Taiteilijat: Jonna Wikström, Paula Koivunen ja Pirre Toikkanen
Maljapuhe Elämän juhlissa Seinäjoella 1.4.2022
Mitä ovat nuo elämän äänet, nuo kauniit elämän äänet.Se luonto, jossa voit kuulla lintujen laulua, se syntyvän lapsen ensimmäinen äänähdys.Se on vanhuksen iloinen naurun purkaus. Niitähän ääniä elämäntaipaleelta riittää.Tänään vietämme Kotokammarin väen kanssa yhteistä elämän juhlaa ja taidenäyttelyn avajaisia.
Lääkärien mukaan ei ole parempaa lääkettä ikäihmisille, kuin yhteiset kanssakäymiset ja juttelutuokiot, omaisten ja ystävien kanssa. Tämäkin juhla on järjestetty juuri sitä varten.
Suomessa on neljä vuodenaikaa, niin meidänkin elämässä:
Lapsuus, nuoruus, aikuisuus ja vanhuus. Niiden läpiviemiseen tarvitaan juuri sitä elämisen taitoa ja ponnistelua, jotta vanhana voisimme muistella iloisena elämämme polkua. Vanhenemisen taito on viisauden mestarisaavutus ja myös yksi elämäntaidon vaikeimmista luvuista. Vanhenemiseen kannattaa asennoitua myönteisesti rypytkin tulevat siitä iloiseksi!
Kohottakaamme malja elämälle!
-Matti Koivunen 92 vuotta-
VIDEO: JONNA WIKSTRÖM
Elämänjuhlat oli kuukauden mittainen esitystaidetapahtuma, joka sisälsi työpajoja, tarinallisuutta, tanssia, muistelua, valokuvia, keskusteluja taiteen ympärillä ja voimauttavaa valokuvausta. Lopputuloksena yhteisön itse ideoima juhla ja valokuvanäyttely.
Voimauttavan valokuvan menetelmällä toteutettu näyttely toi esiin seinäjokelaisten ikääntyvien menneitä tärkeitä hetkiä ja loi uusia kuvamuistoja. Pääsimme tutustumaan upeisiin ihmisiin ja heidän elämäänsä mm. valokuva-albumien ja myös luomaan uusia muistoja taiteen keinoin.
VIDEO: JONNA WIKSTRÖM
Tutkimustulokset ikäihmisten kanssa tehtävästä työstä:
Koimme tärkeäksi, että taide loi yhteyksiä sukupolvien välille ja loi uusia ystävyyssyhteita. Eräs osallistuja uudelleen rakensi suhdettaan aikuisiin lapsiinsa, toiset osallistujat ystävystyivät ja vaihtoivat puhelinnumeroita.
Taiteilijoina koemme arvokkaana sen, että päähenkilöiksi nousi yhteiskunnan syrjäytymisvaarassa olevat yksinäiset ikäihmiset. Pystyimme hankkeellamme toteuttamaan heidän toiveensa niin yksittäisissä valokuvissa kuin päätösjuhlassa.
Koemme voimakkaana myös edellisen sukupolven varsinkin naisten itsensä alentamisen ja sivuunvetäytyvän kulttuurin, joten tuntui merkittävältä kääntää valokeila juuri heihin. Menetelminä kuuntelu, arjen kukittaminen sekä kahvinjuonnin lomassa nähdyksi tuleminen, joka paransi osallistujien elämänlaatua ja itsetuntoa.
Se, että meillä taiteilijoina oli mahdollisuus antaa hankkeelle kaikki aika kuukauden ajan, syvensi työskentelyä ja yhteyttä päähenkilöiden kanssa ja teki hankkeesta ikimuistoisen niin meille tekijöille kuin osallistujille. Lisäksi meillä oli ilo työskennellä Seinäjoen kaupungin ammattitaitoisten kulttuuri- ja ikääntyvien palveluissa työskentelevien henkilöiden kanssa.
