Mitä tapahtuu todellisuudelle, kun sitä lähestytään esityksen tai taideteoksen tavoin? Voiko arkea ja yhteiskuntaa luoda ja rakentaa taiteen kentällä kehitettyjen metodien avulla? Muun muassa nämä kysymykset olivat taustalla Todellisuuden tutkimuskeskuksen kolmipäiväisessä Esityksellisiä utopioita -seminaarissa Baltic Circle -festivaalin aikana 13. – 15.11.2013. Seminaarissa jokaisesta kahden vuoden ajan pyörineestä tutkimussuunnitelmasta järjestettiin työpaja. Niissä todellisuutta, arkea sekä omaa suhdetta ympäristöön ja muihin käsiteltiin Itsen suunnittelun, Utopiakonsultaation, Kehän ja Lasten vallan tutkimussuunnitelmissa kehitettyjen metodien avulla.

Itse luomisen alustana

Pekko Koskisen Itsen suunnittelun tekniikoiden avulla osallistujia haastettiin ottamaan luova asenne itseensä ja siihen, miten ympäristöä aistii. Liikkuminen ja ympäristön aistiminen katseella ja kosketuksella on jatkuvaa yhteistyötä itsensä kanssa. Aistien herkistäminen onnistuu esimerkiksi esittämällä kysymyksiä itselleen “mitä tämä tunne minulle antaa?”, “mitä tällä tunteella voi tehdä?” tai “mitä haluaisin tuntea?”, “mitä olisi kiinnostavaa tuntea?”.

Itsensuunnittelu_valo
Itsensuunnittelu_valo

Työpajassa Itsen suunnittelun tekniikoita kokeiltiin neljän erilaisen harjoitteen kautta. Osallistujia pyydettiin kulkemaan tilassa, etsimään jotain kiinnostavaa ja kiinnittämään huomio yksinään siihen vähäksi aikaa, sekä tutkimaan, mitä tämä antaa itselle. Tilaa ja ympäristöä havainnoitiin myös pareittain ja käyttämällä hyväksi erilaisia sanoja, joita ympäristössä liikkuminen herättää. Arkielämässä jokainen käyttää jatkuvasti havainnointiaan ja kieltä ympäristön tulkitsemiseen, mutta tämän tarkoitus on yleensä toiminnallinen. Harvemmin arjessa pysähtyy pohtimaan, mitä jokin havainto itselle antaa ja miten sitä voi hyödyntää omassa elämässään. Itsen suunnittelun tekniikoilla havainnoista ja harjoitteista tulee välineitä merkitysten rakentamiseen.

Kun ympäristöä lähestyy luovasti, mahdollisuudet ympäristön muuttamiseen kasvavat. Hyödyntämällä aisteja ja kieltä linsseinä, alkaa ympäristö näyttäytyä taideteoksen tavoin. Kieli ohjaa sitä, mitä ympäristöstä itselleen saa. Kun Itsen suunnittelun tekniikoiden käyttöä laajentaa esimerkiksi osaksi kommunikaatiota toisten kanssa, voi pikkuhiljaa alkaa muuttamaan elinympäristöään.

Kehä ja esitys kokeellisena rituaalina

Kehän säännöt
Kehän säännöt

Esitys kokeellisena rituaalina -työpajassa fokus siirrettiin ympäristöstä primitiivisiin vaistoihin suhteessa toisiin ihmisiin. Julius Elo ja Tuomas Laitinen tutustuttivat osallistujat Kehään, osallistavaan esitykseen, jonka teemana oli paritteleminen. Alkuun kaikkien kanssa sovittiin yhteiset säännöt, miten Kehässä toimitaan: ketään ei saa satuttaa ja toiminnan saa keskeyttää milloin haluaa.

