home_carousel_2013_keha.png

Huomioiko teatteri ja esitys taidemuotona muut lajit? Kuka tai mikä jää ulkopuolelle? Kenen tai minkä puolesta ihmiskeskeisen taiteen tulisi puhua? Kuinka kaukana ihminen eläimestä tai kasvista oikeastaan on? Näitä kysymyksiä heräsi mieleen Teatterikorkeakoululla pidetyn lajienvälisen esityksen symposiumin jälkeen (Symposium on Interspecies Performance, Renegotiating ”Us”: In Performance with Other Species 16.-17.9.). Kävin siellä kuuntelemassa Alan Readin, Carl Laveryn ja Esa Kirkkopellon esitelmät. Toisaalta ne saivat tiedostamaan omaa suhdettani muihin lajeihin päivittäisessä arjessa, mutta toisaalta myös pohtimaan, milloin viimeksi olen nähnyt tai kokenut esityksen, jossa huomio olisi kiinnittynyt johonkin muuhun kuin ihmiseen.

Alan Readin esitelmä Radical Inclusion: Notes on Expanding the Collective sai pohtimaan vallankäyttöä suhteessa muihin lajeihin, eläimiin, kasveihin ja mikrobeihin. Read muun muassa korosti, että taidemuotona esityksen tulisi uudelleen miettiä, mikä on inhimillistä, miten saamme muut lajit ”puhumaan” näyttämöllä ja minkälaisia kahtiajakoja teemme meidän ja muiden välillä. Suhdetta ympäristöönsä niin luontoon kuin kaupunkitilaankin tulisi tarkastella. Sisimmältämme emme ole kovinkaan kaukana muista lajeista, mutta silti otamme vallankäyttäjän roolin suhteessa muihin tai käytämme muita lajeja oman valtamme välineenä. Readin mukaan kärsivällisyys on olennainen tekijä lajienvälisten suhteiden rakentamisessa.

Carl Lavery aloitti esitelmänsä Homing in: Ways of Being with Animals kahdella lainauksella:

  • What does it mean when nature and animals seem such irrelevant features in many people's perceived experience? (Mark Dion)
  • To lose a species is to lose a part of the earth. (Immanuel Lavery)

Laveryn esitelmästä välittyi itselleni vahvimmin ihmisen oman eläimellisen puolen tarkastelu. Lavery analysoi kiinnostavasti The Road-elokuvaa, jossa maailmaa on kohdannut katastrofi. Kaikki muu elävä on kuollut paitsi ihmiset, joista osasta on tullut kannibaaleja selviytyäkseen. Elokuva seuraa isän ja pojan matkaa tässä maailmassa, josta myös taide on kadonnut. Lavery analysoi kohtauksen, jossa isä päätyy soittamaan pianoa vanhassa kotitalossaan, tunteet nousevat pintaan ja soitto pitää lopettaa. Laverylle pianon soitto elokuvassa edustaa taidetta, joka nousee ihmisen epäinhimillisestä puolesta ja siksi hämmentää ja vaivaannuttaa soittajaa.

Toisena esimerkkinä ihmisen ja eläimen välisestä sisäisestä suhteesta Lavery esitti analyysin Au Hasard Balthazar -elokuvasta. Elokuvan päähenkilönä on kaltoin kohdeltu aasi, joka Laveryn mukaan toimii elokuvassa peilinä ihmisille. Kolmannessa esimerkissä sisäisen eläimen tavoittelusta taiteen keinoin Lavery nosti esiin Fevered Sleep -ryhmän It's the Skin You're Living In -videoteoksen. Siinä videotaiteen kautta käsitellään ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja aiheuttajia. Keskiössä on jälleen ihminen, joka tällä kertaa kuoriutuu eläimen, jääkarhun, sisältä. Esimerkit saivat pohtimaan ihmisen yhteyttä omaan sisäiseen eläimeensä, epäinhimilliseen puoleensa, ja miten tämän yhteyden luominen auttaa ymmärtämään omaa ympäristöään. Taiteella on oma paikkansa tämän yhteyden luomisessa ja ylläpitämisessä.

Esa Kirkkopellon esitelmässä Other Spaces, other species: On the Construction of the Non-human Bodies taiteen rooli yhteyden luomisessa inhimillisen ja epäinhimillisen välille konkretisoitui. Kirkkopelto aloitti esittelemällä kaksi Toisissa tiloissa -ryhmää ohjaavaa manifestia: Yleistetyn antropomorfismin manifesti (2004) ja Yleistetyn antropomorfismin toinen manifesti (2013). Kirkkopelto kokee, että teatteri/näyttämö on ihmisten toisille ihmisille tekemä rajoittunut tila, jonka ei kuitenkaan tarvitse olla vain ihmisille tarkoitettu tila. Toisissa tiloissa -ryhmä pyrkii harjoituksissaan ylittämään inhimillisen ja epäinhimillisen rajan muuntautumalla toisiksi lajeiksi, eläimiksi, kasveiksi, eliöiksi. Esitelmässä Kirkkopelto demonstroi tätä muuntautumalla isolimakotiloksi. Harjoitteissa mielikuvitustaan hyväksi käyttämällä ihminen imitoi toisten lajien toimintaa. Pyrkimyksenä on purkaa ihmiskeskeisyyttä yhteiskunnassa.

Esitelmien herättämät ajatukset ihmisen suhteesta ympäristöönsä, toisiin lajeihin ja omaan sisäiseen eläimeensä heijastuivat omalla kohdallani väistämättä Todellisuuden tutkimuskeskuksen toimintaan ja erityisesti Kehä-esitykseen. Osallistuin Kehään elokuun viimeisenä perjantaina, jolloin teemana oli paritteleminen. Kehässä tutkitaan ihmisen vaistoja ja leikitään kolmella kuukausittain vaihtuvalla teemalla: taistelemisella, ruokkimisella ja parittelulla. Nämä ovat vaistoja, jotka ohjaavat ihmistä eri tavoin eri tilanteissa. Kehässä näitä tilanteita luodaan virittäytymisharjoitteiden avulla sekä asettumalla yksitellen osallistujien muodostaman piirin keskelle ja altiiksi sille, miten muut reagoivat.

Vaikka Kehä on lähtökohdiltaan hyvinkin ihmiskeskeinen konsepti, koin, että omia vaistoja herkistääkseen täytyi yrittää päästä lähemmäs sisäistä ”eläintä”, jota parittelu pohjimmiltaan ohjaa. Tilanne oli haastava, jännittävä, pelottava, mutta oudolla tavalla miellyttävä ja turvallinenkin. Eräänlainen testiareena omille rajoille. Vaikka esityksen aikana ei muuntauduttu toisiksi lajeiksi, tarjosi omiin vaistoihin ja rajoihin keskittyminen mahdollisuuden lisätä ymmärrystä ihmistä  ohjaavasta eläimellisestä puolesta. Readin, Laveryn ja Kirkkopellon esitelmien herättämien ajatusten kautta nähtynä tämän ymmärryksen kehittäminen auttaa myös suhtautumisessa muihin lajeihin, luontoon ja ympäristöön. Osallistava esitystaide voi olla tehokas keino lajienvälisten suhteiden käsittelyssä, vaikka se on muodoltaan edelleen suurimmaksi osaksi ihmiskeskeistä.

Saara Moisio Tiedottaja, TTK

Comment