VIDEO: JONNA WIKSTRÖM
Kerätty palaute Vanhojen tanssit/Elämän juhlat projektista:
KAIKESTA JÄI ILOA JA HYVÄÄ OLOA PITKÄKSI AIKAA
MEILLÄ OLI NIIN HYVÄ POPPOO
TÄMÄ OLI KUIN YHTÄ SATUA, NE ANTOIVAT NIIN PALJON MEILLE ILOA JA HYVÄÄ OLOA
SAI / SAA MUISTELLA HYMYSSÄ SUIN VIELÄ PALJON JÄLKIKÄTEENKIN
OLI NIIN SURKIAA KU NE LÄHTI, MEILLÄ JÄI NIIN IKÄVÄ
TAPAAMISET PIRISTIVÄT PÄIVIÄNI
OLI NIIN ILOISTA HÄLINÄÄ
PALJON TAPUTUKSIA HYVILLE ESITYKSILLE
IHANIA IHMISIÄ
VALOKUVAT OLI NIIN HYVIN OTETTU
KIRJOITUKSET KANSIOISSA OLI NIIN IHANASTI KIRJOITETTU
OLITTE JA OLTIIN NIIN ILOISTA PORUKKAA
VASTAVUOROISUUS OLI IHANAA, KUN KAIKKI VÄKI HEITTÄYTYI NIIN INNOKKAASTI MUKAAN
VOIN KESKUSTELLA JUHLISSA OLLEEN YSTÄVÄNI KANSSA JA MUISTELLA PITKÄÄN IHANIA JUHLIASAIN NIIN HYVÄÄ OLOA JA HYVÄÄ MIELTÄ
VÄSYINKIN, KUN KALENTERI TÄYTTYI, MUTTA IHANAA OLI
NÄKI JA TUTUSTUI UUSIIN IHMISIIN
IHANAA KUN TULIVAT OIKEIN KOTIIN
ILOISIA JA MUKAVIA JA REMPSEITÄ HESALAISIA
JUHLAT OLIVAT TUNNELMALLISET JA ILOISET JA RENNOT
IHANAA KUN KAIKKI OLI MAKSUTONTA
MUKAVA KUUKAUDEN PIRISTYS
OLISI SAANUT VIELÄKIN JATKUA
IHANAT JUHLAT!
SINÄ MUISTIT, ETTÄ HOPEA ON MINUN LEMPIVÄRINI. SE ON NYT TÄSSÄ VIHKOSSAKIN.
Jos pitäisi valita, kertoisitko toiselle ihmiselle koko elämäntarinasi vai kutsuisitko kotiisi ja antaisit tämän tehdä tulkintansa sinusta sitä kautta? Todellisuuden Tutkimuskeskuksen ja Teatteri Kontulan The Other Kontula –esitys vei katsojat kylään Marjan kotiin, kertoi Marjan tarinan ilman Marjaa ja nosti näin esiin kysymyksiä elämäntarinoista, toisten tulkitsemisesta ja intiimiyden rajoista.
Kirjoittanut: Heidi Backström Kuva: Jan Ahlstedt Julkaistu: 29.8.2022
Kylään Kontulaan
Kokoonnumme muiden vieraiden kesken porukalla Kontulan kirjastolla ja menemme siitä yhtä matkaa Marjalle. Emme tunne entuudestaan Marjan kanssa, mutta hän ottaa meidät avosylin vastaan. Nopeasti opimme, että Marja on 77-vuotias, muuttanut pari vuotta sitten Kontulaan, leipuri-kondiittori emerita, eronnut nainen, äiti, teatteriharrastaja, haaveilija, muistoihin uppoutuja, helposti lähestyttävä jutustelija.
Tällainen Marja on. Ainakin. Kai.
Todellisuudessa me vieraat eli katsojat emme tavanneet Marjaa itseään, vaan viisi näyttelijää, joista kukin esitti katkelman Marjan elämästä. Koti oli oikean Marjan oikea koti.
Todellisuuden Tutkimuskeskuksen ja Teatteri Kontulan muodostama työryhmä on tutustunut haastatteluiden avulla kodin asukkaaseen ja tehnyt tunnin mittaisen The Other Kontula –teoksen hänestä. Esitysidean takana on ohjaaja Tuire Tuomisto, joka on toteuttanut The Other -esityskonseptin kerran aikaisemmin vallilalaisessa kodissa vuonna 2012.
Marjan keittiön kertomaa
Olen korostuneen kiinnostunut tavaroista, joita elämistämme keräämme sekä tarinoista, joita itsestämme kerromme – erityisesti siitä, mitä rajaamme kerrottavaksi ja mitä jätämme pois.
Koti on piiloutuva asia suomalaisessa (kaupunkilais?)kulttuurissa. Kohtaamme toisiamme aikuisina yhä harvemmin kodeissa. En ole käynyt edes kaikkien lähimpien ystävieni kodeissa. Nyt pääsin ventovieraan ihmisen kotiin Kontulassa.
