Kirjoittaja: ESSI ROSSI
CAMPING – retkeilyä ekokriisin ja apokalypsin maastossa
Camping on esitys, jossa kaksi lasta purkautuu meripelastuslautasta nimeämättömän katastrofin jälkeen maailmaan, joka on muuttunut radikaalisti ja jossa ei ole aikuisia. Esityksen kestoksi sanoitetaan 45 minuuttia, joka on aaltojen välinen aika. Tuon välisen ajan lapset tutkivat ympäristöä ja sitovat katsojat hellästi märillä köysillä kiinni toisiinsa ja lauttaan, tekevät pieniä hoitoja simpukoilla, luilla ja muovinpalasilla katsojien käsiin ja ihmettelevät mm. pientä pattereilla toimivaa ötökkää. Samaan aikaan tilassa kuullaan ääninauhaa, jossa tekoälylapsi ohjeistaa katsojia vastaamaan henkilökohtaisen selviytymisoppaan kysymyksiin mm. siitä mitkä kolme asiaa ottaisit mukaasi jos sinun täytyisi jättää kotisi, kuinka monen ystävän kanssa haluaisit jakaa ruokasi ja mihin kolmeen kysymykseen et haluaisi vastata kun ajattelet tulevaisuutta. Tilaan on levinnyt myös Petra Vallilan Campingiin sisälle kirjoittama runo, teipattuna mustiin jätesäkkeihin ja painettuna zineen. Teos päättyy uuteen aaltoon, hälytykseen ja lasten pelastautumiseen takaisin lauttaan, sekä SOPHIEN biisiin Is it cold in the water?
Esityksen muoto on kolmeosainen: kokoontuminen esitystilan ulkopuolella jossa katsojille jaetaan täytettävät selviytymisoppaat (zinet), esitys sisäpuolella ja loppukeskustelu tilan ulkopuolella. Loppukeskustelussa katsojille jaetaan vettä ja yksi vegaaninen vaahtokarkki.
Camping syntyi halusta luoda tilaa tunteille ja kysymyksille, joita monikriisien leimaama lähitulevaisuus ja nykyhetki meissä herättävät ja valmistautua muutokseen, jota emme osaa vielä edes kuvitella. Haudoin esitystä noin neljä vuotta, tunnustellen omaa ja ystävieni vanhemmuutta, keskustellen ekosysteemin keikahduspisteistä, ydinsodasta, bunkkerisurvivalismista, avuttomuudesta ja vastaillen hapuillen lasteni kysymyksiin kuolemasta, sodasta ja siitä, miksi ihmislaji toimii kuten toimii. Päällimmäisenä havaintona itselläni oli se, että ihmiskeskeinen ja kapitalistinen maailma, johon minut on kasvatettu ei ole maailma johon haluan tai edes voin kasvattaa lapseni, koska maailma tulee muuttumaan niin rajusti heidän elinaikanaan ilmastonmuutoksen ja sen aiheuttamien kriisien myötä. Tämä muutos on jo näkyvissä suuressa osassa maailmaa esimerkiksi helleaaltojen, maastopalojen, saastumisen, merten happamoitumisen, kuivuuden, pakolaisaaltojen ja kohonneen ydinsodan riskin muodossa, mutta se ohitetaan/kielletään jokapäiväisessä länsimaisessa elämässä ja esimerkiksi koulutuksessa. Halusin Campingissa tapailla tämän muutoksen äärelle asettumista muina Haraway-faneina ja tutkia, millaisia apuja meillä on tai mitä me voisimme opetella selviytyäksemme ja sopeutuaksemme moniasteisten romahdusten todellisuuteen. Osana teoksen valmistamisprosessia tapasimme historian- ja tulevaisuudentutkija Otto Tähkäpään ja sosiologi Tapio Reinekosken, puhuimme planetaarisesta sivistyksestä, ekokriisin ruumiillistamisesta, As if-kuvittelusta, viheliäisistä ongelmista ja transformatiivisesta oppimisesta.
