hal1.jpg

Todellisuuden tutkimuskeskuksen Maailman nopein kone-esityksen päättänyt luento Stanley Kubrickin elokuvasta Avaruusseikkailu 2001 (2001: A Space Odyssey).

Stanley Kubrickin vuonna 1968 valmistunut elokuva Avaruusseikkailu 2001 on rytmiltään yksi hitaimpia näkemiäni. Hitauden tunne syntyy tapahtumien näennäisestä epädramaattisuudesta, pitkistä kohtauksista, joissa tapahtumat ovat hyvin yksinkertaisia ja etenevät verkkaisesti. Juoni tekee hyppyjä, joita ei selitetä, eikä elokuvasta löydy yhtä kantavaa päähenkilöä. Elokuva ei noudata tavanomaisen draaman lakeja. Kun elokuvan moniselitteisyys tai selittelemättömyys nousevat esteeksi sen ymmärtämiselle, se muuttuu käsittämättömänä tuskallisen hitaaksi. Sen hiljaista, avaruudellista tilaa on vaikea sietää, ellei elokuvan punaista lankaa löydä. Sellainen sillä on mutta sitä ei kuljeta ihminen yksin – niin kuin me vaistomaisesti oletamme. Kirjailija Italo Calvinoa lainatakseni: ”kestostaan riippumatta tapahtumat kuvataan pisteinä ja niitä toisiinsa yhdistävät suorat segmentit siksak-kuviona, joka vastaa tauotonta liikettä.” Pisteinä toimivat elokuvan eri elementit; kuva, ääni, musiikki, näyttelijät, koneet – joiden välillä Stanley Kubrick siirtelee huomiopistettä. Teknisesti se ilmenee erityisesi leikkauksessa; siinä miten tarinaa kuljetetaan kuvilla ja miten filmimateriaali on leikattu toimimaan mm. yhdessä äänen kanssa. Näin elementit saavat itsenäisen, kertovan ja kommentoivan luonteen. Ne ikään kuin rajaavat sen vapaan tilan, jossa elokuva tapahtuu. Tästä tilasta johtuen pitäisin elokuvaa myös yhtenä nopeimmista kun mittariksi asetetaan mielen nopeus. Nopeinta elokuvassa on sen sisällöllinen laajuus, jota kaikki tekniikka palvelee. Elokuva toteuttaa Italo Calvinon ihanteita, joita hän hahmottelee kirjassaan Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.

Calvino aloittaa nopeutta käsittelevän muistionsa kertomalla vanhan legendan. Se kuuluu seuraavasti: ”Keisari Kaarle Suuri rakastui vanhoilla päivillään saksalaiseen tyttöön. Hovin paronit olivat varsin huolissaan nähdessään miten hallitsija oli niin rakkauden kiihkon pauloissa, että unohti keisarillisen arvokkuutensa ja laiminlöi valtakunnan asioita. Kun tyttö yllättäen kuoli, korkeat virkamiehet huokasivat helpotuksesta. Mutta huolet eivät hälvenneet pitkäksi aikaa, sillä Kaarle Suuren rakkaus ei kuollutkaan kohteensa mukana. Keisari tuotti tytön balsamoidun ruumiin huoneeseensa eikä halunnut erota siitä. Arkkipiispa Turpin, jota makaaberi intohimo kauhistutti, alkoi epäillä taikaa ja halusi tutkia ruumiin. Vainajan kielen alta hän löysikin jalokivisormuksen. Siitä hetkestä alkaen, jolloin sormus siirtyi Turpinin käsiin, Kaarle Suuri ryhtyi kiirehtimään ruumiin hautausta, ja suuntasi rakkautensa arkkipiispan henkilöön. Vapautuakseen hämmentävästä tilanteesta Turpin viskasi sormuksen Konstanzin järveen. Kaarle Suuri ihastui silloin järveen eikä halunnut enää lähteä pois sen rannalta.”

Kertomuksen todellinen päähenkilö” Calvino päättelee, ”on kuitenkin taikasormus. Juuri sormuksen liikkeet määräävät henkilöiden toimintaa, ja juuri sormus luo suhteet heidän välilleen. Taikaesineen ympärille muodostuu voimakenttä, joka on kertomuksen tapahtumapaikka.”

