Olen taiteilija, mutta työskentelen vaihtelevissa määrin myös asiakaspalvelijana, siis myyjänä, eräässä yrityksessä. Työ on miellyttävää ja tuote on sellainen, jonka kaupustelusta en koe syyllisyyttä. Myyn kirjoja. Alaa pidetään kuolevana liiketoimintana, mutta saa nähdä. Muistan eräänkin lapsen, joka ensin tihrusti itkua, kun ei saanut ostaa yhtä osaa Harry Potter -sarjasta koska oli vastikään saanut uuden kirjan, mutta joka pian kerta kaikkiaan repesi riemusta, kun isovanhempi heltyi antamaan hänelle rahaa kirjaan. Myyjän työ ei ole yhtään hassumpaa osana kirjavaa, epäsäännöllistä ja joskus stressaavaa freelancerin työpalettia. Kirjamyyjänä ollessa parasta on, kun pääsee keskustelemaan asiakkaiden kanssa ja onnistuu suosittelemaan juuri heille sopivia teoksia. Usein myös opin heiltä monista valikoimiin kuuluvista kirjoista, joita en ole lukenut. Työt jäävät työpaikalle, en valvo sängyssä miettien, että mitä suosittelisin asiakkaalle, joka on lukenut kaikki Nesböt mutta ei tykkää Keplereistä.

Kerran liikkeeseen tuli asioimaan tuttu kasvo nuoruudestani. Olin nähnyt hänet viimeksi varmaan vuosituhannen alussa, jolloin kävimme samassa nuorten kuvataideryhmässä. Kuulin yhteiseltä ystävältämme hänen lähteneen sittemmin lukemaan lakia. Henkilöstä ei voinut erehtyä, hän näytti kasvoiltaan hyvin paljon samalta kuin teininä. Hän oli pukeutunut toimistouskottaviin vaatteisiin ja kantoi olallaan kangaskassia, jossa oli jokin juristiaiheinen painatus. Tervehdin ja tarjosin palvelua valoisaan tyyliin, joka kuuluu asiakaspalvelurooliini, mutta en millään eleellä osoittanut tunnistavani häntä. Hän näytti kenties vähän hämmentyneeltä, mutta en tiedä, tunnistiko hän minua. Puntaroin, avatako keskustelua viimeisen noin viidentoista vuoden kuulumisista vai pitäydynkö hiipparimaisessa ratkaisussani. Annoin tilanteen jatkua sellaisenaan. Muistaakseni myin hänelle jonkun kirjan ja annoin hänen lähteä ilman tuttavallisuuksia. Kerroin tilanteesta vastikään eräälle ystävälleni ja kollegalleni, joka kommentoi, että jos olisin ollut tulossa jostain esityksestäni, tilanne olisi mennyt toisin. Myönsin naureskellen. Mutta minkä takia?

Kaikki ovat varmaankin törmänneet siihen, kuinka Siwan/Alepan/lähikaupan kassa on tittelinä lyömäase, jolla voidaan esimerkiksi kostomielessä halventaa henkilöitä menneisyydestä. Kouluaikoina kiusannut tai muuten hyljeksinyt luokkatoveri on lopulta häviäjä, koska on aikuisena vain ”Siwan kassa”. Toisaalta Siwan kassa toimii myös vertailukohteena kun kirotaan vaikkapa pieniä ansioita tai työskentelyapurahan pienuutta: ”Siwan kassakin tienaa paremmin”. Tässäkään yhteydessä Siwan kassa ei ole kateuden kohde, vaan havainnollistava mittatikku, jonka avulla voidaan osoittaa, kuinka pienellä rahalla täytyy tulla toimeen, kun tekee korkeaa asiantuntemusta vaativaa itsenäistä tutkijan tai taiteilijan työtä.

Muitakin matalapalkka-alan töitä on kuin kaupan myyjä. Kukaan ei kuitenkaan manaa tienaavansa vähemmän kuin lähihoitaja. Siwan kassan työ on mahdollista saavuttaa ilman koulutusta tai työkokemusta, jolloin sitä ei kai mielletä saavutukseksi lainkaan. Julkisesti ei myönnetä, ettei arvostettaisi kaupan tai muunkaan alan duunareita, on turvallista hokea latteuksia rehellisen työn arvostettavuudesta ja tarpeellisuudesta. Kunpa se työn arvo näkyisi sen tekijöiden suurempana ostovoimana.

 

Kun katsot maailmaa työorientoitunein silmin

Googlaamalla löysin Kaksplus-sivun keskustelupalstalta ketjun, jonka aloituksena oli kysymys ”Kumpi on nolompaa työtä: Siivous vai Siwan kassa?” Aloitus on varmaankin trolli, joista Kaksplus ja vauva.fi ovat tunnettuja, eikä kommenteista voi varmasti tietää, että  mitkä on kirjoitettu tosissaan ja mitkä huvin vuoksi provosoidessa. Oli miten oli, kysymys ei ole syntynyt tyhjiössä. Työ ja ammatti ovat kulttuurissamme vahvasti identiteettiasioita. Kun tapaamme uusia ihmisiä, kysymme helposti ensimmäisenä, että mitä he tekevät työkseen. Espanjassa vuosia asunut suomalainen ystäväni kertoi, että ei siellä aleta ensimmäisenä kysellä ammattiasioita, toisin kuin Suomessa. Minun piti suorastaan käyttää mielikuvitustani keksiäkseni jonkun muun keskustelunaloituksen vieraan ihmisen kanssa. Toisaalta, vaikka olen kutsumusammatissa (pääsääntöisesti), en ole vapaa-ajallani erityisen innokas kuvailemaan tämän tästä sitä, millaisia töitä teen ja miksi. Minusta on lähes aina kiinnostavaa keskustella taiteesta ja esittävän taiteen alasta sinänsä, mutta ei niinkään omien tekemisteni kautta. Bileissä itsensä esitteleminen sillä, että mitä tekee työkseen tuntuu toisinaan tunkkaiselta senkin takia, että siinä on arvottaminen helposti läsnä. Se on ikävää ja vähän turhaa. Itse ainakin hakeudun toisten ihmisten pariin sen perusteella, kuinka hyvin viihdyn heidän seurassaan, enkä sen perusteella, minkälainen ammatillinen tai sosiaalinen status heillä on.

