Istun Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan kahvion rautaisella nojatuolilla. Esitys alkaa, kun muut ei-inhimillisen saarekkeen ihmisharjoittajat lähtevät havainnoimaan ei-inhimillisiä esityksiä ja minä jään laukkuvahdiksi. Vahtina oleminen määrittää esitysten seuraamisen paikan minulle. Olen siitä iloinen, minun ei tarvitse heti seurata omia kutsujani vaan voin vastaanottaa sen mitä tästä ja nyt minulle avautuu.

Harjoituskysymys kuuluu: Miten ei-inhimillinen esiintyy minulle itsessäni ja ympärilläni tässä ja nyt? Minä olen tänään tietoinen ruumiistani. Tutkin millä tavalla oma ruumiini, oma olemassa oloni on ei-inhimillistä, jaettua ja samaistuttavaa, Samaa kaiken muun olemassa olevan kanssa. Ruumiissani kohtaan ja tulen kohdatuksi, ruumiissani tunnistan omien luideni kovan materiaalisuuden rautaisen tuolin kovuutta vasten. Ruumiissani olen syksy syksyssä. Hengitän kosteaa viilenevää ilmaa, vastaanotan tuulen liikkeet, oleilen ja tulen näkyväksi syksyn kylmässä valossa. 

Ensimmäistä harjoitusta seuraavassa yhteisessä keskustelussa päädymme pohtimaan käsitteitä ei-inhimillinen ja inhimillinen sekä enemmän kuin ihminen (more than human). Osa osaanottajista kokee, että käsitteen ei-inhimillinen vastapariksi nousee sekä harjoitusta tehdessä että ajattelussa etäälle jäävä inhimillinen. Yksi osaanottajista pohtii esityksen inhimillistä luonnetta sekä inhimillisyyden määritelmiä: 

Ihmismieli päättää, että tämä on esitys. Ja minun oli vaikea ohittaa, niin kuin ohittaa tämä ajatus. Miten minä voin…Niin kuin miten esitys voisi olla jotain muuta kuin ihmisen päättämä termi? Mutta minä näin… Esitykset, joita näin, että minä ajattelin, että ne eivät tule ihmisestä. Tuuli oli todella performatiivinen. Tuuli oli kuin ooppera minulle

Ja sitten takaisin kävellessäni! Minä…minä löysin, ajattelin, että ehkä toinen tapa määrittää inhimillisyys, on isolaatio, että ehkä ihminen on olento, joka etäännyttää. Sen sijaan, että sanoisi, että inhimillisyys on tietoinen mieli tai analysoiva mieli.

(Dokumentaatioäänitteestä suomennettu)

Minulle nousee voimakas olo ruumiillisen harjoittamisen merkityksestä ei-inhimillisen esitystutkimuksen yhteydessä. Ruumiin kokemuksessa ei-inhimillisten olioiden ja ilmiöiden esitykset todentuvat, ovat olemassa. Olemme suurimmaksi osaksi samaa ainetta kaiken kanssa. Vettä ja tyhjyyttä. Peilisolut, kinesteettinen empatia, samastuminen. Mikä kokemuksessani erottaisi veden tanssin ihmisen tanssista? Veden esityksen ihmisen esityksestä? Olenhan samaa yhtä lailla veden kuin toisen ihmisen kanssa. Mietin, että ruumista ja aisteja tulisi lämmitellä järjestelmällisemmin harjoituksia varten, muistuttaa ja palauttaa kykyä suuntautua muihin kuin ihmisiin. Onneksi myöhemmin saan lahjaksi toiselta osaanottajalta tarvitsemani lämmityksen.

