Teatteri-lehti 11/2003

Teimme viime keväänä Kajaanin kaupunginteatterissa ohjaaja Eero-Tapio Vuoren ja teatterin näyttelijöiden kanssa yhteisöteatteriesityksen Elämän syrjässä kiinni. Projektin keskeinen teema oli armo, ja kysymys siitä, onko sitä enää nykypäivän koventuvassa ja yhä välinpitämättömämmässä yhteiskunnassa. Esityksellä oli yhteisöllinen lähtökohta, joka tarkoitti sitä että se etsi aiheita, ihmiskohtaloita ja näkökulmia yhteisön jäsenten keskuudesta, kajaanilaisilta. Suurin osa tapaamistamme ihmisistä oli ajautunut yhteiskunnan reuna-alueille: sinne minne me sijoitamme kaikki tuottamattomat, elämän särkemät, toivonsa menettäneet ihmiset. Kolmen kuukauden harjoitusprosessin aikana tapasimme kymmeniä ihmisiä ja työstimme heidän elämäntarinoidensa pohjalta esityksen yhdessä heidän kanssaan.

Ihmiset kertoivat itsestään useimmiten selviytymistarinaa. Tarinaa, joka etenee toinen toistaan kipeämpien muistojen ja kiirastulien läpi kohti sitä (armon) leikkauspistettä, jossa syntyy mahdollisuus aivan toiseen, uuteen elämään. Yksi heistä on mielestään pelastunut rakastumisen, toinen uskoontulon, kolmas läheisen ihmisen, oman lapsen syntymän tai mielekkään työn avulla. Usein tuohon pisteeseen liittyy myös jonkinlainen putoamisen tai hajoamisen kokemus.

Se tavallinen tarina alkaa lapsuudesta. Jokaisen sisällä on kuristettu lapsi. Vanhemmat ovat alistaneet, koulussa on kiusattu tai opettaja on keskittynyt oppilaansa nolaamiseen, yhtä on hakattu ja toista raiskattu pienestä pitäen. Kaikki ovat yksin. Jossain vaiheessa kuvioon tulevat mukaan viina, sienet ja huumeet, näpistely ja autojen varastelu. Jatkokoulutuksiin pääsevät harvat. Muut ajelehtivat työttömyyden ja nöyryyttävän sosiaalibyrokratian verkoissa. He juoksevat kuin oravat luukulta luukulle, ja vähitellen luulot otetaan pois. Herkimmät särjetään ensin.

Kukaan ei välitä. Kun kukaan ei välitä, ei kohta itsekään tarvitse välittää mistään. Ja kierre jatkuu. Ihminen ei näe enää mitään reittiä vaan haluaa hävittää ja tuhota itsensä. Jos rohkenee käymään lääkärissä niin papereihin jää merkintä, leimautumisen vaara on suuri ja pikku hiljaa elämäneväiksi alkaa saada psyykelääkkeitä vähän joka särkyyn. Niillä harvoilla ihmisillä, jotka vielä tuntee, on kiire eivätkä he ehdi pysähtyä. Lopulta vaihtoehdot käyvät vähiin. Vain murto-osalla heistä on voimia, rohkeutta tai nöyryyttä hakea apua. Elämä on hauska harrastus jonka voi lopettaa koska tahansa.

”Haloo?! Mä olen nyt täällä Prisman tornissa, kännissä tuntui hyvältä idealta kiivetä! Mut mä en haluakaan hypätä, tulisko joku hakee mut pois?”

Armottomuuden ydin tässä ajassa on se, että kaikki tuottamattomat kuten vammaiset, työttömät, mielisairaat, pakolaiset ja muut yhteiskunnan kelkasta pudonneet täytyy eliminoida tai hoitaa mahdollisimman halpahintaisesti. Tämä epäterve aines viedään pois tieltä, johonkin laitoksiin, pois näkyvistä. Sillä nykyjulkisuudessa pätee toinenkin armoton sääntö: vain se on olemassa mikä näkyy. Kajaanissa tämän ongelmajätteen likvidoimisesta voi mainita vaikkapa Salmijärvellä, 15 km:n päässä Kajaanin keskustasta, entisessä sairaalassa keskellä metsää pitkään toimineen maahanmuuttajien vastaanottokeskuksen, jonne koko parinsadan hengen seurue on sijoitettu. Laitosalueelle kulkee busseja ainoastaan arkisin päiväsaikaan, mikä on osoittautunut tehokkaaksi tavaksi siivota pakolaiset pois kaupungin katukuvasta.

Ja peli kovenee. Samalla kun suorittaminen, kilpailu, henkinen tyhjyys ja näyttämisen pakko kärjistyvät äärimmilleen yhteiskunnassamme, kasvaa välinpitämättömyys ja väsymys. Esimerkiksi terveydenhuollon henkilöstö ei ole ainoastaan uupunutta: se oireilee psyykkisesti pahemmin kuin koskaan. Mediassa vallitsee kauhun rakkaus ja hyvyyden pelko. Huutaminen ja omahyväinen hössötys ovat pintajulkisuuden pysyvät piirteet. Nuoriso voi huonosti. Päihdeongelma on kollektiivinen. Auttamisjärjestelmämme ovat valovuosien päässä apua tarvitsevien nuorten mielikuva-, kokemus- ja arvomaailmasta. Erään paikallisen poliisin mukaan ”90% työstämme on paskapäiden nuorten kärräämistä”.

Usean ihmisen sisällä on käsittämätön möykky, häpeän ja syyllisyyden taakka. Vähä vähältä he myrkyttyvät sisältäpäin. He nielevät pettymyksensä ja näyttelevät joko urheaa tai viileän välinpitämätöntä vaikeissakin tilanteissa. He eivät tunnusta edes itselleen, miten kipeältä jokin asia tuntuu.

Elämme helvetillisen suorittamisen ja alituisen epävarmuuden noidankehässä. Meillä on se kuva, että istumme koko ajan pyramidin huipulla ja pelkäämme, että meidät paljastetaan. Olet sankari, jos suoritat itsesi hengiltä, mutta älä koskaan näytä romahdustasi.

Ainakaan minulla ei ole mitään keinoa luoda omaa arvoani, pelastaa tai edes armahtaa itseäni. Inhimillisen välittämisen ydin on kuitenkin kyvyssä olla armollinen. Armollisuus on rohkeutta säännöistä poikkeamisenkin uhalla hyväksyä oikealla hetkellä toinen ihminen, tulla hänen lähelleen ja antaa hänelle mahdollisuus aloittaa alusta pahimmankin epäonnistumisen ja harharetken jälkeen. Sillä anteeksiantamusta tarvitaan kipeimmin siellä, missä unohtaminen on mahdotonta.

Tapaamiemme ihmisten elämäntarinoista teki koskettavia nimenomaan niiden rikkinäisyys, keskeneräisyys ja haavoittuvuus. Uuden alun kynnykselläkin he taittavat elämänpolkuaan yhä veitsenterällä tasapainoillen. Sillä keskeneräinen ja traaginen on suurta. Oman viheliäisyytensä äärelle pakotetussa ihmisessä on suurinta armoa mitä tässä maailmassa on. Ainoaksi mahdollisuudeksemme jää antautuminen sille totuudelle, joka ei ole ymmärrettävissä eikä selitettävissä.

Elämässä on kaksi ydinkokemusta ylitse muiden: tyhjyyden synnyttämä kauhu ja käsittämätön armo. Viime kädessä kysymys kuuluu: kummasta haluat elää?

Eino Saari Ohjaaja Generaattori-projekti