Ensimmäinen tunti käytettiin virittäytymisharjoituksiin pareittain. Osallistujat totutettiin toisen kosketukseen hieronnan ja rentoutumisen kautta. Toisen painoa omalla keholla kokeiltiin halausotteessa ja siitä vuorotellen pyrkimällä irtautumaan. Hiljalleen harjoituksiin tuli mukaan toisen vietteleminen kosketuksella, aistiminen, milloin toinen on lähellä ja omien rajojen testaaminen. Miten pitkälle toisen antaa mennä ennen kuin itselle nousee halu vastata kosketukseen?

Harjoitusten jälkeen seurasi Kehän ”esitys”-osuus. Osallistujat asettuivat piiriin ison patjan ympärille ja alkoi odotus. Kuka ensimmäisenä uskaltaa astua kehään ja kohtaamaan kenen tahansa kosketuksen, hellyydenosoituksen ja viettelyn? Kehän keskellä nähtiin herkkiä kohtaamisia, varovaisuutta, yllättäviä reaktioita ja hämmentyneisyyttä. Piirissä olevilla oli vapaus keskeyttää keskellä tapahtuva toiminta, kun siltä tuntui. Näitä keskeytyksiä tuli reilun puolen tunnin aikana kuitenkin vain yksi. Kehän jälkeen ehdittiin lyhyesti keskustella osallistujien kokemuksista.

Keskustelussa keskeiseksi teemaksi nousi omien rajojen testaaminen. Kehän keskelle astuminen koettiin omien rajojen ylittämisenä, mutta siihen liittyi myös jännitys siitä, että tunnistaako, missä toisen rajat menevät. Loukkaako toista, jos itse meneekin liian pitkälle? Kehän nimittäminen kokeelliseksi rituaaliksi herätti myös kysymyksiä. Rituaali yleensä tarkoittaa toimintaa, johon osallistuvilla on tieto siitä, mitä tulee tapahtumaan ja miten toimitaan. Kehässä osallistujilla on yhteiset säännöt, mutta kukaan ei kuitenkaan tiedä mitä tulee tapahtumaan. Rituaalin sijaan Kehän voisikin määritellä paikaksi testata omia rajojaan ja pohtia parittelun kontekstissa omaa käyttäytymistään. Kehä on yhtä aikaa fyysinen ja psyykkinen kokemus, jonka muodossa on rituaalin piirteitä.

Esitys palveluna

Utopiakonsultaatio_ikkuna
Utopiakonsultaatio_ikkuna

Seminaarin toinen päivä muodostui Utopiakonsultaatiota ja Lasten valta -hanketta esittelevistä työpajoista. Esitys palveluna -työpajassa Utopiakonsultaation metodia demonstroitiin kolmella pienellä harjoitteella, mutta suurimmaksi osaksi osallistujat olivat kiinnostuneita keskustelemaan esityksestä ja taiteesta palveluna. Utopiakonsultaation työryhmästä Talvikki Eerola, Saara Hannula ja Risto Santavuori esittelivät konsultaatioissa kehittynyttä metodia. Utopiakonsultaatiota on ohjannut kiinnostus esitysmuotoon, jonka kohteena on katsoja ja tälle annettu kokemus. Kun esitys käännetään palveluksi, tulee katsojasta aktiivinen asiakas, osallistuja ja kokija. Esityksen muuttaminen palveluksi vaatii esityksen tekijältä kykyä oppia toisesta, asiakkaasta. Lähtökohtana on kysymysten kysyminen ja asiakkaan ottaminen mukaan esitykseen sekä tämän kuunteleminen. Työpajassa osallistujat pääsivät kokeilemaan utopiakonsultaatiota pareittain. Harjoitteissa esiintyjän ja katsojan roolia vaihdettiin vuorotellen. Ensin keskityttiin sanattomasti omiin rooleihin. Tämän jälkeen puhe tuli mukaan ja esiintyjälle annettiin tehtäväksi keskittyä keskustelussa katsojaansa ja aistia, mitä tämä tarvitsee. Kolmantena valittiin tilasta paikka, joka itselle tuntui siinä hetkessä tärkeälle ja kiinnostavalle ja käytiin siitä keskustelu oman parin kanssa. Harjoitusten myötä ensimmäisestä perinteisemmästä esiintyjä–katsoja -asetelmasta siirryttiin eräänlaiseen esiintyjä–kokija -asetelmaan. Siinä esiintyjä selkeästi tarjoaa omaa osaamistaan kokijalle hyödynnettäväksi. Tässä tilanne muuttuu myös vastavuoroiseksi. Esiintyjän ja kokijan välisessä vuorovaikutuksessa kokija myös antaa oman panoksensa esityksen muotoon ja etenemiseen.

