Kehä on esitys. Kehä on osallistava esitys. Kehä on yhteisöllinen rituaali. Kehä on fenomenologinen koealue. Kehä on taiteen keinoin luotu arjen muoto. Kehä on käytännön utopia ihmisten välisestä kohtaamisesta. Kehä on arkkityyppinen kommunikaatiomuoto. Kehä on ihmisten piiri. Esityksestä puhumisen/kirjoittamisen ja esityksen välissä on nivel, joka usein jäykistyy tai menee sijoiltaan. Joskus se tuntuu jopa tekoniveleltä, epäorgaaniselta mutta välttämättömältä mekaaniselta kojeelta. Se alkaa esityksen nimeämisestä ja jatkuu alaotsikkoihin, mainosteksteihin, käsiohjelmiin, keskusteluihin, julkaisuihin. Tekstien ideana on sekä ajatella esitystä että välittää tietoa siitä.

Esityksen ajatteleminen ja siitä tiedottaminen eivät ole täysin yhteensopivia kielellisiä strategioita; joskus ne voivat olla jopa keskenään ristiriidassa. Kun kirjoitan tekstejä ajatellakseni esitystä, yritän etsiä ja hahmottaa sitä, mistä tässä esityksessä oikein on kyse. Kun taas välitän tietoa siitä, yritän esittää asian niin, että se ymmärrettäisiin, ja että se olisi yleisölle kiinnostavaa.

Kehä on hyvä esimerkki. Se on jotain, joka on kyllä esitys, mutta yhtä lailla se on vähintäänkin kaikkia ensimmäisessä kappaleessa lueteltuja asioita. Mutta miksi osallistuisin toistaiseksi tuntemattomaan rituaaliin, koetilanteeseen tai uuteen arjen muotoon, jonka olemisen syyt ovat vasta tutkimisen alla? Taide-esitykseen osallistuminen taas on yhteiskuntamme jäsenille tuttu kulttuurinen muoto. Teatterissa käydään syistä, joita ei tarvitse erikseen selittää.

Esityksen yhteiskunnallinen asema ei kuitenkaan välttämättä palvele jokaisen esitykseksi nimetyn tilanteen tarpeita. Esimerkiksi rituaaliksi nimettynä Kehä korostaisi yhteisen kokemuksen läpikäymistä. Fenomenologisena kokeena se taas olisi tutkimusta siitä miten ihmisten välinen kohtaaminen meille ilmenee. Esitys korostaa esillepanoa ja tekijöiden työn kriittistä arviointia. Se myös suojaa osallistujan tilaa, vaikka osallistava esitys onkin jo vähän arvaamattomampi alue.

Sosiologisessa tutkimuksessa puhutaan yhteiskunnan taiteistumisesta. Kuten maaliskuussa 2013 Turussa järjestettyjen Sosiologipäivien yhden työryhmän esittelytekstissä mainittiin, ”taiteilijoita houkutellaan soluttautumaan yhä aktiivisemmin yhteiskunnan erilaisille sektoreille, laitoksiin ja yhteisöihin, joissa taiteella uskotaan olevan hyvää tekevä vaikutus”. Kun taiteen keinoja sovelletaan muille yhteiskunnan alueille, niiltä odotetaankin nimenomaan hyvää vaikutusta. Sen sijaan taiteen itsensä alueella sallitaan myös odottamattomat seuraukset (joka oivallista kyllä oli myös koko Sosiologipäivien teema). Kun vierailimme Kehällä kyseisillä Sosiologipäivillä, oli selvää, että ristisiitokset ovat kuitenkin mahdollisia: osana tieteellisen konferenssin ohjelmaa esitys kääntyi helposti taiteen metodein valmistetuksi sosiologiseksi kokeeksi.

Esityksen kääntäminen kieleksi on vielä vähemmän yhteismitallista kuin runon kääntäminen kieleltä toiselle. Itse Kehä ei alistu millekään alaotsikolle tai sanalliselle kategorialle. Kuvaavin asettelu ei ole kategorisoiva: Kehä on ihmisten piiri. Toisaalta lähelle voisi päästä myös hybriditermillä, joka ei ole vakiintunut kategoriaksi: Kehä on kokeellinen rituaali. Tai rituaaliesitys.

Kutsuvin asettelu taas saattaa olla jotain ihan muuta. Voin hyvin eläytyä mahdollisen osallistujan rooliin: osallistavaan esitykseen olisi helpompi tulla kuin ihmisten piiriin, koska ihmisten piireiksi tai kokeellisiksi rituaaleiksi nimetyistä tapahtumista minulla ei ole aiempaa kokemusta.

Tuomas Laitinen

Comment