Teatteri-lehti 2/2005

Tennispalatsin sisääntulohallissa tulee sama fiilis kuin teininä kartsalla. Odottelua, hengailua takit päällä. Koska minulla on jo lippu, odottaminen täyttää minut mielihyvällä; kohta ei tarvitse ajatella mitään. Odotettavissa on Suuri Helpotus. Valmistaudun siihen käymällä vessassa. Asetun jonoon ostamaan mässyä. Aikuinen pariskunta edessäni ostaa ison laatikollisen popcornia ja ison kokiksen ja hymyilee minulle hämillisesti; isot ihmiset, ostavat namuja kuin ipanat… Ja se tuntuu hyvältä.

Tennispalatsin päähenkilö on minä. Minä on keskus, kaiken mitta. Täällä kaikki on olemassa minän tyydyttämiseksi, ui myötäsukaan minän toiveiden mukaisena. Mutta tämä minä on samaan aikaan sekä ‘juuri minä’ että ‘kuka tahansa’. Tämä minä on sekä intiimein, jakamattomin kokemus että pienin yhteinen nimittäjä.

Istun paikalleni salissa. Se on kuin valtaistuin. Punainen, materiaali tarkoin harkittu. Se ei ole liian kova mutta ei liian upottavakaan. Kun istun siihen ja popcornien suola täyttää suuonteloni, kun korvani vastaanottavat THX-järjestelmän digitaalisen avaruuden ja eteeni aukeaa laajakuva kaikkine efekteineen kliimaksi voi alkaa.

Vastus, kitka piirtää esiin sen mitä on. Kitka piirtää ääriviivaa: ruumiillista, rajallista ja vaihtamatonta itseä. Kitkan minimoiminen on vapauden, ilmavuuden ja aineettomuuden tuntua, levollista, lenseää tuulta. Samaan aikaan kitkattomuus on myös sen, joka lepää, ohenemista, muuttumista näkymättömämmäksi. Minä, joka tyydyttyy, unohtuu. Päähenkilö, kaiken keskus, muuttuu näkymättömäksi, sulaa maisemaan. Tämän esityksen dramaturgia ei palvele päähenkilönsä esiinpiirtämistä vaan tämän unohtamista, kadottamista itseltään ja muilta.

Ärryn Paha maa-elokuvassa siitä, että se ei anna minulle tarpeeksi vastauksia. Silti elokuva on miellyttävä kokemus. Petteri Summasen esittämä isä sai minut itkemään.

Toinenkin minä seikkailee Tennispalatsissa. Tämäkin minä on päähenkilö, mutta hänen nimensä kirjoitetaan lainausmerkeissä, “minä”, ja hän esiintyy fiktioissa joita Tennispalatsi sisältää, ruokkii ja luo. Se on Amerikka, Breakfast Club, Hopperin Night Diner, paluu tulevaisuuteen ja utooppisen demokratian jaettu yltäkylläinen rikkaus, se on hetken de luxe. Tämä “minä” asettuu ympäröivän lavastuksen ehdottamiin kehyksiin, eläytyy elokuvien, museoiden tai kahviloiden henkilöihin, sovittaa itsensä toiseksi. Fiktioiden Tennispalatsi on toisen tapaamisen paikka, ja toisena olemisen paikka.

Istun Wayne’s Coffee Shopissa ja odotan seuraavaa elokuvaa. Se on Martin Scorsesen Lentäjä (Aviator). Leijun omassa avaruudessani, joka on miellyttävällä tavalla turta. Olen aivan yksin, unettaa, on rauhallinen olo vaikka minulle syötetään kahta musiikkia yhtä aikaa ja teinit pelaavat alakerrassa äänekästä peliä. Ilmassa leijuu makeisten, kahvin ja popcornien haju. Syön mozarella-oliivi-pesto täytteistä jättisämpylää. Tuntuu kuin olisin elokuvan hidastetussa kohtauksessa, jossa kaikki on päähenkilölle ulkopuolista ja etäistä.

Espanjalainen Ana Laura Alaez rakensi taannoin Heldisco- nimisen teoksen Helsingin kaupungin Taidemuseoon, Tennispalatsin yläkertaan. Alaez rakensi museoon virtaviivaisen yökerhon, jota sai päivisin katsoa arkkitehtonis-kulttuurisena tilana, ja joka illan tullen muuttui toimivaksi discoksi anniskeluoikeuksineen. Museotilassa tanssivan kokijan alkoholin, valojen ja äänen kiihdyttämä ruumis kahdentui - ainakin teoriassa - sekä todeksi että tuon toden samanaikaiseksi simuloinniksi.

Elokuvan jälkeen katsojat ohjataan suoraan kadulle. Salien ovet lukitaan niin, että jos kesken elokuvan lähtee vaikka vessaan täytyy palatessa pyytää henkilökuntaa avaamaan ovi. Esitystä pitää kunnioittaa. Päähenkilöä pitää kunnioittaa. Teatterissa häntä esittää näyttelijä – Tennispalatsissa se olen minä. Vessassajuoksijat häiritsevät minua.

Koko Tennispalatsi on tällainen kahdentunut tila. Tennispalatsissa ruumiin kokemukset ovat toisaalta välittömiä, totaalisia ja itsensä unohtavia, ja toisaalta koko ruumis, koko tennispalatsin valasmainen ruumis simuloi itseään, kertoo itsestään, toistaa ja peilaa itseään. Tennispalatsi ei ole maailman peili – teatterista usein esitetty vertaus - vaan pikemminkin prisma joka vahvistaa, varioi ja pirstaloi kokemusta maailmasta.

Taas yksi suurelokuva suurmiehestä, jonka suuruus on jotenkin pumpattua. Siltä minustakin tuntuu; että minut on pumpattu täyteen suuruutta. Olen oman elämäni dramaattinen sankari ja katu ja räntäsade, johon liu’un, ovat lavasteita. Jos elokuva on hyvä, se on hieno tunne. Jos se on huono niin tulee samanlainen olo kuin olisi syönyt liikaa suklaata. Ärsyttää.

Terike Haapoja Janne Saarakkala