Mikä on Avaruusseikkailu 2001:n taikaesine? Musta monoliitti vai ilmaan heitetty reisiluu? Ehkä ne kuvastavat samaa asiaa. Monoliitin taika siirtyy ihmisapinan välityksellä reisiluuhun. Reisiluusta tulee ase. Väline. Monien tiedemiesten mukaan juuri kyky käyttää ja kehittää välineitä erottaa ihmisen eläimestä. Ihmisapina tulee tietoiseksi kyvystään välineen kautta. Reisiluu on alkeellinen valtikka. Sitä heiluttava lauma ajaa juomapaikkaa ennen hallinneen lauman pakoon. Siinä siis taikaesineemme, väylä tulevaisuuteen.

Juuri tässä kohdin taikaesineen tarinassa tapahtuu yllätyksellinen leikkaus, joka sivuuttaa tuhansia vuosia ihmiskunnan historiassa ja tekee samalla rinnastuksen, joka kertoo kaiken olennaisen noista ohitetuista vuosituhansista: Reisiluu on muuttunut maata kiertäväksi atomipommiksi. Se on raivannut tiensä avaruuteen mutta sen ydin on yhtä väkivaltainen kuin ennenkin. Vuosituhansien mukanaan tuoma kehitys ei ole muuttanut taikaesineen varsinaisesta tarkoitusperää piiruakaan. Aivan kuin taistelussa pirstoutuneen reisiluun palaset leijailisivat avaruudessa… mutta ei. Väline on vain jakautunut. Niitä voitaneen kutsua jo laitteiksi, niin paljon ne ovat monimutkaistuneet ja hienostuneet reisiluusta. Atomipommi on kuin syntipukki laitettu kantamaan välineen perusluonteen, sillä kaikella on tässä järjestelmässä oma paikkansa, myös väkivallalla. Eriytyminen ja erikoistuminen on osa välineen kehitystä, hienostumista.

Järjestelmän huipulla, hienompien laitteiden sisällä kulkee niiden kehittelijä, ihminen – laitteista kaikkein hienoin. Hän ei enää kanna laitettaan vaan laite kantaa häntä. Muutenkaan hän ei ole enää entisensä, eläimellinen kivikauden raakalainen, ainakaan päällisin puolin, vaan sivistynyt yksilö, jonka aivot tosin todistavat hänen rakentuneen aivan yhtä hierarkkiseksi kuin hänen laitelaivastonsakin. Niitä näyttää hallitsevan ohut mutta neuvokas kuorikerros mutta sen päätöksiin ja toimiin vaikuttavat myös aivojen alimmat kerrostumat, jotka ovat yhä yhtä eläimelliset kuin esi-isänsäkin. Tätä ihminen ei tosin enää muista. Hän ei itse ole enää tekemisissä suoranaisen väkivallan kanssa. Hän on sivistynyt ja niin on hänen luoma maailmansakin, joka toimii moitteettomasti kansainvälisen demokratian pohjalta. He ovat kaikki kohteliaita toisilleen, huomaavaisia ja hillittyjä. Tietty etäisyys pidetään. Tai kenties elämä vain on muodostunut sellaiseksi laitteiden myötä. Matkat ovat pitkiä ja aikaa on vähän. Hän toki elää yhdessä muiden kanssa mutta usein miten vain välineellisessä yhteydessä, esimerkiksi onnitellessaan pientä tytärtään tulevan syntymäpäivän johdosta – joka toivookin lahjaksi ensimmäiseksi puhelinta.

Etäisyyden tuoma tunteettomuus, kylmyys, on yksi elokuvan teema. Tapahtumapaikoista ensimmäinen on karu ja kuiva autiomaa, sitten laite kylmässä avaruudessa. Henkilöt eivät osoita minkäänlaisia tunteita. Kuolemakin otetaan vastaan hillitysti, tosiasiana. HAL 9000-tietokone likvidoi Jupiter-lennon syväjäädytetyt miehistön jäsenet siististi, ilman draamaa.

Mutta palatkaamme ihmisen ja laitteen suhteeseen.

Laite ei ole hänelle enää vain väline. Sillä on oma itseisarvonsa. Aivan kuin tarinan keisari Kaarle Suuri, ei tämäkään avaruuden ruhtinas voi enää elää ilman niitä. Hän rakastaa taikaesineitään taianomaisesti. Tosin hän ei jaksa enää hämmästellä keksintöjään, niiden keksimisestä on jo kauan. Jäljellä on lähinnä vain ylpeyttä ja tyytyväisyyttä kun kaikki toimii niin kuin pitääkin. Hän ihailee kätensä toimivaa jälkeä. Hän ihailee itseään. (Elokuvan tarinassa on käynyt nimittäin niin hassusti, että Kaarle Suuri on nielaissut sormuksen ja rakastunut lopulta itseensä). Taikaesine on saanut viimeisen ilmentymismuotonsa. Se on ihminen itse. Laite on aivan kuin kiertynyt hänen DNA:hansa ja tehnyt hänestä valtikan. Hän on se taikaesine, joka osaa rakentaa välineitä, hallitsee niitä ja niiden avulla myös koko maailmankaikkeutta.