Marjan ruokapöydällä on paljon leikkokukkia: ruusuja, liljoa, viikkokimppu. Ovatko ne juhlien jäljiltä vai hemmotteleeko Marja itseään kukilla?
Mitä kaikkea koti kertoo asujastaan? Kenties tavallaan kaiken, mutta osaako vieras poimia ja tulkita näkemäänsä oikein? Marjan ruokapöydällä on paljon leikkokukkia: ruusuja, liljoa, viikkokimppu. Ovatko ne juhlien jäljiltä vai hemmotteleeko Marja itseään kukilla? Ensimmäinen kertoisi sosiaalisesta elämästä, jälkimmäinen itsellisyydestä. Vai kertooko sittenkään muusta kuin ajoituksesta?
Esitys tapahtuu Marjan kompaktin kaksion avokeittiö-olohuone-yhdistelmässä, jonka lisäksi katsojavieraat kulkevat eteiskäytävän halki sekä näkevät rajatusti yhden kohtauksen ajan parvekkeelle. Paljon jää siis näkemättäkin, kenties ne intiimeimmät tilat. Tämä ei ole tupatarkastus, tämä on esitys, keinotekoinen tila, joka kertoo katsojalle muustakin kuin Marjasta.
Jokainen ihminen on laulun arvoinen?
Marjan elämä on esitettäväksi päätyneiden fragmenttien mukaan melko tyypillinen suomalaisen sotien jälkeen kasvaneen naisen tarina: Maalta kaupunkiin töihin, mies ja lapsi, synkkenevä avioelämä, ero, ilon löytäminen hivenen oudosta paikasta, Marjan tapauksessa näyttämötaiteista ja esiintymisestä. Syvästi samaistuttavaa monelle. Tässä teoksessa sopivassa paketissa: ei liian pitkästi, ei mässäillen, ei ihmetellen, ihan vain elämänä. Katsoja saa tulkita näyttelijöiden paikoin hidastuviin eleisiin ja äänenpainoihin katkeruutta, voimaa, kaihoa, väsymystä. Tulkita tai projisoida, miten sen ottaa.
Tämä useamman näyttelijän tapa vahvistaa tarinan fragmentaarisuutta: tässä ei ole kaikki, tämä on teatteria eli poimintoja, dramatisoituja sellaisia. Toisaalta se myös muistuttaa, että meistä kukin näyttäytyy erilaisena hetkestä ja perspektiivistä riippuen.
Tuire Tuomiston ja Katriina Kettusen ohjaus on hieno: Marjaa näyttelee viisi eri esiintyjää. Kohtaukset vaihtuvat saumattomasti. Esimerkiksi kun ”ensimmäinen Marja” imuroidessaan siirtyy huoneesta toiseen, palaa huoneeseen toinen näyttelijä. Tai: yksi katsojista painaakin television päälle, kohtaus vaihtuu, hän onkin Marja! Kun televisio sammuu, kuuluu toisesta huoneesta ääntä ja on selvää, että siellä on seuraavan kohtauksen Marja. Tämä useamman näyttelijän tapa vahvistaa tarinan fragmentaarisuutta: tässä ei ole kaikki, tämä on teatteria eli poimintoja, dramatisoituja sellaisia. Toisaalta se myös muistuttaa, että meistä kukin näyttäytyy erilaisena hetkestä ja perspektiivistä riippuen.
Olisi kiehtovaa antaa oma elämänsä tällaiseen käsittelyyn: mitä tekijöille jäisi juuri minusta mieleen? Isot linjat vai pikkiriikkiset heitot? Ovatko kukat rekvisiittaa, jotain mitä Marja mainitsi ohilauseessa vai hyvin tärkeä osa hänen arkeaan? Olisiko Marjan tarinan voinut kertoa ilman ex-miestä? Jos, niin miksi? Millaista ohjailua esityksen tekijät meille tarjoavatkaan? Kertoisiko Marja itse asiat samalla tavalla, nostaisiko nämä asiat keskiöön? Onko Marjan tarina sellainen monesti peräänkuulutettu tavallisen ihmisen tarina? Onko Marja tyypillinen 77-vuotias? (Onko sellaista?) Onko kaikkien elämässä lopulta draamaa sen verran, että jokaisesta saa aikaan laulun tai esityksen?
