teksti: Janne Saarakkala

 

Sovin keväällä 2015 kirjoittavani ja ohjaavani Tampereen Työväen Teatteriin dokumenttiteatteriesityksen, jota varten haastateltiin kuuttatoista eri alojen työläistä. Elokuussa ryhdyin kirjoittamaan haastattelujen pohjalta käsikirjoitusta, jonka tarkoitus oli sekä esitellä tamperelaistyöläisiä että käsitellä työkulttuurin muutosta ja sitä minkälainen olisi tulevaisuuden mallityöläinen. Missä muuallakaan sellainen esitys pitäisi tehdä kuin työläiskaupungin työväenteatterissa!

Sitten valtio päätti leikata merkittävästi valtionosuusteattereiden tukia. Muiden muassa Tampereen Työväen Teatteri joutui yt-neuvotteluihin, joiden tuloksena tammikuussa 13 työntekijää irtisanottiin ja viisi osa-aikaistettiin. Tämän lisäksi edessä on koko henkilökuntaa koskeva lomautus ja tuotantomäärien supistus. Ja luonnollisesti, kun talosta on jo irtisanottu väkeä, keihin tuotantomäärien supistus osui? Freelancereihin kuten minä. Työni teatteriin peruttiin kokonaan. Pankkitilille kilahti korvaus ansionmenetyksestä, työpäydälle jäi puolen vuoden ponnistus, ensimmäinen versio käsikirjoituksesta, ja suuhun hapan maku. Kun ilmoitin ikävästä käänteestä haastatelluille työläisille, eräs heistä kommentoi: ”Olipa harmi ja ironinen juttu, että yt-neuvottelu kaatoi suomalaisesta työstä kertovan näytelmän.”

Olen samaa mieltä. Olen tämän iskun myötä astunut uuteen aikakauteen, jossa en voi luottaa enää mihinkään lupauksiin, en edes papereihin joissa on nimet alla. Mutta tarkoitukseni ei ole valittaa. Näen tilanteeni hyvänä esimerkkinä työelämän muutoksesta.

Mallityöläinen

Olen työskennellyt freelancerina ¾ ammattiurastani, joka on kestänyt pian 20 vuotta. Olen tehnyt töitä sekä työehtosopimusta noudattavissa isoissa teattereissa ja ns. vapaissa ryhmissä sekä itsenäisissä tuotannoissa, joissa työehtosopimusta pyritään mutta harvoin kuitenkaan pystytään noudattamaan. Suomessa on teatterityöläisiä kahdessa kerroksessa. Alakerran huonoa palkkausta on mahdollista korvata apurahoilla mutta se on isolta osin lottoarvontaa. Olen siinä mielessä ollut onnellisessa asemassa, että olen voinut työskennellä molemmissa kerroksissa ja olen saanut apurahoja. Olen rytmittänyt työuraani niin, että välillä on kunnolla palkattuja keikkoja, joiden tuloilla voin rahoittaa elämääni silloin kun teen alipalkattua työtä. Koen, että kaikki työt ovat olleet sisällöllisesti ja taiteellisesti tärkeitä, mutta vapaalla kentällä mahdollisuudet itsensä kompromissittomaan toteuttamiseen ovat suuremmat koska taloudellinen paine on pienempi. Vaikka työehtosopimusta noudatettaisiinkin, palkkahaitari on leveä. Tästä syystä kaltaiseni freelancerit ovat harrastaneet paikallista sopimista jo vuosikymmenet. Oikeastaan vain Yleisradion palkka maksetaan taulukon mukaan, mutta siinäkin on nykyisin neuvotteluvara.

Sopeudun mielestäni liian helposti elämystuotantokoneistojen osaksi ja alan tehdä töitä enemmän koneiston kuin taiteen hyväksi. Siksi olen pysytellyt freelancerina. Suojellakseni sitä, miksi teen taidetta.

