"Olemme riippuvaisia kitkaisesta elämästä", totesi eräs tapaamamme ihmissuvun edustaja kirkkaana hetkenään. Ei tarvitse viettää pitkää aikaa maan pinnalla huomatakseen, kuinka totta tämä on. Ihmiset rakastavat vaikeuksiaan, menetyksiään, suojamekanismejaan ja maailmantuskaansa. Harvoin he tämän myöntävät, mutta halusimme tai emme, meiltä jumalilta ei mikään piiloon jää.

Siksipä hillitsemme itsemme, emmekä etsi sitä huomiota, jonka tosiasiassa ansaitsemme. Sen sijaan annamme tilaa ihmisille. Siivoamme tähän kitkaiseen maailmaan pienen alueen, jolle tuska ei sovi, tai sopiessaan se kirkastuu hyvyyden kristallisoituneiksi helmiksi. Sinne ei edes periaatteessa ole mahdollista salakuljettaa mitään, mikä heikentäisi sitä loputonta rakkauden potentiaalia, joka yleisömme pulppuaa. Siellä he ovat itseään suurempia, siellä he heijastavat sitä kauneutta, totuutta ja hyvyyttä, jonka hohteessa me jumalat asumme. Se jumalainen paikka on teatteri.

Samalla kun minä olen houkutellut ihmispoloja pyhän tekstin ja lukemisen ääreen, vähäisempi toverini Dionysos ja kaunis Afrodite ovat tutustuneet nykypoliksen keskustelukulttuuriin. Sen portaalia kutsutaan hämäräksi jääneestä syystä "älypuhelimeksi" - en ole huomannut vielä kovinkaan monen puhuvan sitä käyttäessään, saati sitten puhuvan jotain älykästä. Mutta ehkä tämä vielä selviää, ainakin tuo armoitettu laite näkee meidät taiteena, kuten sopivaa onkin.

IMG_8988.JPG

Teidän,

Apollo

 

Comment