Ranjan_ohjaus_läpimeno_4.jpg

RMEO & ULIA, Toisten Näkeminen -esitysprojekti päättyi lokakuussa. Tutkimusvastaava tilittää.

Taide, esitys

Ensisijainen kiinnostus minulla on taide, ja varsinkin esitys. Varsinkin nykyteatteriesitys, jossa on mahdollista asettaa rinnakkain erilaisia elementtejä. Tällainen malli tehdä esityksiä on jo nykyteatterin kentässä vakiintunut, ja hyvä niin. Tällainen esitys ei ota kontekstikseen pelkästään teatterin tai esitystaiteen janaa, ja sen historiallisia viitteitä, vaan  se voi laajentua myös yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin, poliittisiin tai henkilökohtaisiin viitekehyksiin. Nykyteatteriesityksellä on parhaimmillaan olemus, joka jo itsessään voi olla puhutteleva, esimerkiksi kontti...

Parhaimmillaan esitys ja sen tekijät voivat olla merkitsemättömällä alueella. Kaikkihan on jo tehty. Silti voi löytää reitin, jota ei ole koskaan käytetty, juuri tällä tavalla ainakaan.

Talvikin (Eerola) kanssa pitämässämme työpajassa (opettajille, Rmeo & Ulia -esityksen vaiheista ja keinoista) ohjaustehtävää tehnyt nainen istui aika jähmettyneen oloisena, mietti ja lopulta sanoi: ”Tää tuntuu aika vaikeelta”. Totta. Kohtauksen tekeminen tuntuu vaikealta, koska se on vaikeaa. En halua mystifioida taidetta, mutta kaikkia asioita ei voi yksinkertaistaa tai nopeuttaa. Minulle esityksen tekeminen on yhtä kuin hitaus, aikaavievyys, työläys. Mutta myös räjähdys, riemu ja oivallus.

Navigaattori, esitys

Paikkaerityisen, paikkalähtöisen tai site-specific esityksen ominaislaatu on se, että paikka määrää mittasuhteet. Kun viimeisessä esityksessä siirryin hieman sivummalle katsomaan esitystä minua liikutti paitsi esitys kuin myös avara, iso taivas ja yhteen kerääntyneet ihmiset juomassa mehua. Minusta paikkalähtöisen esityksen hienous on juuri tässä; avaruudessa, ja ihminen siellä yrittää jotain. Asetelmassa on jotain julmaa, mutta myös lämpöä. Siinä on mittasuhde; iso ja pieni. Lämmin ja kylmä. Ihminen ja maailma.

Shakespeare, esitys

Shakespeare oli esityksessä vahva navigaattori. Mietin, mikä oli tekstin vastavoima? Mihin Shakespeare johdatteli? Ohjaajan rooli, maailman kuuluisin rakkausnäytelmä, näyttämö. Nämä olivat kaikki asioita, jotka sisälsivät vahvan latauksen, mielikuvan siitä, miltä esityksen kuuluisi kuulostaa tai näyttää. Oletus, että Romeo ja Julia = näyttämöllä suuria tunteita. Oletus, että ohjaajan kuuluu olla itsevarma. Oletus, että näyttämöllä on samettiverho. Ennakkoluulot sisälsivät asenteita toisiamme, näyttämöä sekä Shakespearen tekstiä kohtaan; me emme tunteneet toisiamme. Mutta opimme tuntemaan, lukemaan toisiamme.

Näyttämö on edelleen näyttämö, vaikka se olisi kontti. Mutta sillä on omat lainalaisuutensa, jos se on ulkona, ja ”muu maailma” on  ”edelleen olemassa” esityksen todellisuuden vastanäyttelijänä.

Ohjaajan visio toteutettiin, mutta emme olleet käskyläisiä, vaan pienen haparoinnin jälkeen  itsenäisiä taiteilijoita, jotka tekivät yhteistyötä. Lopulta Shakespearen vastavoimana oli ehkä ohjaajien kokemattomuus. Tekstiä tallottiin, riepoteltiin, pätkittiin ja päällekirjoitettiin. Näiden ohjaajien suhde Shakespeareen oli jos ei suoraviivainen, niin ei ainakaan kompleksinen.

Tässä projektissa erityisen kiinnostavaa oli se, että esityksen sisältöä ei voinut suunnitella etukäteen, tai sen keskeistä osaa eli kohtausten sisältöä ei tiennyt etukäteen. Esityksen lähtökohdat ja kontekstin kyllä, eli se missä kontekstissa ne nähtäisiin, mutta ei sitä, mitä nähtäisiin. Esityksistä ei ikinä tiedä, mitä niistä tulee. Tässä esityksessä se konkretisoitui monella tavalla.