Minulle oli alusta saakka selvää, että tämän teoksen tekisin lasteni Ruutin ja Olgan (ensi-illan aikaan 12 ja 8 vuotta) kanssa, ja että se olisi suunnattu eri-ikäisille katsojille, jotka osallistuisivat teokseen. Lisäksi työryhmään kuuluivat skenografi Milla Martikainen, äänisuunnittelija Pauli Riikonen ja pukusuunnittelija Liisa Pesonen, joiden kanssa työskentelimme kollektiivisesti yli nimettyjen osa-alueiden. Yhdessä halusimme tuoda näyttämölle lasten toimijuuden ja työskennellä mielikuvituksen kanssa, kuratoida tilan jossa olisi mahdollista ajatella ja tuntea vaikeita ja pelottaviakin asioita sekä saada jonkinlainen uteliaisuuteen ja ihmettelyyn perustuva muutosprosessi käyntiin. Campingin keskeisiksi elementeiksi muodostuivat häiriöt, yhteistoiminnallinen näyttämö, irtikytkentä ja uusien yhteyksien rakentaminen, esityksen tuntu ja siitä puhuminen.
Yhteistoiminnallisen näyttämön juuret ovat lähtöisin soveltavan teatterin kentältä ja Augusto Boalin sorrettujen teatterin käytännöistä 1970-luvulta (S. Ryynänen: Soveltava teatteri taideperusteisena tutkimuksena, University of Helsinki 2021), jossa keskeistä on Brechtin jalanjäljissä katsojan vapauttaminen passiivisesta katsojan roolista ja osallistuminen yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevän teoksen valmistamiseen ja sitä kautta rakenteiden muuttamiseen (eli vallankumoukseen!). Sorrettujen teatterissa jokaisella on asiantuntijuus käsiteltävään aiheeseen mitä lähestytään usein pientä etäisyyttä luovan metatason kautta, ja siihen kuuluu olennaisena osana keskustelu ja reflektointi teoksen herättämistä kysymyksistä, tunteista ja huomioista.
Campingissa ajattelen, että yhteistoiminnallinen näyttämö on tapahtumahetkessä aukeava kenttä tai tila, jossa jokaisella osallistujalla ja elementillä on oma merkityksensä, tietonsa ja voimansa ja niitä kaikkia tarvitaan teoksen olemassaoloksi. Katsottavan teoksen sijaan Camping on hiljaisesti tai sisäisesti osallistava teos, joka tapahtuu yhtä paljon katsojan kokemuksessa kuin esityksellisinä ulottuvuuksina. Tämä tapahtuminen on ajattelua, moniaistisuutta, keskustelua ja tunteiden kohtaamista, toisin sanoen esityksen kanssa muovautumista ja suostumista sen ehdottamaan liikkeeseen. Jos katsoja esimerkiksi ohittaa tai jättää vastaamatta esityksen aikana esitettyihin kysymyksiin, hänen kokemuksensa esityksestä jää todennäköisesti etäisemmäksi ja ulkokohtaiseksi. Kysymyksiin ei kuitenkaan ole mikään pakko vastata, ja niihin voi palata myös esityksen jälkeen. Saatellaksemme katsojan tähän osallistumisen tapaan aloitimme teokseen laskeutumisen yhteisellä kokoontumisella ennen esitystilaan siirtymistä ja ehdottamalla katsomisohjeita.
Yhteistoiminnallinen näyttämö tuntui osuvalta käsitteeltä ja työkalulta myös häiriöiden kanssa työskentelemiseen. Häiriö on virhe, katko ja epätoivottu vieras niin kommunikaatiossa, teknologiassa, ekosysteemissä kuin esittävässä taiteessakin. Yhteistoiminnallinen näyttämö vetää lähtökohtaisesti häiriöitä puoleensa, mikä aiheuttaa kontrollin, taiteellisen vision ja tekijä-katsojasuhteen järistyksiä. Olimme kiinnostuneita siitä voisiko häiriön toivottaa tervetulleeksi ja kuinka sen kanssa voisi työskennellä, erityisesti kun työryhmässä oli mukana kaksi lasta, joiden tasavertaisesta osallistumisesta olimme kiinnostuneita. Häiriöt muodostuivatkin elimelliseksi osaksi työskentelyä mm. näkemyksellisten erojen, epämukavuusalueiden ja väsymyspiikkien vuoksi. Lopullisessa esityksessä näyttämöllä ei nähdä tarkoituksella sinne rakennettua glitchaavaa estetiikkaa, vaan häiriöisyys oli enemmänkin metodi, jonka kanssa teosta valmistettiin. Esimerkiksi, kun toinen esiintyjistä koki harjoitustilanteessa syntyvät katkot sietämättöminä, harjoittelimme esitystä yhtenä pitkänä kohtauksena ilman katkoja, niin että lapsilla oli mahdollisuus sukeltaa näyttämön todellisuuteen ja lähestyä esitystä omalaatuisena leikkinä ja toistamisen sijaan löytää se aina uudestaan. Harjoituskauden myötä leikki alkoi muuttua kuitenkin ahtaaksi, tylsäksi ja paineiseksi alkujännityksen kadottua, ja lasten esiintymiseen muodostui ulkokohtaisia maneereja ja pakonomaisuutta. Ennen ensimmäistä koeyleisöä teinkin lopulta päätöksen siitä että lapsilla on näyttämöllä kaikki vapaus päättää omasta toimijuudestaan ilman ulkoapäin asetettuja sääntöjä. Poistin näyttämöltä siis ohjeet, ja luovutin omalta osaltani näyttämön lasten käytettäväksi koko teoksen ajaksi. Päätös korosti lasten toimijuutta, toi näyttämölle omaehtoista oleskelua ja kannusti esityksen ja sen maailman tutkimiseen.