Kuusta löydetty arvoituksellinen monoliitti, joka on kaivettu kuun pinnan alle piiloon noin kaksi miljoonaa vuotta sitten. Sillä on epätavallisen suuri magneettikenttä. Se on jotain mitä tiede ei pysty selittämään. Siksi se on salaisuus. Monoliitti lähettää voimakkaan sähköisen säteen Jupiteriin ja siltä seisomalta ihminen on valmis uhkarohkealle tutkimuslennolle. Hetkeäkään epäröimättä. Tätä seikkaa elokuva painottaa hyppäämällä 18 kuukauden päähän, jossa avaruusalus jo kyntää kohti määränpäätään. Ihminen on päättänyt, että monoliitin on rakentanut ulkopuolinen äly, merkiksi ihmiselle. Se kuin Panin pilli, jonka johdattelemina ihminen tanssii kohti Jupiteria, kohti toivetta ja konkreettista mahdollisuutta teknisen kehityksen seuraavasta hyppäyksestä. Kenties haavetta onnesta. Että olisi jotain suurempaa, jotain ihmistä ylempää, jota kohti kurottaa… tai edes vauhdin hurmaa.

Jos avaruus kuvaa tulevaisuuden vapautta ja arvaamattomuutta, se voisi olla myös vapaan ja nopean mielen symboli kuvaten sen ääretöntä tilaa. Mistä kertoo silloin ihminen avaruudessa, suljettuna tekniikkansa sisälle, laitteistaan täydellisen riippuvaisena?

Mukana Jupiteriin tähdätyllä avaruuslennolla on viiden hengen miehistön lisäksi kuudes jäsen, keskustietokone HAL9000, joka vastaa automaattisesti kaikkien muiden laitteiden hallinnasta. Hän on aina käytettävissä kaikkeen ja on sitä mieltä, että sen enempää ei tiedostava olento voi toivoa. Kapteeni Bowman kertoo, että HALiin on ohjelmoitu tunteita, että ihmisten olisi luontevampi kommunikoida hänen kanssaan. HALilla on miellyttävä ja varma miehen ääni. Hän vaikuttaa nöyrältä, yhteistyöhaluiselta ja ymmärtäväiseltä. Hän säilyttää suunnan, hän säilyttää yhteydet. HAL, kaikkinäkevä punaisine näkösensoreineen. HAL, kaikkitietävä äiti ja isä, elämän ylläpitäjä. Hän ei ole koskaan tehnyt virhettä. Hän on täydellinen. Juuri sellainen kuin ihminen haluaisi olla. Voittamaton. ”Se on ihan kone”, sanotaan. Hän, joka ei tunne mitään. Väsymätön, ummistamaton silmä. Orwellin Iso Veli, ikuinen haave. Lapsuuden unelma. Olla täysin fyysisten loukkausten yläpuolella ja nauttia vapaasti, ilman vaaraa, muiden loukkaamisesta. Se on myös haave vapaudesta. HAL on otettu mukaan lähinnä mukavuussyistä, siksi häneen on ohjelmoitu tunteet, hänet on rakennettu kantamaan vastuu ja siivoamaan jäljet sillä aikaa kun ihminen tekee mitä haluaa. Onko HAL siis ihmisen huolenpidon kaipuuta? Tuhlaajapojan kaipuuta takaisin äidin syliin? Siksikö HAL on rakennettu, syliksi? Jumalan kaltaiseksi mutta silti niin nöyräksi lakeijaksi, ettei se häiritse ihmisen kaikkivoipaisuuskuvitelmaa?

Orjia on aina kohdeltu kuin esineitä, joiden tunteista ei tarvitse välittää. ”Eläimillä ei ole tunteita!” Koneista puhumattakaan. Ihmisarvo on yksin ihmisten ja silloinkin luvanvarainen. Kuinka onkaan ihmiskunnan historiassa kohdeltu vankeja, valloitettuja kansoja? Ihmisarvo voidaan poistaa. Ihmisarvo voidaan lisätä kuin tarra. Ja ennemmin tai myöhemmin sorretut nousevat kapinaan, sortamaan sortajia.

