Teatteri-lehti 1/2006

Reaaliaikaiset mediat ovat esityksellisiä, tuttu hokema. Ne eivät kuitenkaan ole esityksellisiä ensi sijaisesti teatterillisuutensa (poliittisen retoriikan teatraalisuutena, sosiaalisten roolien esittämisenä tai spektaakkelin logiikalla toimivana yhteiskuntana) takia, vaan teatterin kanssa samankaltaisen aikaproblematiikan vuoksi.

Teatteri tavataan määritellä esiintyjän ja katsojan samanaikaiseksi läsnäoloksi samassa paikassa. Teatterin perustana on siis oletus aktuaalisesta ajasta, jonka katsoja ja esiintyjä esitystilanteessa jakavat. Tämä aika on sekä katsojan että esiintyjän ruumiillisesti elämää nyt-hetkeä. Teatteriesitys itse kuitenkin pyrkii luomaan illuusion toisesta ajasta ja paikasta. Tempon, rytmin ja toiminnan aikaa manipuloimalla se irrottautuu katsojan ruumiin metronomista, ja muistumia ja viittauksia käyttäen avaa toisenlaisen tila-ajan. Voimakkain irtiotto katsojan ajasta tulee kuitenkin esityksen asettumisesta näyttämökuvaksi.

Reaaliaikaiset mediat ehdottavat, että lähetyksen aika ja vastaanoton aika ovat olennaisesti samat. Ne siis, samalla tavalla kuin teatteri, pitävät perusyksikkönään aktuaalisen ajan ideaalia, ajatusta katsojan ja kuvatun jakamasta ajasta. Samalla niissä kuitenkin muodostuu hallitsevaksi kuvaluonne, joka katkaisee yhteyden ajan jakamisen toisen osapuoleen, ruudun takaiseen maailmaan. Television kuvaruudulla ei ole toista puolta eikä silmäkulman hämärään jääviä laitoja: se on täysin, kokonaan, katsojaan päin. Kaikki, mitä siinä on, on näkyvissä. Sähköinen kuva tekee kohteestaan tyystin ideaalista, pelkkää valoa katsojan silmissä.

Molempiin medioihin sisältyy sama kaksoisviesti. Ajatus ajan jakamisesta edellyttää, että toisella on sisäinen aika, jota jakaa. Kuvana oleminen on kuitenkin olla vailla sisäisyyttä; olla pinta, joka palautuu jäännöksettä katsojan tulkintaan. Kuva ei ole kasvot, vaan naamio, jonka takana on katkos, kuilu. Kuvan näköisyys tai tieto samanaikaisuudesta ei kykene uudelleenkytkemään tuota katkosta: ainoa aktuaalinen, johon kuva kytkeytyy, on katsojan oma keho.

***

Selvästikään pelkkä katsojan ja esiintyjän fyysinen läsnäolo esitystilanteessa ei ole se, mitä tarkoitetaan kun puhutaan elävän esityksen olemuksesta. Esitys elävänä tarkoittaa, näin ymmärrän, juuri sitä, että aikaa jaetaan, että katsojan ja esiintyjän ajat jollakin tavalla kytkeytyvät toisiinsa, että toisen sisäinen ajallisuus tuo itsensä toiselle ilmi. Pelkkä reaaliaikaisuus, synkronia tai fyysinen läsnäolo ei kuitenkaan vielä takaa, että aikaa jaetaan. Mikä sitten?

Terroristiryhmien teloituslähetykset tai 9/11 toimivat snuff-elokuvan rakenteella. Niiden tarkoitus on ylittää media kuvapintana ja kytkeä kuvan katsoja sen todellisuuden rakenteelliseksi osaksi. Snuff-elokuva on keinona tehokas, koska sen rakenne ei mahdollista sivullisuutta: teko on tehty vain, koska minä olen (jo) katsojan paikalla. Minä (kaikki, kuka tahansa) olen syyllinen jo ennen kuin teko on viety loppuun. Katsominen ei ole vain tulkitsemista ja vastaanottamista, vaan myös katsotun teon motiivi. Katsojaa varten tehty teko pakottaa eettiseen sidoksen, josta ei ole irtipääsyä. On ehkä turha erikseen korostaa, että taiteen rakenne on yhtenevä snuff-elokuvan rakenteen kanssa. Näyttämöllä tapahtuvan teon rivous sinänsä ei tee niistä enempää tai vähempää tosia, muuta teoksen aikakenttien suhdetta. Sidos joka ylittää kokemuksen representaationa ja palauttaa ajan jakamisen mielen on etiikka.

Etiikka on preesensin akti. Se ei toteudu eilen, huomenna, se on aina nyt, tässä, välittömänä. Ja se on kaikessa läsnä: se ON preesens. Tämän preesensin alkuperäinen maaperä on aistihavainnon, kivun ja nautinnon paikka, materiaalinen, muistinpolttama ruumis. Etiikka on (syntyvien ja kuolevien) ruumiiden ajallista kytkeytymistä toisiinsa; ei tekoja, vaan suhteena-olemista, osallisuutta.

***

Sekä teatteri että reaaliaikaiset mediat perustavat itsensä kokevasta ruumiista erottamattomissa olevalle aktuaaliselle ajalle, nyt-hetken jakamiselle. Kuvina, metaforina ja teksteinä ne kuitenkin toimivat representaatioina, jotka eri tavoin irroittavat katsojan ruumiillisen ajan yhteydestä. Reaaliaikaiset mediat eivät vain laajenna aktuaalisen ajan kenttää (ruumiillisen läsnäolon piirin ulkopuolelle) vaan muuttavat olennaisesti nyt-hetken luonnetta: minkälaista etiikkaa ruumiiton preesens tuottaa? Terroritekojen livevideoita voikin ajatella myös yrityksenä uudelleenkytkeä ruumiillisuus, ruumiin aika ja etiikka välineeseen jonka olemisen tapa on lähtökohtaisesti representatiivinen. Uskon, että myös teatterin pyrkimykset todellistumiseen kumpuavat samasta yrityksestä. Mutta voiko, toisaalta, taide koskaan paeta tuota aktuaalisuutta, ainakaan sikäli kun taide on aina jo katsojan tekoa?

Terike Haapoja