Campingin lukuohje on aika. Se on ajateltu tässä ajassa, suhteessa menneeseen aikaan, kuvitellen tulevia aikoja, tehden tilaa ajan ruumiilliselle kokemukselle ja apokalyptista aikaa tunnustellen. Halusimme sijoittaa teoksen maailmaan missä kaikki on liikkeessä, kaikki palaa, kompassit pyörivät, tulivuoret purkautuvat ja jossa samaan aikaan leiriydytään ja pysähdytään näiden asioiden/muutosten/kysymysten äärelle. Samalla kun aika on loppunut, on vapautunut kaikki aika maailmassa. Menneisyys ja tulevaisuus ovat pyyhkiytyneet pois kuin kuviot rantahiekassa, ja odotushorisontti on tiivistynyt selviytymiseen, aaltojen väliseen aikaan, joka on kuin hengähdystauko myrskyn silmässä. Luopumisen, muistojen ja odottamisen sijaan katse käännetään siihen, mitä meillä vielä on, miten voisimme pitää siitä huolta juuri nyt, kuinka olla ystäviä toisillemme ja miten voisimme elää pelkäämättä vaikka emme tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Campingin voima on mahdollisesti siinä, kuinka kevyesti ja huomaamatta se siirtää ajallista todellisuutta spekulatiivisen ja mielikuvituksellisen näyttämön avulla kohti väistämätöntä, niin että osallistuja tuntee kuuluvansa ja vaikuttavansa siihen.
IN ENGLISH
Final report
CAMPING – camping in a landscape of ecological crisis and apocalypse
Camping is a performance in which two children escape from a lifeboat after an unnamed disaster into a world that has changed radically and where no adults exist. The show is said to last 45 minutes, the time between waves. During that time, the children explore the environment, gently tying the audience to each other and the raft with wet ropes, performing small treatments with shells, bones and pieces of plastic on the audience’s hands, and marveling at a small bug that runs on batteries, among other things. At the same time, they’re listening to an audio tape in the space, with the AI child instructing viewers to answer questions in a personal survival guide, such as what three things you would take with you if you had to leave your home, how many friends you would like to share your food with and what three questions you would not want to answer when thinking about the future. A poem written by Petra Vallila has also been spread in the space, taped to black garbage bags and printed on zines. The piece ends with a new wave, an alarm and children being rescued back to the raft, and the song Is it cold in the water? by SOPHIE.
The performance is in three parts: a gathering outside the performance space where the audience is given survival guides (zines) to fill in, a performance inside and a final discussion outside the space. During the final discussion, the audience is given water and one vegan marshmallow.
Camping was born out of a desire to create a space for the feelings and questions that the near future and present, marked by multiple crises, evoke in us, and to prepare for a change we cannot yet even imagine. I incubated the show for about four years, feeling how I and my friends’ navigate parenting, discussing tipping points in the ecosystem, nuclear war, bunker security, helplessness and fumbling to answer my children’s questions about death, war and why the human species works the way it does. The overriding realisation for me was that the human-centred, capitalist world I have been brought up in is not a world I want or even can bring up my children in, because the world will change so drastically in their lifetime with climate change and the crises it will cause. This change is already visible in much of the world in the form of heat waves, land fires, pollution, ocean acidification, drought, refugee waves, increased risk of nuclear war, but is ignored/denied in everyday western life and education, for example. In Camping, as a Haraway fan, I wanted to face this change and explore what tools we have or what we could learn to survive and adapt to the reality of multi-scale collapses. As part of the process of making the piece, we met with historian and futurologist Otto Tähkäpää and sociologist Tapio Reinekoski, talked about the theory of planetary social pedagogy, embodying ecocrisis, as-if imagining, wicked problems and transformative learning.
