On äitienpäivä. Raahaan kahdenksanvuotiaan lapseni kanssani harjoittamaan yhteyttä äiti maahan. On Ei-inhimillisen saarekkeen kokoontumisen aika. 

Kokoontumisistamme olen ollut kerran läsnä koiran kanssa, kerran lapseni kanssa, kerran ilman perheenjäsentä. Koiran kanssa harjoitteiden tekeminen oli kamalaa. Harjoituksia ei oltu suunniteltu tehtäväksi koiran kanssa hihnassa ja koiraa kiinnosti minun harjoitustani enemmän jänisten hajut pensaikossa, johon hihnoinemme sotkeennuimme. Samalla koiran ja hihnan läsnäolo ja koiran oma tahto, juuri tekikin harjoituksesta ei-inhimillisen.

Ei-inhimillisille ilmiöille ja asioille altistuminen tuntuu pitkälti olevan inhimillisen havainnon jumppaamista ihmisen totunnaisista havaintokohteista poikkeavia, ehkä näkymättömiä, herkkiä ja hauraita, mutta samalla voimakkaita ja tuhoisiakin voimia sisältäviä olioita kohti. Harjoittaminen on ihmisruumiiissa ja havainnossa koettavaksi avautuvaa ekologiaa, eri olioiden ja asioiden vuorovaikutussuhteiden tiedostamista. Jotta jokin arjessa ja todellisuuskäsityksissämme näkymätön, tulisi meille olevaksi, meidän täytyy pysähtyä, hiljentyä ja antautua. Samalla minua kuitenkin vaivaa, että minä, ihminen, kontrolloin täysin ei-inhimilliselle antautumistani, sille sopivaa ajankohtaa ja paikkaa. Mitä konkreettisesti voisi tarkoittaa ei-inhimillisen kutsu, ei-inhimillinen tai enemmän kuin inhimillinen aloitteentekijänä? Onko se jotakin häiritsevää, epämiellyttävää, sotkuista? Hihna koiran ja minun välillä sotkeutuneena pensaan oksiin? Lapseni huuto korvassani, kun halajan äiti maata, hänen symbioosinsa puhelimensa poliisipelien kanssa?

Tätä kysymystä kohti matkaamme projektimme aikana ja meidän tulisikin ehkä rohkeasti kurotella harjoitteiden ohi, laajemmalle ja lähemmäs sitä mitä juuri nyt, meidät ympäröivässä ja sisältävässä ympäristössä tapahtuu ja tulee koettavaksi. Mitä olisi harjoittaminen ilman harjotteita? Avaisiko jaettu hetki ilman harjotteita mahdollisuuden kanssaolemiselle (being-with) ja yhdessä joksikin kehkeytymiselle (becoming-with) koiran kanssa, lapsen kanssa? Tähän asti olemme altistuneet keskittyneen aikuisen havainnon harjoittamiseen, joka rajaa pois toisella tavalla havainnoivan mielen ja ruumiin. Mitä seuraavaksi?

Äitienpäivänä 8.5 havainnoimme joka tapauksessa äiti maata koreografina, kaiken näyttämönä ja esitystemme pohjana. Tulen tietoiseksi kaiken olevan kuulumisesta maan piiriin, jatkuvan kasvamisen ja kuolemisen prosessiin. Näen ja haistan vihreän kevätruohon, sen liikkeen tuulessa. Kosketan keltaista ja nahkeaa voikukkaa ruohon seassa. Kosketan kuihtunutta kuolevaa kuusen oksaa. Seuraan juoksevia lapsia, heidän lenkkareitaan ja vaatteitaan, roskia maassa. Tunnen ruumiini kosteahkoa ruohomaata vasten. Näen kivihiilikasan veden toisella puolella ja meren aaltoineen siinä välissä. Tutkailen öljyn liikettä ympärilläni, öljy, kumppanioliomme, on kaikkialla. Muovilusikassa, jolla lapseni laittaa jäätelöä suuhunsa, pyöriemme eri osissa, laivoissa, autoissa, nostureissa ja varmasti öljyä on minun ruumiini sisäpintoihin kiinnittyneenä. Fossiilisten olioiden ruumiit täyttävät maailmamme. En edes tiedä millä kaikilla tavoin. Mietimme lapseni kanssa olisiko autoja ja moottoreita, jos öljyä ei olisi koskaan kaivettu esiin. Olisiko infrastuktuuri samankaltainen? Hän sanoo, että jos kuitenkin on sähköä, ehkä olisi sähköautoja ja mietin, että varmaankin. Varmaan on luontevaa haluta kulkea nopeammin ja helpommin, varmaankin auto ja lentokone ja tiet olisivat olemassa myös ilman öljyä. 

Öljy, ihmiset, kimalaiset ja hanhet ovat kaikki maan lapsia. Ihmisen elämäntavat ovat osa ekologisia prosesseja. Kun lajilta loppuu elintila ja ruoka, ja olosuhteet muuttuvat mahdottomaksi elää, laji kuolee sukupuuttoon tai muuttaa elintapojaan. Surullista tässä ajanjaksossa on, että yksi laji tuhoaa niin monta muuta mukanaan. Tänään minua kuitenkin lohduttaa, että myös ihminen on maata, näin myös sipsipussi nurmella ja öljy palamassa ilmakehään auton moottorissa.