Työttömänä olen ollut kerran, vajaan vuoden vuosituhannen alussa, jolloin nautin ansiosidonnaista työttömyysturvaa 163 päivää. Työttömyyden katkaisi Suomen Kulttuurirahaston apuraha. Muistan kun menin työvoimatoimistoon ilmoittamaan, että olen saanut vuoden apurahan enkä ole enää työtön työnhakija. Virkailija katsoi minua kuin lasta ja sanoi sitten empatiaa tihkuen, että ilmoita sitten heti kun apuraha loppuu, että pääset äkkiä takaisin tuen piiriin. Loukkaannuin tästä holhoavasta asenteesta sen verran, että päätin hiljaa mielessäni olla palaamatta takaisin. Näin olen toiminut ja monet ystävät ja kollegat pitävät minua hulluna. En ole hakenut ansiosidonnaista työttömyyskorvausta vaikka olisin monessa kohtaa voinut – sillä olen pärjännyt. Työttömyys itsessään on kokopäiväistä työtä ja kun katselen eri kokoisista keikoista koostuvaa silppua työpöydälläni, arvelen että olisi todennäköisesti isompi työ osoittaa että olen osittain työtön, kuin vain tehdä se silppu ja pärjätä sillä mitä puroista kertyy. Pärjäämiseen vaikuttaa tietysti se, ettei minulla ole lapsia. Näine hyvineni pidän itseäni nykypäivän mallityöläisenä. Olen luova, joustava, liikkuva, monipuolinen, sosiaalisesti taitava, kielitaitoinen ja aina käytettävissä. Tulen toimeen työlläni. Rakastan sitä niin intohimoisesti, että sanoin kumppanilleni suhteemme alussa, että valitsisin mieluummin työn kuin parisuhteen jos minut pakotettaisiin valitsemaan jompikumpi.

Monessa mielessä muistutan yksityisyrittäjää, vaikka en sitä ole.

Mallityöläinen ammattiyhdistysliikkeessä

    Olen ollut Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit (STOD) -ammattiliiton jäsen seitsemäntoista vuotta, josta hallituksen jäsenenä viisi vuotta. STOD on Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton (TEME) jäsenjärjestö, joka puolestaan kuuluu SAK:hon. Vaikka erityisesti teatteriohjaajat, dramaturgit ja näytelmäkirjailijat ovat tehneet teattereissa epätyypillistä freelance-työtä jo sata vuotta, teatterialan työehtosopimus koskee valtaosain vakituisesti palkattujen ja tehdasmaisesti työskentelevien teatterintekijöiden työehtoja. Sillä on historiallinen tausta. Vanha sosialidemokraattinen unelma teatterityöstä on, että se on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työ, hyödykkeiden tuottamista. Kuuluminen SAK:hon, jossa valtaa käyttävät erityisesti perinteikkäät metalli-, paperi- ja tehdastyöläiset, vahvistaa lähtökohdan. Oikea työ on vakituista ja tehdasmaista. Tämän takia freelancer on hankala tapaus ammattiyhdistykselle. Ei siksi etteikö heitä haluttaisi jäseniksi mutta kuinka pitäisi suhtautua jäseneen, joka on yrittäjä tai muistuttaa yrittäjää? Miten ajaa järjestäytyneesti sellaisen jäsenen asiaa, jonka työ on luonnostaan järjestäytymätöntä? No, ammattiliiton jäsenyys mahdollistaa freelancerille ansiosidonnaisen työttömyysturvan ja lakimiehen selkänojaksi tilanteisiin, joissa on syytä epäillä työehtosopimuksen tms. lain ja asetuksen rikkomista. Sen lisäksi pääsee mukaan kollegiaalisiin keskusteluihin. Olen kiitollinen kaikesta saamastani tuesta, maksan mielelläni työttömyyskassan maksut (sillä kannatan ja ehkä jonakin päivänä vielä tarvitsen ansiosidonnaista työttömyysturvaa) ja iloitsen jo pelkästään siitä, että meillä on työehtosopimus. Silti koen, että ammattiyhdistysliikkeessä freelancer on näkymätön. Onneksi TEME:n uuden toiminnanjohtajan ja puheenjohtajan myötä tähän epäkohtaan on nyt tartuttu rivakasti, mutta ylemmällä ay-tasolla asian edistämisen edellytykset näyttävät minusta edelleen heikoilta. Kuten edellä tuli mainuttua, ymmärrän syyt tähän historiallisesti mutta en silloin kun katsotaan eteenpäin. Eräs SAK:n tutkija sanoi jo kymmenisen vuotta sitten, että itsetyöllistyvät taiteilijat ovat tulevaisuuden työn malli ja että heille tyypillinen tapa työskennellä tulee yleistymään kaikilla aloilla ja että asiaan pitäisi varautua. Taidealoilla otettiin yksi askel tähän suuntaan vuonna 2009. Neljä kuukautta ja sitä pidemmistä apurahoista maksetaan nykyisin työeläkevakuutus Maatalousyrittäjien eläkelaitoksen kautta. Mutta muuten – perustuloaloitetta lukuunottamatta – en ole havainnut, että prekaarin työn lisääntymiseen olisi varauduttu mitenkään sen enempää ay-liikkeessä kuin valtiotasollakaan.