It was clear to me from the beginning that I would make this piece with my children Ruut and Olga (aged 12 and 8 at the time of the premiere), and that it would be aimed at audiences of different ages who would participate in the piece. The team also included Milla Martikainen, the scenographer, Pauli Riikonen, the sound designer, and Liisa Pesonen, the costume designer, with whom we worked collectively across the designated areas. Together we wanted to focus on children’s agency and work with imagination on stage, to curate a space where it would be possible to think and feel difficult and scary things, and to get some kind of curiosity and wondering process of change going. The key elements of Camping were disruption, collaborative staging, disconnection and building new connections, feeling and talking about performance.
The roots of the collaborative stage can be traced back to the field of applied theatre and Augusto Boal’s practice of the Theatre of the Oppressed in the 1970s (S. Ryynänen: Soveltava teatteri taideperusteisena tutkimuksena, University of Helsinki 2021), where the key is, following in Brecht’s footsteps, the liberation of the spectator from the passive role of spectator and participation in the production of a work that deals with social issues and thereby changes structures (i.e. revolution!). In Theatre of the Oppressed, everyone has an expertise in the subject at hand, often approached through a meta-level of creative detachment, and this involves, as an integral part, discussion and reflection on the questions, feelings and observations raised by the work.
In camping, I think of the collaborative stage as a field or space that opens up at the moment of the event, where each participant and element has its own meaning, knowledge and power, all of which are needed for the work to exist. Rather than a work to be viewed, Camping is a tacitly or internally participatory work that takes place as much in the experience of the spectator as in its performance dimensions. This is a process of thinking, multisensory, discursive and emotional encounter, in other words, of being shaped by the performance and consenting to the movement it proposes. For example, if the spectator ignores or fails to answer questions asked during the performance, their experience of the performance is likely to remain more distant and external. However, there is no obligation to answer these questions, and they can be returned to after the performance. To accompany the viewer into this mode of participation, we began the descent into the work by gathering together before entering the performance space and suggesting viewing guidelines.
The collaborative stage seemed an apt concept and tool for working with disruption as well. Disruption is an error, a break and an unwanted guest in communication, technology, ecosystem and performing arts alike. The collaborative stage inherently attracts disruption, causing tremors of control, artistic vision and the maker-audience relationship. We were interested in whether disruption could be welcomed and how to work with it, especially as the working group included two children whose equal participation we were interested in. Disruption became an integral part of the work, due to differences in perception, areas of discomfort and spikes in fatigue, among other things. In the final performance, the stage is not seen as a glitchy aesthetic deliberately built there, but rather the disruption was the method with which the work was produced. For example, when one of the performers found the interruptions in the rehearsal situation intolerable, we rehearsed the performance as one long scene without interruptions, so that the children had the opportunity to immerse themselves in the reality of the stage and approach the performance as an idiosyncratic play and, instead of repeating it, find it all over again. However, as the rehearsal period progressed, the play began to become cramped, boring and pressured as the initial excitement wore off, and the children’s performing developed outward mannerisms and a sense of constraint. Before the first audition, I finally made the decision that the children on stage would have all the freedom to decide on their own acting without any externally imposed rules. So I removed the stage instructions and, for my part, gave the stage to the children for the duration of the play. This decision emphasised the children’s agency, gave them the opportunity to stay on stage on their own initiative and encouraged them to explore the performance and its world.
Camping’s reading guide is time. It is conceived in this time, in relation to past time, imagining times to come, making room for the embodied experience of time, and feeling for an apocalyptic time. We wanted to place the work in a world where everything is in motion, everything is burning, compasses are spinning, volcanoes are erupting, and where at the same time we are camping and pause in the face of these things/changes/questions. At the same time as time has run out, all time in the world has been freed up. The past and the future have been erased like patterns in the beach sand, and the horizon of expectation has been compressed into survival, a time between waves, like a respite in the eye of the storm. Instead of giving up, remembering and waiting, the focus turns to what we still have, how we can take care of it right now, how we can be friends to each other and how we can live without fear even if we don’t know what will happen next.
The power of Camping lies perhaps in how lightly and imperceptibly it shifts temporal reality through a speculative and imaginative stage towards the inevitable, so that the participant feels part of and affected by it.