Rakkaus, esitys

Minusta oli hienoa erityisesti se, mitä ja miten rakkauden aihe näyttäytyi. Rakkauden aihe on itselleni ollut sellainen, että olen halunnut tehdä siitä esityksen jo kauan sitten. Se on niin läpisyöty ja pureksittu, niin täynnä että se on tyhjä. Se on vastenmielisen henkilökohtainen ja samaan aikaan yleisin yleismaailmallinen aihe. Sama kuin ottaisi esityksen aiheeksi elämän. Siksi näkökulma, jonka tämä esitys siihen avasi, oli itselleni hyvinkin virkistävä. Sisä- ja ulkopuolisuus -asia, tai: ollaan  ”samaa muovia, yhteisiä huolia”. Rakkaus kahtiajakautumisena tai haaveena siitä, että voisi olla yhtä. Isänmaanrakkaus. Rakkaus arjessa, valinnat ja niiden seuraukset. Usko rakkauteen, vaikka epäusko itseen.

Massa, esitys

Massa; osat, palat, ajatukset. Tunnelmat, tekijät, viitteet. Esineet, tilat, näyttelijät.

Shakespeare + kontti + nämä ohjaajat + ulkopuolisuus + ja mitä?  Miten työryhmä voisi ”allekirjoittaa” esityksen? Sulkea, niitata kiinni, tehdä johtopäätöksiä? Vastata itse asettamiinsa kysymyksiin? Vaiko lähestyä vastakkaisesta suunnasta? Tai: jättää avoimeksi?

Lyhyt kertaus; halusimme ohjaajiksi määrittelemämme ”toiset”, jotka tässä olivat lapsi, paperittoman asemassa ollut ja mielenterveyskuntoutuja. Nämä ihmiset ohjaajan paikalle, näiden ihmisten näkemykset nostetaan esille. Halusimme myös itse olla näkyvä osa tätä esitystä, koska kuitenkin teimme taiteellisia valintoja, jotka vaikuttivat suurimmassa määrin siihen, miten näiden ohjaajien kohtaukset tulevat nähdyiksi. Tilan valinta, katsojan asema ja klassikkoteksti ovat jo yli puolet tästä ”massasta”.

Mikä voisi olla se + mitä? Ajattelin, että kuvia rakkaudesta. Mitä ne ovat? Seimet, Jeesukset, sydämet? Auringonlasku ja lukko sillankaiteessa? Hammasharjat samassa mukissa? Puu, sumu järvellä? Zen? Passi? Vera Telenius? Lapset, koiranpennut? Ritari ja prinsessa? Jos se olisi jokin näistä, tai ei mikään näistä, miten se sulkisi tai avaisi, kommentoisi tai olisi johtopäätöksenä esitykselle?

Kontti toimi lopuksi installaationa, joka avautui esityksen epilogina, sinne oli lastattu seinällinen pahvilaatikoita, johon jokainen työryhmän jäsen oli työstänyt installaation aiheesta rakkaus; rakkauden kuvia olivat mm. luoti, äänestyslipuke, nalle, mädät omenat ja keinu. Esityksen allekirjoitus oli tämä installaatio, sekä rakkauskirje, jonka Miska Repo oli kirjoittanut. Kirjeen olennaisin asia oli mielestäni lause ”Emme saa rakkautta katoamaan, vaikka joskus haluaisimme. Ja yleensä emme halua. Rakkaus sattuu, mutta antaa sen sattua.”

Esitys, esitys

Esityksen voi nähdä kolmena omakuvana, tai yhteiskunnallisesti kantaaottavana esityksenä. Tai kokeena, jonka keskipisteessä on Shakespeare itse. Tai yhtenä esityksenä, jossa kaikki nämä tasot ovat olemassa samanaikaisesti. Minä katsoin sitä niin.

Esitys onnistui kommunikoimaan, itse prosessin aikana itsensä kanssa, tekijöidensä kesken, ja ehkä siitä johtuen myös yleisön kanssa. Se on minusta toivoa herättävää. Näin esitys parhaimmillaan toimii: todellisuudet ovat rinnakkain, päällekkäin ja vierekkäin. Silloin esitys ja Todellisuuden tutkimuskeskus ottavat ansaitusti paikkansa.

Tuire Tuomisto

RMEO & ULIA -esitysprojektin taiteellinen vastaava

Näyttelijä (FIA), esitystaiteilija