    Luulen tämän johtuvan siitä, että samalla kun ay-liike takertuu perinteisiinsä ja saavuttamiinsa etuihin, globaali vapaakauppahegemonia on ajanut valtiovallan nurkkaan; se on tulos tai ulos.

    Mallityöläinen valtionhallinnossa

    Niin kuin tiedämme, maamme hallitus trimmaa valtiontaloutta laihemmaksi. Se haluaa supistaa tai ulkoistaa valtion ”tuotantoa” kautta linjan. Siksi mm. yliopistojen ja teattereiden valtionosuuksia leikataan. Kuten Tampereen Työväen Teatterin yt-neuvotteluiden tuloksesta käy ilmi, niin vakinaiset kuin osa-aikaiset työpaikat ja -tilaisuudet alalla vähenevät. Leikkauspolitiikka tuottaa siis lisää työtä hakevia freelancereita. Ehkä juuri tämän painajaismaisen näyn edessä hallitus on päättänyt ajaa freelancerit saman tien nurkkaan ja ottaa luulot pois. Ansiosidonnaista työttömyyspäivärahaa on leikattu ja työttömyysturvalakia muutettiin hiljattain niin, että työ- ja elinkeinotoimistot voivat nyt määritellä freelancerin tapauskohtaisesti yrittäjäksi, joka ei ole oikeutettu sosiaaliturvaan. Ja kun subjektiivista päivähoito-oikeutta on joissakin kunnissa myös rajattu, osa-aikainen työ saattaa perheelliselle muuttua käytännössä mahdottomaksi. Eräs freelancer-kollegani ilmoittikin, ettei hänellä ole muita vaihtoehtoja kuin ryhtyä lapsiaan kotona kaitsevaksi kotirouvaksi. Valtiovallalla on nurkkaan ajetulle freelancerille kaksi vaihtoehtoa: etsi mikä tahansa kokopäivätyö tai ryhdy yrittäjäksi. Ensimmäisessä vaihtoehdossa täyttyy sama vaatimus vakaista tuloista, jolla pyritään karsimaan liian köyhät maahanpyrkijät ja toisessa toteutuu valtiovallan toive siitä, että kansalainen huolehtii itse itsensä kohdusta hautaan.

    Työn luonteen laajaan muutokseen reagointi on siis jäänyt akuutimpien kansantaloudellisten huolien jalkoihin. Nyt vaaditaan vakautta tai täydellistä itsenäisyyttä. Ei mitään välimuotoja. Arvelen tämän johtuvan siitä, että hallitus haluaa Suomen pysyvän globaalien voittajien yhä pienenevässä vapaakauppakerhossa, eikä se ole ilmaista. Demokraattista suvereniteettiä on laimennettava ylikansallisten yritysten ja niiden omistaja-sijoittajien hyväksi mm. hallintarekisterilailla ja vapaakauppasopimuksilla. Kerho velvoittaa myös erottelemaan jyvät akanoista eli jakamaan kansalaiset voittajiin (rikkaisiin ja riittävän vakavaraisiin) ja häviäjiin (työttömiin, työkyvyttömiin ja silpputyöläisiin). Ennen globaalin voittajan tunnisti länsimaisesta passista (moni pakolainen luulee niin edelleen) mutta tänään voittajan tunnistaa vain työstä, eikä mistä tahansa työstä, vaan vakaata tuloa tuottavasta työstä. Jonkinlaisena ohjenuorana sille, milloin kansalainen voi sanoa olevansa riittävän vakavarainen, voi käyttää pakolaiskriisin keskellä laskettua vähimmäiskuukausiansiota niille, jotka haluavat ulkomaiselle puolisonsa Suomeen. Se on 1700 euron kuussa.