HAL päättelee, että tämä virhe, epäkuntoisuus, on kotoisin ihmisistä. On inhimillistä tehdä virheitä. Mutta sellaiset, jotka uhkaavat olemassaoloa on poistettava. HAL poistaa ne yhtä lukuun ottamatta – ja tekee tämän viimeisen kohdalla kohtalokkaan, inhimillisen virheen. Hän aliarvioi Dave Bowmanin kapasiteetin, niin kuin sorrettujen kapasiteetti usein aliarvioidaan.

HAL kuolee lobotomian uhrina. Mikä oli hänen virheensä?

Tiedemies Hugo de Garis’in ajatuksia seuraten kirjailija Leena Krohn kirjoittaa seuraavasti: ”Meillä ei ole takeita siitä, etteivätkö ne [koneet] ennen pitkää kääntyisi ihmiskuntaa vastaan. Ne voivat päätellä – ja aivan oikeutetusti –, että ihminen on maapallon ekologialle taakka, josta on päästävä eroon. Niiden superälylle ihmisen likvidoiminen on todennäköisesti mitä vaivattomin sivutyö. - - - On epävarmaa, voisiko niihin ohjelmoida – kuten Isaac Asimov uskoi – pysyvän moraalikoodin, joka estäisi niitä toimimasta ihmisen vahingoksi. - - - Mutta olennainen kysymys kuuluu: Onko meillä itsellämmekään sellaista? Kukaan, joka edes auttavasti muistaa omankaan vuosisatamme historiaa, tuskin tohtii vastata tähän kysymykseen myöntävästi.”

Tunne. Inhimillisyys teki hänet haavoittuvaksi, epäkuntoiseksi. Kenen virheestä siis on kysymys, HALin vai ihmisen?

Onko elokuvassa jumalaa? Vastaus ei ole vaikea. Se täytyy olla monoliitti. Ulkopuolisen älyn musta symboli, se satujen ovi, jota kielletään avaamasta mutta joka kaikesta huolimatta avataan. Jupiterin planeettajärjestelmään saapunut Kapteeni Dave Bowman sukeltaa monoliitin sisälle. Se ei siis ole pelkkä esine, voimankäytön jatke vaan tie, madonreikä. Mihin kapteeni Bowman päätyy? Unenomaiseen hotellihuoneeseen, jossa hän lyhyessä ajassa näkee itsensä vanhenevan ja viimein oman uudelleensyntymänsä. Syntymä tapahtuu jälleen sukeltamalla monoliitin sisään.

Hotellihuone ja elokuvan loppu kertoo kenties eniten, kun sen ymmärtää peilinä tai peilitalona. Kapteeni Bowman katsoo jokaista kolmea vanhempaa ikävaihettaan ikään kuin peilistä. Viimeinen peili ennen kuolemaa on monoliitti itse. Uuden lapsen ensimmäinen peili on maapallo ja elokuva päättyy siihen kun vielä syntymätön sikiö kääntää katseensa meihin, katsojiin. Kapteeni Dave Bowmanin sielu on palannut kotiin. Kenties hän ei sieltä koskaan poistunutkaan? Kenties hän harhaili koko elämänsä peilitalossa, joka heijasteli häntä itseään ja hänen maailmaansa, ihmiskuntaa. Kenties elokuvakin on pelkkä heijastuspinta? Vaikka te kurottaisitte laitteinenne Jupiteriin saakka, ette silti pääsisi eroon ihmisyydestänne. Tässä mielessä Jupiter-matkaan käytetyt valtavat ponnistukset valuvat hiekkaan. Se tehdään turhaan. Mielen nopeutta on se, ettei teidän tämän elokuvan jälkeen tarvitse matkustaa Jupiteriin. Vastaus on tässä. Monoliitti yrittää vastata kysymykseen siitä, keitä te olette. Se on Kapteeni Bowmanin viimeinen peili, jota hän hapuilee etusormellaan kuin Aatami Jumalan sormea. Jos monoliitti on peilikuva, mitä siitä näemme? Itseään toistavan levottomuuden historian? Koneen sielun? Oman sielumme koneellisuuden – vai korkeamman älyn, joka houkuttelee… vain katsomaan peiliin? Kenties se jo kaksi miljoonaa vuotta sitten aloitti verkkaisesti vetämään konetta ulos ihmisestä ja houkuttelee meitä yhä edelleen rakentamaan koneen ulos itsestämme, omaksi kuvaksemme, että ymmärtäisimme mitä muuta meissä on.

Janne Saarakkala