolla jokainen kurottava ele vie meitä vain kauemmaksi toisistamme.

Rantaviivan tuntumassa kohtaan elävien kirjoista kadonneen kanin ruhon. Katselen kohmettunutta ruumista turvallisen etäisyyden päästä ja kuvittelen sen sisuksissa joskus jyllännyttä elämää, jonka ylläpitäminen on sittemmin siirtynyt bakteerien harteille. Tunnen siihen omituista yhteyttä.

Comment