teksti: Janne Saarakkala

Astoria-salissa Helsingissä 9.9.2016 esitetyn Työ 4.0 – tulevaisuuden työn lanseeraustilaisuuden jälkeen Todellisuuden tutkimuskeskuksen Työsaareke-ryhmän tutkimustulos työkulttuurin kehityksen suhteen oli, että jälkiteollisen ajan henki (työ 3.0) tulee pian riisumaan työn tekemisestä kaiken muun tarkoituksenmukaisuuden paitsi toimeentulon.

Jos työn tekemisestä ottaa pois toimeentulon, jäljelle jää vain massojen hallinnan väline ja nähdään, että hallintaa lukuun ottamatta työ ja sen tulokset ovat kasvavissa määrin hyödyttömiä, turhia. Voi sanoa, että tulevaisuudessa työ tulee olemaan taiteen kaltaista; luovaa, esityksellistä, ideoiden maailmassa tapahtuvaa suunnittelua ja designaamista, joka korostaa – ja jonka tarkoitus on korostaa – tekijän persoonaa. Sinä olet sinun tärkein teoksesi ja työsi, minä minun, ja parhaimmillaan työmme tulee olemaan ihanaa ja mieltä ylentävää humputusta. Vaikka voihan se masentaakin. ”Masennus on nykyajan riivaaja, koska lähes kaikki ihmiset tekevät lähes pelkästään turhaa työtä”, kirjoittaa esseisti Antti Nylén Kauhun ja ulkopuolisuuden esseissään (2016).

Sillä, että tulevaisuudessa yhä useampi työ on taiteilijan työn kaltaista, on hintansa. Vaikka työ sinänsä olisi miten ihanaa ja menestyksekästä tahansa, prekaarissa maailmassa tulevia työtilaisuuksia ja niihin liittyviä suhteita on luotava ja vaalittava kaiken aikaa. Aivan kaiken aikaa. Jokainen taiteilija tietää; työ vie kaiken ja se tarkoittaa, että me olemme, kaikkine digitaalisine kommunikaatiovälineinemme, tavoitettavissa ja töissä koska tahansa, mihin vuorokauden aikaan tahansa. Teoksessaan Artist at Work, Proximity of Art and Capitalism (2015) filosofi ja esitysteoreetikko Bojana Kunst väittää, että tästä syystä meillä ei ole enää aikaa olla kansalaisia, emme jaksa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Toisin sanoen humputus epäpolitisoi meidät. Sen lisäksi se ryövää meidät lapsiltamme, ystäviltämme ja puolisoiltamme.

Mitä muuta työ ryövää?

Ovatpa humputuksemme tulokset miten yhteiskuntakriittisiä, sosialistisia tai ympäristötietoisia tahansa, ne ovat osa turhuutta, jolla luodaan, uusinnetaan ja lisätään tehokkuutta ja talouskasvua – eli osallistutaan markkinoiden hyvinvointiin ja kulutuksen kasvuun. Toki suuri osa siitä kohdistuu aineettomille markkinoille mutta nekin markkinat vaativat alituista hyörinää; sähköä, lentokilometrejä, materiaaleja, konferenssitarjoiluja ja yöpymisiä – puhumattakaan siitä että jokaisella työntekijällä on elämä, tai oikeastaan life style. Sellainen tarvitaan myyvän persoonan ylläpitämiseksi, joka ei sekään ole ilmainen eikä esimerkiksi ilmastoneutraali.

Toisin sanoen humputus ei maapallon kannalta ole vain turhaa vaan myös vahingollista, tappavaa.

Intohimonsa takia loputtoman joustavat ja itsensä uhraavat taiteilijat ovat tutkitusti olleet tämän kehityksen koekaniineja ja höplästä vedettyjä esitaistelijoita vähintään 90-luvulta lähtien, eli siitä lähtien kun itse opiskelin ja valmistuin teatteriohjaajaksi. Eli mitä minun ja muiden luovan luokan pioneerien pitäisi nyt tehdä kun on ilmiselvää, että työmme kautta talouskasvu ryöstöviljelee ydinvälineitämme, inhimillisiä kykyjä ja keinoja kommunikoida – ja tekee niistä, samaan tapaan kuin vedestä, maksullisen tuotteen?

Mielestäni meidän pitää arvioida taiteen merkitys uudelleen. Se on tislattava esiin kaikesta luovuuden, innovaation ja kulttuurin sumusta. On kysyttävä mitä se on. Samoin meidän on kysyttävä onko taiteen harjoittaminen vain ammatti tai business siinä missä kaikki muukin, niin kuin sosialidemokraattinen projekti meille opetti, vai onko se kenties jotain aivan muuta? Jotain huomattavasti prekaarimpaa ja enemmän rohkeutta vaativaa toimintaa.

Toisaalta, olisiko nyt juuri meidän taiteilijoiden aika hetkeksi unohtaa taiteen pohdiskelu ja olla aktiivisia kansalaisia? Tehdä jotain?

Näiden polttavien kysymysten äärellä Työsaareke siirtyy tänä vuonna ideoiden aineettomasta maailmasta konkreettiseen tekemiseen. Palaamme perusasioiden äärelle, taikinan ja uunin äärelle, perustuotantoon. Vuoden viimeisen nejänneksen ajan Työsaareke leipoo ruisleipää Helsingin taidemuseossa ja yleisö on tervetullut osallistumaan. Samalla kun leivotaan, keskustellaan työstä, ja oman leivän saa kotiinviemisiksi. Käsissämme on Työ 5.0: Leipä.

Onko se sitten taidetta vai onko se vain ruisleipää?

Minä kysyn: jos taiteilija – siis kuka tahansa – haluaa tehdä jotain maailman tai lähimmäistensä hyväksi juuri nyt, onko parempi, että taide itse asiassa pidetään kepin mitan päässä, ettei mitkään aineettomat, mielikuvitukselliset tasot tai monimielisyydet häiritse esimerkiksi leipomisen yksinkertaista kauneutta ja tarkoituksenmukaisuutta? Kenties juuri se on huomisen taidetta, yksinkertaisuus ja tarkoituksenmukaisuus.

Vai olisiko meidän sittenkin eristettävä taide hetkeksi kokonaan toimintamme ulkopuolelle?

Tätä miettien työnnän käteni taikinaan.

Comment