Monialainen teoreetikko ja ajattelija Donna Haraway on viime aikoina vaikuttanut ajatteluuni ihmisestä ja hänen suhteesta muihin oleviin. Hänelle keskeisiä käsitteitä ovat kumppanilaji ja yhdessä kehkeytyminen (becoming-with). Ekologiassa (lajien keskenäiset vuorovaikutussuhteet), useat lajit hyötyvät toisistaan. Monet lajit ovat kehittyneet yhdessä ja tällaisia lajeja voidaan Harawayn mukaan kutsua kumppanilajeiksi. Esimerkiksi muurahaiset ja kirvat voivat elää symbioosissa toistensa kanssa. Ihmisen kumppanilajeja ovat esimerkiksi kotieläimet ja monet kasvit. Omassa tulkinnassani myös öljyn voi ajatella olevan kumppaniolio, koska sen kanssa elämämme on muotoutunut tietynlaiseksi ja se on mahdollistanut ihmisen lisääntymistä ja hyvinvoinnin (ja pahoinvoinnin) kasvua. Kysymykseksi kuitenkin nousee mitähän öljy olisi mieltä kumppanuudesta? Miten öljy hyötyy ihmisestä? Se elää? On liikkeessä? Mitä järkeä toisaalta on inhimillistää öljyä kysymällä öljyn mielipidettä, kun sillä ei sitä ole? Mutta liittyykö kumppanuuteen ajatus vastavuoroisuudesta?

Kotieläin, kuten lammas, hyötyy ihmisestä, koska ihminen ruokkii häntä ja suojaa ulkoisilta vihollisilta. Onko kumppanuus sovellettavissa öljyyn? Voiko ajatella, että kaikki maapallolla on yhtä tai monta verkostunutta prosessia ja jossain kohtaa vuorovaikutus, jonkinlainen kumppanuuteen ja yhdessä kulkemiseen kuuluva vastaaminen, tapahtuu. Kumppanuutemme öljyn, kivihiilen, eläinten tehotuotantoilmiön jne. kanssa toteutuu, vaikkakin viiveellä. Vuorovaikutus ei välttämättä tapahdu tässä ja nyt, mutta ilmaston muuttuessa ja kättemme jälkien muokatessa maata yhä enemmän, lajimme kohtaa ja tulee kohtaamaan voimakkaita vastineita (responses) ja reaktioita toimilleen, jos se nyt yhä on liian haurasta ja liian kuvitteellista omassa tietoisuudessa meidän ihmisten hahmottaa. Yhä minua silti vaivaa, voinko ajatella kumppanuutta öljyn ja ihmisen väliin. Kuuluuko kumppanuuteen myös epämiellyttäviä, julmia piirteitä? Jos toinen osapuoli kuluttaa toisen loppuun, niin että toinen katoaa olemasta, onko yhä kyse kumppanuudesta? Voiko kumppanuutta olla vain toisen osallisen kannalta? Jos voi, olisiko kumppanuus radikaali ja muutosvoimainen käsite maailmaan suuntautumistamme ajatellen? Suuntaako kumppanuuden kokeminen eri lajien ja olioiden kanssa meitä kestävämpään yhteistyöhön ja myötätuntoon, toisten kohtaamiseen, hyötykäytön sijaan?

Äiti maan kannatuksesta, ravinnosta ja tuesta tietoisena, minä en äitienpäivänä kokenut syyllisyyttä  tai vihaa ihmisen ja öljyn suhteesta. Tarvitaanko sitten syyllisyyttä, huolta ja pelkoa omasta ihmisyydestä johonkin? On tärkeää ajatella maata, ilmastoa, ihmistä ja ei-ihmistä, mutta ahdistus ja syyllisyys ovat usein lamaannuttavia voimia. Ne eivät välttämättä aja minua toimimaan toisin, eivätkä ainakaan lisää empatiaa minun ja toisten ihmisten välillä. Meidän tulisikin ehkä työstää ihmisyyttämme varjostavia tunteita kuten syyllisyyttä ja turhautuneisuutta, jotka omalta osaltaan myös ylläpitävät hierarkista suhdettamme toisiin olioihin ja ilmiöihin ja estävät meitä etsimästä uudenlaisia tapoja olla ja toimia maailmassa. Minä, ihminen, olen osa maata, maasta olen syntynyt ja maaksi tuleva. Olen puu ja ruoho ja ilma ja tähtipöly. Olen osa ekosysteemejä, olen ekologisten vuorovaikutussuhteiden toimija.

Keholliset havaintoharjoitukset kytkevät minut toisiin asioihin, maahan ja ilmaan ja haalistavat katastrofeista huutavat uutisotsikot välittömän yhteyden kokemuksen taa. Samalla havaintoharjoitukseni erottavat minua mukana olevasta lapsestani, joka haluaa leikkiä ja juosta. Lähtiessämme lapseni kysyy miksi kokous pidettiin. 

Lapsi ja eläin, tahtovat ja rimpuilevat toiset, on saatava mukaan tähän kysymysten ja aistien maailmaan. Myös he, kiven, meren ja koivun hitaan kauneuden ohella voivat opastaa minulle tien, jonka välillä kadotan. 

 

Comment