Tulkinta vs. tihkunta
The Other Kontula –esityksen viestintämateriaaleissa korostetaan, että teos ei ole dokumentti vaan tulkinta. Koitan jäljittää omia tulkintojani. En osaa erottaa niitä ennakkoluuloista tai -käsityksistä. Ovatko ne sama asia? Tulkinta lienee ennakkoluuloa pidemmälle vietyä, useampaa tietoa yhdistelevää eikä niin impulssin tai vaiston varaista? Mutta kummista me muodostamme odotuksemme?
Jos Marja olisikin asunut Ullanlinnassa tai Maunulassa, mikä olisi muuttunut tulkinnassani hänen tarinastaan?
Ennen Marjalle pääsyä ehdin luoda mielikuvia hänestä asuinpaikan eli Kontulan, iän sekä sen perusteella, millainen ihminen uskaltautuu mukaan tällaiseen hankkeeseen: luovuttamaan elämäntarinansa ja erityisesti oman kotinsa taiteelle hetkellisesti. Jos Marja olisikin asunut Ullanlinnassa tai Maunulassa, mikä olisi muuttunut tulkinnassani hänen tarinastaan? Tai jos Marja olisi 55-vuotias? Jos hän olisi mies, musta, pyörätuolissa? Jos asunto olisi ollut isompi tai pienempi? Jos siellä olisi ollut koiran juomakuppi tai lintuhäkki? Jos olohuoneen seinällä olisi ollut Guernican kopion sijaan Taistelevat metsot tai Georgia O’Keeffen kukkasia? Minkälaisilla asioilla olisin silloin automaationa täyttänyt kohtausten jättämiä aukkoja?
Lopulta esineet kertovatkin vähemmän omistajastaan kuin ennakkoon olisin uskonut. Tarvitsen sanoja lihavoimaan tarinoita, vahvistamaan tulkintaa. Mutta vaikka näyttelijät tarjoavat Marjasta myös suusanallisesti tietoa ja muistoja, The Other Kontulan kontekstissa Marja jää salaisuudeksi: emme tunnistaisi häntä kaupassa tai puhelimessa, häntä esittäneet näyttelijät kylläkin.
Kenen ennakkoluuloilla, odotuksilla ja tulkinnoilla leikimme? Rikkooko The Other Kontula niitä? Lopulta minulle teoksen ikimuistoisimmaksi anniksi jää sen anteliaisuus ja hellyys. Marja on avannut ovensa: ensin taiteelle, sitten meille katsojille. Uskon, että Marjan spiritti välittyy näyttelijöistä ja se luo anteliaisuuden tunteen. Minua tultiin vastaan, minulle annettiin pulla.
Tulkintani Marjasta tapahtuukin näin. Tihkuen. Viisaasti ja varoen, kuten hyvä taide tekee.
Jos Marja katsoi Marjaa
Mietin myös esityksen nimeä ”The Other” – Toinen. Toiseuden kysymys on polttavaa tässä hetkessä taiteissa(kin). Puhutaan representaation merkityksestä, puhutaan toislajisuudesta. Kun The Other Vallila on tapahtunut vuonna 2012, sanan lataus on ollut luullakseni toisenlainen, varmasti tutkiva mutta ei niin poliittisesti latautunut. The Other Kontula voi viitata kaupunginosan toisinnäkemiseen, The Other toiseen ihmiseen, ikään kuin tuntemattomaan naapuriin tai siihen, miten ihmisestä on moneksi, tulkintojen ja näkökulmien kirjoon. Teos on kuin laajennettu versio siitä ajatusleikistä, jossa ihmistä pyydetään mielikuvittelemaan, miten vaikkapa tämän rakastaja tai ystävä häntä kuvaisi. Todennäköisesti lämpimämmin kuin ihminen itse, seikkailullisempana, kauniimpana, rohkeampana. Mitä tapahtuisi, jos sama tehtävä annettaisiin vihamiehelle tai lähikaupan kassalle? Elämät ja elämäntarinat koostuvat aina näkökulmista, fragmenteista, muisti toimii dramaturgina.
