Teatteri-lehti 6/2003

Tiny Dynamite, Tampereen Teatterikesä, Frenckel Kirjoittanut Abi Morgan, Ohjaus Vicky Featherstone

Istuin katsomassa esitystä. Näyttämöllä puhutaan jotain - englanniksi. Mietin, miten mahtaa vieressäni istuva vanha (n.70-80 vuotias) mies ymmärtää kieltä. Hän näyttää hiukan turhautuneelta. Silmät siristettyinä, toinen korva käännettynä kohti näyttämöä, hän pinnistää kuullakseen mitä siellä tapahtuu.

Siirrän katseeni miehestä lavalle. Lavalla on kolme henkilöä; kaksi miestä ja yksi nainen. Heillä on meneillään intiimi, herkkä ja kivulias kolmiodraama. Eräs afrikkalainen ystäväni sanoi kerran, että elämän peruskaava on: A loves B and B loves C. Ehkä onkin niin, että rakkaus sinänsä ei ole ihme vaan enemmänkin tarve. Ihme on se, että löytyy kaksi ihmistä jotka rakastavat toisiaan. Vielä suurempi ihme on jos tuo rakkaus kestää. Ja se kestää vain, jos sen ihmeen äärellä maltetaan pysyä, jos ihme pysyy ihmeenä. Sitten kun ihme muuttuu normaaliksi asiantilaksi, rutiiniksi, rakkaus alkaa haipua, ihme vuotaa ulos.

Lavalla miesten ja naisen suhteen selvittely jatkuu. Kesken kohtauksen toisen miehen suusta ilmestyy mansikka. Ihme ja kumma! Sillä hetkellä muistan taas mitä teatteri parhaimmillaan on. Se on sitä, että tapahtuu jotain ihmeellistä. Jotain mikä yllättää minut tai saa minut haltioihinsa. Miksi ihme sitten usein loistaa poissaolollaan? Koska sille ei anneta tilaa. Joko noudatetaan liikaa puisevia 'draaman sääntöjä' (konventioita), joissa tärkeää on tehokas, dramaattinen toiminta. Tai sitten esitykset ohjataan liian analyyttisesti, ohjaaja ei kykene päästämään irti hallinnantarpeestaan, ja hänen analyyttinen katseensa tunkeutuu esityksen joka kolkkaan ja tukahduttaa siitä kaiken intuitiivisen ja spontaanin. Minulla on sellainen olo, että tänä päivänä teatteri tarvitsee enemmän ihmettä ja intuitiota, esityksiä, jotka eivät ole 'sovittuja otteluita'. En tarkoita tällä megalomaanisia valo- tai tehosteryöpytyksiä, joissa ei ole mitään ihmeellistä. Ihme ei ole spektaakkelin ominaisuus. Spektaakkelin logiikka on volyymi, tehokkuus, aistien kyllästys, tähdet, hype, jne. Aida jääkiekkohallissa on kai paras esimerkki, mutta kyllä tätä sontaa löytyy lähes kaikista kaupunginteattereista. Todellinen ihme on pieni ja kaunis asia - kuten tämän näytelmän ihmeet. Ihailen esityksen pieteettiä, joka tuo niitä pieniä ja oikeasti tärkeitä asioita näkyväksi, jotka muuten jyrätään näkyvistä. Naisen ohjaus voi selittää osan ilmiötä, en tiedä.

Esitys loppuu mielestäni oudosti kesken, enkä vieläkään oikein tiedä miten se päättyi. Mutta olen siitä iloinen, koska pelkäsin tylsää, kaiken onnellisesti sulkevaa loppua. Nyt esitys ikään kuin elää mielessäni edelleen, loppuu yhä uudestaan - aina eri tavoin. Esityksen ihme kulkee mukanani. Ihme on myös jotain mitä ei voi selittää, eikä oikein ymmärtääkään. Muuten se ei olisi ihme.

Nykyihminen ei tunnu kestävän ihmeen logiikkaa, hänen tietoisuutensa on silmän kaltainen; se katsoo, se näkee, se penetroituu, se mittaa ja arvioi, se kirjaa, se selittää, se tietää. Mitä jos tietoisuutemme olisi kuulon kaltainen? Mitä jos ihminen kuuntelisi, antautuisi, hyväksyisi, laulaisi ja ihastelisi?

Esityksen lopussa kun taputan, havainnoin samalla kummalla aivopuoliskolla taputan. Yleensä kun esitys koskettaa minua alitajuisella, vihjaavalla, kehollisella tai ei-käsitteellisellä tavalla, taputan oikea käsi alla ja vasen päällä (aktiivisena). Kun taas esitys vaikuttaa enemmän ajattelun, tunteiden ja rakenteen tasolla, olen huomannut taputtavani vasen käsi alla ja oikea päällä (aktiivisena). Tänään taputin vasemmalla kädellä. Sitä tapahtuu liian harvoin.

Vieressäni istunut vanha mies nouse ja oikoo jäseniään. Kysyn häneltä miten englannin kuuntelu sujui. Mies kertoo olevansa Virosta käymässä ja että 'No, en minä juuri ymmärtänyt. Mutta pidän hyvin paljon näytelmän rytmistä. Siinä oli niin hyvä ja tarkka rytmi.'

Ohjaaja Eero-Tapio Vuori