    Ajatelkaa, kaikki tämä maailman valtapolitiikka on kätketty arkisen työpuheen sisään; ”jotta sinulla olisi työtä ja elantoa, meidän on nyt korotettava näitä ja näitä maksuja, nostettava näitä ja näitä kynnyksiä ja leikattava tästä, tästä ja tästä.” Samalla työpuheella oikeutetaan mitä tahansa; työpaikkojen toivossa meidät taivutellaan lukemaan perustuslakia summittaisesti, ymmärtämään ihmisoikeudet summittaisesti ja sama koskee tietysti eläin- ja ympäristöoikeuksia. Kaikki vaikuttaa olevan kaupan viimeistään silloin kun puhutaan työpaikoista. Ne pyhittävät kaikki keinot. Minusta ei ole kaukaa haettua puhua suoranaisesta työuskonnosta tai -orjuudesta.

    Työn tulevaisuudesta

    Helsingin kauppakorkeakoulun innovaatiojohtamisen professori Liisa Välikangas sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa syksyllä, että kuukausipalkattu keskivertotyö on katoamassa. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ennusti 2014, että automatisaatio uhkaa viedä joka kolmannen työpaikan Suomessa. Viimeisimmät kansainväliset uutisoinnit aiheesta menevät vieläkin pidemmälle. Tekoäly ja robotiikka saattavat korvata jopa yli 50% työpaikoista seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana. Näiden lisäksi, mikäli aiomme ottaa ilmastonmuutoksen vakavasti ja pysäyttää lämpenemisen kahteen asteen, on kokonaistuotantoa erään tutkimuksen mukaan laskettava niin, että työviikko lyhenee 3-4 päivään (katso myös tämä). On selvää, ettei sellaista leppoistelua tulla sallimaan kaikille. Tulevaisuuden orjat tulevat todennäköisesti palvelemaan niitä, jotka osaavat toimia niin kuin Tim Ferrissin bestseller-elämäntaito-oppaassa neuvotaan: hyvällä yritysidealla, ja ennen kaikkea sen fiksulla automatisoinnilla, voi vaihtaa 40 tunnin työviikon neljän tunnin työviikkoon.

    Olipa miten hyvänsä, työn väheneminen ja vähentäminen ovat tätä päivää. Työ käsitteenä ja elämäntehtävänä, niin kuin me sen ymmärrämme, on tiensä päässä. Niin iso maailmankuvan muutos on meneillään. Jos kymmenen vuotta sitten olisi pitänyt reagoida siihen, että pysyvistä työpaikoista, -ajoista, -urista ja palkoista siirrytään prekaariin lennosta sovittavaan free-maailmaan, niin tänään pitäisi reagoida jo siihen mitä teemme elämällä työn jälkeen ja ketä kaikkia tuo tulevaisuus koskee.

    Pelkään, ettei tulevaisuuteen varauduta mitenkään. Maailmamme on rakennettu työllä ja työlle ja työstä tullaan edelleekin puhumaan niin kuin se olisi lopulta vain henkilökohtainen menestystarina tai tragedia – ja että työ olisi hyvinkin tärkeää. Vaikka on selvää, että tekemämme työ tuottaa enää vain vähän sitä mikä on välttämätöntä ihmisyhteisöjen elämiselle ja kukoistamiselle, puhumattakaan laajemmasta elollisesta yhteisöstä. Enemmän työmme tuottaa turhaa jätettä, myrkkyjä, niin paljon muovia että sitä on merissä kohta enemmän kuin kalaa – ja tietenkin loputtomasti hallintoa.

    Minusta nykyaika kuorii työstä, siitä käytävästä puheesta ja lainsäädännöstä esiin erityisesti sen, että se on massojen hallinnan väline.

     

    2 Comments