6.3.2016
Talvipuutarhassa
KASVI

Talvipuutarhan lempeä mikroilmasto oli lämmin lävistäen ruumiini astuessani sisään puutarhaan kylmästä ulkoilmasta. Katselin kasveja, jotka hengittivät hiljalleen ja täyttivät puutarhan pienehkön kolme huonetta kattavan tilan aina lattiasta kattoon. Vehreys ja elämänvoima oli käsinkosketeltavissa ja tunnettavissa – saatoin huomata, kuinka kokemukseni liikahteli intensiivisesti kasvimaailman läsnäolon voimasta. Se oli rauhoittavaa, hidastavaa ja havaintokenttääni levittyvää. Pyrin antamaan kasvien vaikuttaa olemiseeni mahdollisimman paljon ja läpikotaisin.

Tuona päivänä kasvimaailman kosketuksen oli tarkoituskin antaa liikuttaa minua ja muita Talvipuutarhaan kanssani tulleita ihmisiä. Keräännyimme pohtimaan kasvien elämää, olemista, henkeä, liikettä, esiintyjyyttä sekä kommunikaatiota kasvien kanssa ollen; miten kohtaamme kasvin erityislaatuisena yksilönä, outona ja toisena vieraana, ja kuinka pyrimme ymmärrykseen kasvista ja sen elämästä?

Kasvin liikkeet; kasvu, kuihtuminen, ilmavirran mukana ja voimasta liikehtely, värähtely ja mädäntyminen, ovat sen ominaisia tapoja manifestoida elämää. Ehkä kasvin katselemisen ja todistamisen ihmisenä kasvin vierellä voi ajatella olevan kommunikatiiviseen tai ymmärtävään suhteeseen kasvin kanssa pyrkimistä? Jos tarkastelemme kasvin olemista esityksenä, representaationa jostain meille kenties tuntemattomasta, miten meidän suhteemme kasviin ja käsityksemme kasvista muuttuu?

Ei-inhimillisen saarekkeen päivä Talvipuutarhassa koostui kolmesta osasta, joista ensimmäinen oli esitys nimeltään ”Kuinka olla kasvi”. Se kesti noin kaksikymmentä minuuttia, ja sitä saattoi tarkastella, katsoa, haistella, tunnustella, kuunnella ja kokea. Esitys toimi eräänlaisena introna tulevaan päivään ja sen keskeisiin teemoihin sekä virittäytymisenä kasveja ja niiden olemista kohtaan.

Seuraavan osion aikana tutkimme kasvin kohtaamisessa tapahtuvaa kääntämisen prosessia, jota voi oikeastaan ajatella tapahtuvan inhimillisessä kokemuksessa lähes alituisesti kohdatessamme erilaisia olentoja ja pyrkiessämme välittömästi ymmärtämään tai käsittämään niitä tavalla tai toisella. Osio jakautui kahteen alaosioon, joista ensimmäisen aikana jokainen saattoi mennä tutustumaan johonkin kasviyksilöön erityisellä herkkyydellä – havainnoida ja aistia kasvia sekä kommunikoida sen kanssa haluamallaan tavalla. Toisessa osiossa kasvin kanssa vietetyn ajan myötä kertynyt tieto ja kokemukset pyrittiin kääntämään toiselle ihmiselle sanallisesti. Tarkoituksena oli keskittyä kysymyksiin kuten; miten sanallinen ilmaisu eroaa moniaistillisesta kohtaamisesta sekä kuinka inhimillinen kieli voi potentiaalisesti kurottaa kasvien outoutta ja toiseutta kohti?

Viimeisen osion aikana työskentelyn painopiste siirtyi enemmän kohti yhteistyön kysymystä – kuinka voisimme ihmisinä tehdä yhteistyötä kasvien kanssa, kuka yhteistyön laadun määrittelee ja miten yhteistyö ei-inhimillisen olennon kanssa mahdollistuu? Osallistujia pyydettiin etsimään, rajaamaan, käsikirjoittamaan ja/tai toteuttamaan esitys, jossa yksi tai useampi kasvi toimisi esityksen esiintyjänä tai ihmisen kanssaesiintyjänä. Lopulta esitykset jaettiin ihmiskatsojille, ja niiden kerryttämistä kokemuksista keskusteltiin.

--

Lähtiessäni etsimään esitystä ja potentiaalista esiintyjää Talvipuutarhan tiheästä kasvustosta, jossa jokainen kasvi vaikuttaa jollain tapaa niin kovin voimakkaalta, ihmeelliseltä, tuntemattomalta ja kiehtovalta, koin olevani ympäröity mitä monimutkaisimmilla ei-inhimillisillä representaatioilla, elämällä ja siten myös mahdollisesti esityksillä. Ajatukseni tekivät sitä monimutkaisempia solmuja mitä enemmän pyrin ”tuottamaan” tai ”kehittelemään” esitystä näiden kaikkien hämmentävien olentojen keskellä. Koin jonkinlaista voimattomuutta toimijana havaitessani yhtäkkiä olevani kaikkien noiden kovin omasta olemisestani poikkeavien toimijoiden ympäröimänä. Yhteistyön mahdollisuus tuntui vaikealta, kuin lipuvan sormieni välistä saippuan lailla. Pyristelin tästä omituisesta tiedottomuuden tunteesta eroon, vaikka ehkä olisinkin oikeastaan nauttinut jäädä siihen kiemurtelemaan.

Lopulta päädyin kuitenkin erään suuri- ja leveälehtisen kasvin äärelle. Se pysäytti minut luoksensa liikahtamalla ruumiini koskettaessa sitä kävellessäni sen vierellä. Koskin sen lehtiä molemmilla käsilläni. Ne liikkuivat liikkeeni mukana, ja minä niiden. ”Kasvi-ihmis-mobile”, ajattelin ja päätin, että tämä olkoon esitysehdotukseni tuolle iltapäivälle. Se teki minut ilahtuneeksi ja oloni keveäksi taas, mutta jäin yhä miettimään esityksen rajaamisen ja toteuttamisen problematiikkaa. Kenellä oikeastaan on mahdollisuus määrittää, kuka ja mitkä tämän maailman olennot voivat tehdä esityksen, mikä mahdollistaa esityksen ja miten sen voi rajata? Vaikka kysymykset ovatkin kompleksisia ja joskus turhauttaviakin, eivät ne saaneet minua tuona päivänä toivottomaksi. Päinvastoin tunsin yhä voimakkaampaa halua jatkaa inhimillisen ja ei-inhimillisen yhteistyön potentiaalin kysymistä, tahtoen uudistaa tapojamme kohdata toisia ja toimia yhdessä ei-inhimillisten olentojen kanssa.

 

Comment