Kun yksi osaanottajista tuo keskusteluun käsitteen more than human, joka suomeksi kääntyy hiukan kömpelösti, päätän seuraavassa harjoitusosiossa tutkia kyseisen käsitteen ja ei-inhimillisen käsitteen eroja havaintojeni suuntaajina. Ensimmäinen osoittautuu mahdottomaksi: Jään seisomaan keskelle maisemaa, ja koen, että olen ihmisenä kaiken keskellä. Vastaanottamassa auringonvaloa, katsomassa puita, koskettamassa lehteä. Ikään kuin olen osa maisemaa, mutta materiaalisella tasolla en löydä yhteyttä. Ei-inhimillisen löydän ympäriltäni ja omasta ruumiistani. Kaikki rakennusaineeni ja toimintoni nousevat materiaaleista, biologiasta, evoluutiosta, dna:sta, jonka vanhempani ja vanhemmat ennen heitä ovat siirtäneet eteen päin. Ruumis ruumis ruumis, kaikki tieto ja viisaus maailmasta, ajasta ja yhteyksistä on tässä. Yhdyn ajatukseen etäännyttävästä ihmisestä, olijasta joka ajattelee, observoi ja etsii ”objektiivista” tietoa. Jolle ympäristö on maisema, kuva. Irtisanoudun. Minun ihmisyyteni on ei-inhimillistä ihmisyyttä, joka pyrkii yhteyteen, jättämään silleen, todistamaan - ei tarkkailemaan. 

Tänään minulle on selvää, että en voi tunnistaa itseäni enemmän kuin ihmisenä, jos ensin olen ihminen ja sitten myös jotain enemmän. Pohdin, että tarvitsemme erilaisia käsitteitä eri tilanteisiin. Kaikki käsitteet ovat problemaattisia. Kaikkiin käsitteiden sisältämiin merkityksiin sisältyy poissulkemista ja vastakkainasettelua. On tärkeää purkaa auki käsitteitä ja laajentaa tai tarkentaa niiden merkityksiä uudelleen ja uudelleen. Tänään olen ei-inhimillinen ihminen.

Siirryn esitystutkimuksessani toiseen vaiheeseen. Pyrin hylkäämään käsitteet ja kanssaolemaan. En jää kiinni havaintoihin, seuraan ei-inhimillisen ruumiini kutsua asettua auringonlämpöön. Istun. Viimeisessä keskustelussa yksi osaanottajista nimeää tämän tekijän position muutoksen kuvaillen sitä siirtymisenä fasilitoinnista meditaatioon. Sen sijaan, että ihminen rajaa esityksen ei-inhimillisestä maailmasta, havainnoi ja vastaanottaa, välittää esitystä muille, onkin mahdollista harjoitella yhteydessä olemista materiaalisella ja energeettisellä tasolla ja jättää kaikki olemaan omassa olemisessaan. Istun, ja ympärilläni pörrää mehiläisiä (tai ampiaisia). Olemme lähekkäin, mutta jätämme toisemme rauhaan. Tässä ja nyt meillä ei ole asiaa toisillemme, meidän on parempi kulkea toinen toisemme ohitse. Ravintosysteemien tasolla meillä todellakin on merkitys toisillemme, mutta tässä ja nyt kanssaolemisemme rakentuu yhteiselle sopimukselle ohittamisesta, jättämisestä silleen.

Pohdin katsojan ja taiteen tekijän positiota tällaisessa esitystapahtumassa. Löydän sanan todistaa. Ruumiillani todistan pikku kivien liikettä kenkieni alla, oravan kohtaamista pensaan lähellä, puiden ja tuulen yhteistä tanssia. Ruumiillaan kivet todistavat minun ruumiini painoa ja kävelyliikettä päällään, ruumiillaan puut tuntevat käteni kosketuksen ja todistavat kohtaamistamme. Halusimme tai emme, todistamme me puut ja ihmiset, muurahaiset ja mehiläiset; vuodenkiertoa, kuolemaa, auringonvaloa, jatkuvia kasvun prosesseja, kuudetta sukupuuttoa, ilmastonlämpenemistä. Todistaessamme toistemme läsnäoloa jaamme ruumiillisen täällä olomme ei-inhimillistä tapahtumista.

Ennen viimeistä keskustelua saan toiselta osaanottajalta lahjaksi harjoituksen olla kaikki olemiseni tasot samaa aikaa. Olla ihmiseksi nimetty eläin, olla materiaa, olla systeemi, olla ihminen, olla henki. Sain kaipaamani virityksen olla ei-inhimillisyyttä harjoittava ihminen.

---

Miten ei-inhimillinen esiintyy minussa itsessäni ja ympärilläni tässä ja nyt? Tällä kysymyksellä aloitamme syyskuisen saarekkeen tapaamisemme. Kysymys haluaa purkaa ajatusta siitä, että ei-inhimillinen olisi vain jotain inhimillisen ulkopuolella, jotain mikä ei sisälly myös inhimilliseen. Suurimmaksi osaksihan minä koostun vedestä ja evoluution seurauksena olen suurimmaksi osaksi eläin, monin tavoin myös kasvi.