Utopiakonsultaatio_liitutaulu
Utopiakonsultaatio_liitutaulu

Keskustelussa taiteen ja palvelun välinen rajanveto herätti paljon mietteitä. Toisaalta taide on aina palvelu, mutta jos siihen suhtaudutaan yksinomaan palveluna, muuttuu sen taloudellinen logiikka. Palvelusta tulisi voida veloittaa palvelun mukaista hintaa. Tilanne, jossa esiintyjä on katsojan kanssa kahdestaan herätti myös kysymyksiä vastuusta ja vallasta. Mikä on esiintyjän vastuu ja valta osallistavissa esityksissä? Missä määrin katsoja–kokija ottaa vastuuta ja valtaa?

Palvelutilanteessa vastuun ja vallan voi nähdä jakautuvan ja siirtyvän tilanteen edetessä esiintyjältä katsoja–kokijalle ja takaisin. Yhtenä utopiakonsultaation tavoitteena on ollut saada yhteiskunta ja taide kohtaamaan. Konkreettisimmillaan yhteiskunta ja taide kohtaavat, kun taiteilijan ja asiakkaan roolit vaihtuvat. Utopiakonsultaation kehityksessä lähdettiin hyvin käsitteellisistä ajatuksista, mutta kahden vuoden prosessin aikana on päädytty konkreettisempiin asioihin. Utopia voi löytyä arjen yksinkertaisimmista ja itsestään selvimmistä asioista, kun esiintyjä–taiteilija ja katsoja–asiakas palvelevat toinen toisiaan.

Lapset auktoriteetteina

Lasten_valta_sokkorata_1
Lasten_valta_sokkorata_1

Valta ja sen siirtyminen aikuisilta lapsille oli kantavana teemana Lapset auktoriteetteina –työpajassa. Lasten valta -hankkeen työryhmästä Talvikki Eerola, Tuomas Laitinen, Louna-Tuuli Luukka, Minja Mertanen, Maria Santavuori, Risto Santavuori ja Anniina Väisänen antoivat vallan työpajan vetämisestä lapsille ensimmäisen tunnin ajaksi. Lapset Lari Laitinen 10 v., Siiri Pekkalin 10 v., Aaro Vehmersuo 7v., Saga Ólafsdóttir Santavuori 4 v. ja Ilmari Eerola 5v. ottivat haltuunsa kaksi tilaa ja määrittelivät, mitä niissä tehdään. Aikuisten rooli oli kysyä lapsilta neuvoa, auttaa heitä ja kysyä lupa, jos halusi tehdä jotain toisin. Lapset rakensivat ensimmäiseen tilaan naruista hämähäkkiverkkomaisen esteradan, joka piti kulkea läpi silmät peitettyinä ja luottaen toisten neuvoihin. Toiseen tilaan tehtiin esitys, jonka rakenteen ja sisällön lapset määrittelivät. Tilanne oli poikkeuksellinen sen suhteen, että parikymmentä aikuista odottivat ohjeita ja neuvoja viideltä lapselta.

