Rakkaat sielut,

Silloin tällöin Olympokselle saakka kantautuu kitkerä palaneen käry, joka saa alkunsa ihmissielujen kiivaasta hankauksesta maailman pintaa vasten. Sieluparat eivät löydä paikkaansa ja alkavat tavoitella asioita jotka eivät heille kuulu tai toistaalta hylkiä niitä, jotka heille kuuluvat. Joskus tuo häiritsevä aromi herättää meidät jumalolennotkin ja pahimmillaan saa meidät laskeutumaan alas joukkoonne.

Mutta mikä voisi olla piristävämpää kuin pieni piipahdus elämänmakuisessa todellisuudessa. Siellä missä kukat puhkeavat ja lakastuvat, sateet pyyhkivät yli kaupunkien ja ainainen puutteen harha riivaa ihmispoloja. Siinä voi jumalakin tuntea itsensä tarpeelliseksi tarjotessaan yksinkertaisia hyveen siemeniä, jotka lapsikin ymmärtää, mutta aikuinen hukkaa hybrikseensä.

Meitä kutsui tänne pieni joukko taidenautintojen ystäviä Helsingistä, pohjois-apollonisen suo- ja metsäalueen rannikkotaajamasta. Tuomme täten heille mysteerinäytelmän hyvyydestä. On näet jo uskollisen palvelijamme Platonin ajoista saakka säilynyt selvittämättömänä kysymys siitä, miten ihmisjoukon elämä järjestettäisiin hyvin ja oikeudenmukaisesti. Voitteko kuvitella? Ei ihmisiltä paljon tämän enempää ole pyydetty. Mutta vaivalloista se heille on, eivätkä he aivan yksin siitä selviä. Siksi olemme täällä, Valtion merkeissä.

Onneksi pohjoinen pallonpuolisko on syksyn kynnyksellä ja saamme ohjaustehtäviemme ohella nauttia alueen mustikka- ja sienisadosta. Muutokseen tuomitussa maailmassa on hyvätkin puolensa.

Teidän,

Apollon

 

Comment