Jos Marja näki tämän esityksen, miten hän näki itsensä esityksen kohteena, taideteoksen kertojana, sillä tavalla toisena? Vastasiko se hänen kuvaansa itsestään? Liikuttiko, harmittiko, huvittiko esitys häntä? Nostiko kysymyksiä omasta elämästä, sen laskuista ja huipuista? Herättikö eloon jotain vanhaa, kipinöikö jokin uusi? The Other Kontula siirtää toisen ja toiseuden ajattelua binääristä ja lajeista kohti itseä.
Ajattelin olevani narsistinen, kun esityksen mainingeissa peilasin omia intiimiyden rajojani Marjan rajoihin. Todellisuudessa venytin omia ajatuksiani esityksen antamassa kehikossa. Kun Marjan tarina on kiinnostava, kenties meidän kaikkien ovat? Haluaisinko nähdä oman tarinani toisten silmin kuvattuna? Todellakin. Antaisinko vapaat kädet kertoa minusta olennaiseksi nähty? Kyllä. Uskaltaisinko avata oveni teatteriseurueelle ja sen katsojille? Todennäköisesti en. Osaisinpa kutsua edes ystävät kylään.
ESITYKSEN TYÖRYHMÄ
Käsikirjoitus: Katriina Kettunen ja Tuire Tuomisto
Ohjaus ja esityskonsepti: Tuire Tuomisto
Äänisuunnittelu: Timo Torvinen
Tuotanto: Todellisuuden tutkimuskeskus
Esiintyjät
TTK: Katriina Kettunen ja Ia Tanskanen
TeKo: Kristiina Laire, Marko Lumikangas ja Tuula Sarivaara
Jokin meissä valvoo – Todellisuuden tutkimuskeskuksen esseitä hallinnasta ja hallitsemattomuudesta on poikkeuksellisella, kollektiivisella tavalla kirjoitettu esseekokoelma, jonka julkaisu avaa Todellisuuden tutkimuskeskuksen 20-vuotisjuhlavuoden. Like Kustannuksen julkaisema kokoelma on saatavilla pehmeäkantisena kirjana ja sähkökirjana 14.1.2021 alkaen.
Esseekokoelma syntyi, kun kahdeksan esitystaiteilijaa kokoontui kirjoittamaan kukin omaa esseetään samassa tilassa kerran kuussa vuoden ajan. Sääntöjä oli kaksi: ryhmän ulkopuolella ei saa kirjoittaa, ja aiheen tulee olla omakohtainen.
Kokoelman esseissä käsitellään omaa väkivallantekoa, rakastumisen laukaisemaa elämänmuutosta 46-vuotiaana, kroonista unettomuutta aiheuttavaa hallinnan tarvetta, sokeriaddiktiota, ja sitä miten lapsen päihdekokeilut voivat sysätä arjen raiteiltaan. Myös fyysinen läheisyyden välttämättömyys kyseenalaistetaan syvemmin kuin vain yhtenä pandemian torjuntakeinona. Ihmetellään miten annamme digitaalisen kehityksen hallita ja muokata itseämme vaikka emme välttämättä edes ymmärrä kuinka laitteet toimivat. Kysytään onko esityksellinen ajattelu karannut jo käsistä. Edustaako se uutta yläluokkaa, että kaiken voi kokea esityksenä tai esityksellisenä materiaalina, olipa kyse omasta tai jonkun muun kokemuksesta?
Lopputulos peilaa aikaamme, jonka ytimessä ovat kontrolli ja hallinta. Esseissä piirtyy kuitenkin kuva todellisuudesta, joka on uneton ja arvaamaton ja karkaa käsistä. Jokin meissä valvoo on häpeämättömän henkilökohtainen esseekokoelma työstä, taiteesta ja taidetyöstä.
Kirjoittajat
Heidi Backström, kulttuurituottaja ja vapaa kirjoittaja.
Titta Halinen, dramaturgi (TeM), ohjaaja ja esitystaiteilija.
Lea Kalenius, runoilija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja (FM).
Tuomas Laitinen, esitystaiteilija ja väitöstutkija.
Johanna Matruka, ohjaaja ja käsikirjoittaja (KuM) sekä hyvinvointialan yrittäjä.
Pilvi Porkola, taiteilija, tutkija, kirjoittaja ja pedagogi (TeT).
Janne Saarakkala, ohjaaja (TeM), käsikirjoittaja, esiintyjä ja kirjailija.
Jonna Wikström, teatteriohjaaja, esitystaiteilija, käsikirjoittaja, pedagogi sekä soveltavan ja osallistavan taiteen asiantuntija (KM).