Lasten läsnäolo ja työpajan ohjaamisen vallan siirtäminen lapsille rikkoivat kahden päivän aikana työpajoille muodostunutta kaavaa. Muiden työpajojen selkeään ja ohjaajavetoiseen rakenteeseen verrattuna yhtäkkiä tila oli sekaisin risteilevistä naruista ja ilmapalloista. Ilmapiiri oli toimelias. Ensi tehtiin ja toimittiin, sitten vasta selitettiin, mistä on kyse. Täysin valta ei kuitenkaan ollut lapsilla, vaan työryhmäläiset joutuivat hieman ohjeistamaan ja ohjaamaan toimintaa johdattelevien kysymysten kautta. Tämä nousi esiin varsinkin työpajan toiminnallisen osuuden päättävän esityksen yhteydessä. Lapsilta jouduttiin kyselemään moneen otteeseen, mitä esityksessä tapahtuu ja mihin se päättyy. Joidenkin aikuistenkin kärsivällisyys vaikutti olevan koetuksella. Toisaalta toiminnallinen osuus mahdollisti aikuisten pääsyn hetkellisesti osaksi lasten maailmaa, jossa ei perustella toimintaa rationaalisilla syy–seuraus -suhteilla.

Keskustelun pitäminen koossa toiminnallisen osuuden jälkeen osoittautuikin haastavaksi. Lasten läsnäolo keskustelussa rikkoi myös sen kaavaa. Osallistujat halusivat kysellä asioita niin lapsilta kuin työryhmäläisiltäkin. Lapsilta kysyttiin, mitä he pitävät aikuisista ja karu totuus oli heti kuultavissa: aikuiset ovat tylsiä, koska ovat paljon töissä ja eivät ehdi leikkiä. Työryhmäläiset pyrkivät valottamaan osallistujille Lasten valta -hankkeen taustoja ja kokemuksia. Hankkeen taustalla on ollut ajatus lasten maailman avaamisesta aikuisille sitä kautta, että valta annetaan lapsille, kysytään mitä valta lapsille tarkoittaa ja missä lapset näkevät ja kokevat valtaa. Pyrkimyksenä on ollut kuulla lapsia ja jakaa valtaa lapsille. Lopulta, kun lapsille annetaan valtaa yleensä he tietävät, miten sitä käyttää. Lapset auktoriteetteina -työpaja avasi hetkeksi lasten maailmaa aikuisille, mutta jätti ilmaan varmasti myös paljon kysymyksiä itse hankkeesta ja sen tuloksista, joita ei keskustelussa pystytty ja ehditty käsittelemään.

Ehdotelmia todellisuudesta ja sen rakentamisesta

Performative_utopias
Performative_utopias

Antamatta suoria vastauksia alun kysymyksiin Esityksellisiä utopioita -seminaarin työpajat tarjosivat osallistujille ehdotuksia todellisuudesta taideteoksena ja minkälaisilla tekniikoilla, työvälineillä ja asennoitumisella omaa arkea voi muuttaa. Erilaisten ehdotelmien ja väitteiden jakaminen jatkui seminaarin kolmantena päivänä kaikille avoimessa keskustelutilaisuudessa Mediakeskus Lumessa. Keskustelussa kotimaiset ja ulkomaiset esitystaiteen tekijät esittivät omia väittämiään todellisuuden rakentamisesta. Keskustelijoina olivat Pilvi Takala, Pia Lindy, Satu Herrala, Pia Lindman, Eero Yli-Vakkuri, Linn Hilda Lamberg ja Stefan Åkesson Poste Restante ryhmästä sekä graafikko Johannes Ekholm. Perinteisen paneelikeskustelumuodon sijaan vajaa kolmituntinen tapahtuma muodostui kahdeksasta 15 minuutin mittaisesta pienoistyöpajasta, johon yleisö sai osallistua. Näin itsessään jo luotiin vaihtoehtoista todellisuutta sille, miten seminaarin keskustelutilaisuus rakennetaan.

Pienoistyöpajoissa kyseenalaistettiin muun muassa käyttäytymistä, pyrittiin näkemään todellisuus koiran näkökulmasta, käytiin fyysisiä dialogeja, keskityttiin omaan utopiaan ja kysyttiin ”mitä jos…?”. Kokonaisuutena tilaisuus edusti todellisuuden monimuotoisuutta, lukuisia vaihtoehtoja, joilla todellisuutta voi hahmottaa ja rakentaa, joko yksin tai yhdessä muiden kanssa.

Saara Moisio Tiedottaja TTK

Comment