Uskoisin tämän pätevän muihinkin ihmisiin. Työskentelevän ihmisen valveillaoloajasta menee merkittävä aika töihin ja niiden ajattelemiseen tavalla tai toisella, joten senkin vuoksi sukellus muihin aiheisiin tuntuu kutsuvalta ja virkistävältä. Ja jos ei tunnu, niin oman työnsä rakastamisen jonkinlainen kriittinen tarkastelu lienee paikallaan. Istuin vuosia sitten iltaa seurueessa, johon liittyi nuori ja innostunut pörssihai. Hän puhua pulputti alastaan, mikä oli kiinnostavaa vaihtelua, itse kun tunsin Helsingistä lähinnä taideopiskelijoita ja muutamia duunareita. Mieleeni jäi erityisesti hetki, jolloin eräs kaverini alkoi puhua siitä, että haluaisi ostaa oman asunnon. Sijoitusneuvoja kiirehti hyvää tarkoittaen torppaamaan idean, koska eihän kiinteistön arvo nouse niin merkittävästi, että sillä rikastuisi. Hänelle ei tullut mieleenkään, että kaverini oli kiinnostunut kodin hankkimisesta, ei osakesalkun perustamisesta.

 

Identiteettinä todellisuudenrakentaja

Sen sijaan, että rakentaisimme työllämme identiteettiämme kuin henkilöbrändiä, minusta olisi tärkeämpää miettiä sitä, millaista maailmaa me luomme omalla työllämme. Sekin on identiteettikysymys. Opiskeluaikoinani kriiseilin hetken aikaa naiivisti sitä, että tarvitaanko taiteilijoita ja onko oikein olla näin hyödytön. Tuntui karulta tajuta, että olin nielaissut ajan hengen mukaisen tulos tai ulos -syötin. Ajatteleva ihminen ymmärtää, että hyvinvoiva ja sivistynyt yhteiskunta on huomattavasti monimutkaisempi ja arvoiltaan rikkaampi rakennelma, joka ei perustu pelkkiin aineellisiin hyötysuhteisiin. Hellin kiitollisena sitä ajatusta, että olen alalla, jonka henkeen ja sisältöön kuuluu erottamattomana osana vapaus. Mikä etuoikeus!

Yhtä ihanaa oli käsittää se, että en tee tuhoavaa työtä. En kuuna päivänä vaihtaisi rikkonaista työhistoriaani, joka koostuu pitkälti vaatimattomasti tai ei lainkaan palkatuista (joskin myös hyväpalkkaisista) töistä sellaiseen työhistoriaan, jolla olisin kerryttänyt omaisuutta, mutta olisin toiminut omien arvojeni vastaisesti. Ymmärrän, että ihmisillä ei välttämättä ole mahdollisuuksia valita töitään, mutta en tarkoitakaan sellaisia moraalisia dilemmoja, että voiko esimerkiksi vegaani olla grillillä töissä (mielipiteeni: voi jos haluaa). Tuhoavalla työllä tarkoitan toimia, joilla on laajempia negatiivisia vaikutuksia ympäristöön: eettisesti kestämättömien yritysten mainostaminen, tarpeetonta pelkoa ja vihaa lisäävä sensaatiojournalismi, epäekologisten hankkeiden lobbaaminen, kalliiden lainojen myyminen vähävaraisille, nopeasti jätteeksi päätyvän roinan tuottaminen kaukaisten maiden hikipajoissa, kaupunkitilan täyttäminen yhä uudestaan yksipuolisen kauneusihanteen mukaisilla kuvilla... Esimerkkejä on loputtomiin, tässä oli muutamia henkilökohtaisia suosikkejani. Niitä yhdistää myös se, että mikään niistä ei ole välttämätöntä. Niiden olemassaolo on ihmisten töissään tekemien valintojen seurausta.

Voisiko todellisuutta olla mahdollista muuttaa sillä, jos työssämme emme niinkään ajattelisi, kuinka voimme panoksellamme olla hyväksi systeemille, vaan sitä, voisiko systeemi olla parempi meille? Tämä siis olettaen, että työ on sen luonteista, että tätä ajatusta voi soveltaa. Kysymys ei ole tuore, mutta muistamisen arvoinen. Facebookissa kiertää päivitys, jossa eräs äiti kertoo autistisen lapsensa turvallisuudentunteen koulussa parantuneen ja oppimistulosten nousseen kohisten, kiitos opettajan, joka päätti, että se ei ole erityisiä tarpeita omaava lapsi joka joustaa, vaan koulun säännöt ja käytännöt.

Lopuksi haluan muistaa Siwan kassaa. Hän mahdollistaa elintarvikkeiden ja nautintoaineiden hankinnan monelle kanssaeläjälle sekä lienee joillekin ainoa inhimillinen kontakti. Ei-tuhoavaa työtä siis. Kannustankin suhtautumaan työn positiivisiin vaikutuksiin statusta kohottavana tekijänä – ja toisinpäin.

- Louna-Tuuli Luukka

 

Comment