Kokemuksellisesti kysymys saa minut ennen kaikkea huomaamaan, ettei mitään itsestäänselvyyksiä ole, että jokainen hetki ja kaikki siinä ilmenevät esitykset ovat ainutlaatuisia, toisaalta myös katoavaisia. Ja koska uskon siihen, että kaikki ei-inhimillinen voi esiintyä, tiedän myös, että suurin osa näistä esityksistä jää minulta huomaamatta, tapahtuu jossain oman käsityskykyni ulottumattomissa. Toisaalta inhimilliseltä kannalta kiinnostava on myös keskustelussamme esiinnoussut ajatus, että ehkä asiat jotka todella yhdistävät meitä ihmisiä - kuten hajut, vietit tai se, että yhtäkkiä tietää, mitä toinen ajattelee jossain kaukana - ovat usein hyvinkin ei-inhimillisiä.

Päivän toinen tutkimuskysymykseni liittyy siihen, että millaiseen positioon voin asettaa itseni esityksissä, joissa ei-inhimillinen toimii aloitteen tekijänä. Itsellenikin yllätyksenä päädyin kysymyksen myötä jossain määrin aktiiviseksi osallistujaksi erilaisiin tapahtumisiin. Minusta tuntui, että jos esimerkiksi kuuntelen ja antaudun omalle autenttiselle liikkeelleni, voin paremmin olla osa ei-inhimillistä esitystä ja kokemusta, kuin jos asetan itseni todistajan rooliin. Toisaalta monet muut totesivat keskustelussamme havainnoineensa sitä, että miten he omaa positiotaan tutkiessaan huomasivat alkavansa häivyttää itseään ei-inhimillisen esityksistä. Saarekkeen viimeistä vaihetta kohti kulkiessamme tämä tuntuu relevantilta suunnalta. Silti itse palaan jälleen miettimään päivän ensimmäisen kysymyksen olettamusta, että ei-inhimillinen on osa minua. Tällöin voinen omana ei-inhimillisenä itsenäni olla myös osa erilaisia ei-inhimillisiä esityksiä.

---

Keskityin tämän päivän tutkimussessiossa pohtimaan kysymystä inhimillisestä katsojuudesta ja sen haastamisesta. Kuinka voin päästää irti ihmiskeskeisestä katsojan positiostani? Miten lipua hiljalleen kauemmas esityskäsityksestä, joka perustuu oletukselle läsnäolevasta ihmisen havainnoista?

Istuin kivellä veden äärellä katsellen veden pintaa havaintoni rajapintana. En tiennyt mitä pinnan alla tapahtui, eikä minun juuri tuona hetkenä tarvinnutkaan. Katselin ja kuuntelin ympäristöäni ja yritin tunnistaa kaikki potentiaaliset sokeat pisteet, alueet ja paikat, tilat, suunnat ja etäisyydet, jonne havaintoni ei yltänyt. Myös siellä, havaintoni ulottumattomissa, tapahtuu esityksiä, joita kenties kukaan ihminen ei ole havaitsemassa tai todistamassa. Vietin tämän ajatuksen kanssa jonkin aikaa, päästäen siitä myös lopulta irti. Se hajaannutti kokemustani, levitti havaintoa ja kadotin hetkeksi tarkan, fokusoituneen, tarkastelevan, huomioita tekevän, merkityksiä antavan ja arvostelevan katseeni ja olemukseni. Mitä jäi jäljelle? Esityksien tapahtuminen, alkaminen, loppuminen ja uusien syntyminen. Mutta minä en niistä tiennyt mitään.

Ajattelin; ei-inhimillisen esitykset ovat ihmisestä riippumattomia. Ei-inhimilliset eivät esiinny pelkästään ihmiselle tai ainakaan ihmistä varten. Mitä käsityksille esityksestä, esiintyjyydestä ja katsojasta tapahtuu jos ja kun päästämme irti inhimillisestä ja tietoisesta esityksen todistamisen vaatimuksesta?

Comment