Teatteri-lehti 2/2006

Ylpeys ja ennakkoluulo on palsta, jossa Todellisuuden tutkimuskeskuksen kirjoittajat arvioivat esityksiä etukäteen ja niitä lainkaan näkemättä. Näin saadaan esiin eri tekijöihin, teksteihin, esityspaikkoihin, tyylilajeihin ja kirjoittajaan sisältyvät ennakkoluulot ja odotukset. Lukijoiden tehtäväksi jää verrata arviota varsinaiseen esitykseen – toteutuiko ennakkoarvio? Esitys on valittu sattumanvaraisesti ensi-iltojen joukosta. Kirjoittaja ei ole erityisen perehtynyt esityksen työryhmään kuuluvien taiteilijoiden tekemisiin eikä heidän työpaikkaansa. Arvio perustuu puhtaasti ennakkoluuloihin.

Ryhmäteatteri julkaisi viime vuonna kymmenen dogmaa toimintansa perustaksi. Myös oman ryhmäni verkkosivuilta löytyy vastaavia reunaehtoja. Kun niitä kerran julkaistaan, niin haluan tällä kirjoituksella haastaa kaikki dogmaatikot; dogmista miestä, sarvista härkää!

Ensi-ilta 15.2.2006 Ohjaus ja dramaturgia: Esa Leskinen ja Mika Myllyaho Käsikirjoitus: Sami Keski-Vähälä, Esa Leskinen, Tiina Lymi, Mika Myllyaho, Veikko Nuutinen, Harri Virtanen Rooleissa: Juha Kukkonen, Kati Outinen, Janne Reinikainen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Ville Virtanen, Tero Koponen (Teak) ja Krista Kosonen (Teak) Musiikki: Jussi Kärkkäinen Puku- ja lavastussuunnittelu: Katri Rentto ja Anna Sinkkonen Valosuunnittelu: Pietu Pietiäinen ja Max Wikström Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen

Jos luulette, että olen kateellinen vain Pasi Lampelalle ja Kaupunginteatterissa yhä pyörivän Tiimin työryhmälle (tekivät sitten paljon paremman esityksen kuin mitä viime kirjoituksessani oletin) niin olette väärässä! Jos jollakulla on kultalusikka suussa niin Esa Leskisellä ja Mika Myllyaholla. Ajattelin jo Teatterikorkeakoulussa, että siinä on kaksi supermiestä; kaikki näyttää luonnistuvan heiltä vaivattomasti, käden käänteessä. Pesti Ryhmäteatterissa johtajina alkoi 1997 ja kaverit siirtyivät siltä istumalta suoraan hardcore-ammattilaisten kaartiin. Teatterikenttä näytti avautuvan heille kuin pohjaton menu. He ovat sen jälkeen ohjanneet paljon Kansallisteatterissa, Myllyaho on toiminut ohjaajantyön lehtorina Teak:ssa. Sen lisäksi he ovat varmasti jo ehtineet kokeilla oopperaa, luoda kontakteja Berliinissä, harrastaa mielenkiintoisia yhteistyökuvioita, kirjoittaa käsikirjoituksia, kenties romaaneja ja kätellä presidenttiä Linnan juhlissa tai muualla. Sellaista Ryhmis teettää ja paljosta voivat ohjaajat myös itseään kiittää: heillä on kunnianhimoa, vilpitöntä halua, älyä, voimaa ja taitoa. Heidän kanssa on myös kiva jutella. He kuuntelevat ja ovat kiinnostuneita muiden tekemisistä. Kaiken lisäksi he ovat pitkiä ja komeita. Monessakin mielessä he ovat täysin vastustamattomia. Siksi Ryhmäteatterin kymmenen dogmaa nostavat karvani pystyyn. Mitä pirun pullaa tämä oikein on? Kahden lukukerran jälkeen huomaa, että kymmenen dogmaa ovat oikeasti kolme. Suurimman nipun muodostavat nämä seitsemän:

1. Mieluummin hiomaton totuus, kuin taitavasti tehty valhe! 2. Teatteri ei ole kilpailu - teatteri ei ole suoritus - teatteri on iloa ja kauneutta! 4. Hyväksynnän etsintä sokeuttaa ja hämärtää totuuden. 5. Kateus tappaa ja narsismi on vankila! 8. Näyttämö on vapaa - kaikki on mahdollista! 9. Näyttämö on koko maailma! 10. Taiteilijoilla tulee olla rohkeus täyttää se!

Ne puhuvat taiteen vapauden puolesta ja siitä kuinka tärkeää on, ettei Ryhmiksessä nuolla kenenkään persettä. Näillä päämäärillä pyritään saavuttamaan kaksi seuraavaa:

3. Kauneudessa on kyse näystä, jossa on samanaikaisesti iloa ja surua ja se auttaa muistamaan mikä elämässä on tärkeää. 6. Mitä katsojan tulisi tuntea kun hän tulee ulos Ryhmäteatterista: Olen elossa! Maailmassa on kauneutta! Asioilla on merkitystä! Onpa tämä mukava taidemuoto- en muistanutkaan! Kylläpä oli kivaa! Tai olipa surullista, mutta niin armollista.

Pyritään siis luomaan ja lisäämään kauneutta, joka kertoo mikä on tärkeää. Mikä on tärkeää, se jätetään ilmeisesti katsojan päätettäväksi. Ryhmäteatterissa siis pyritään esteettiseen ja emotionaaliseen mutta ei esimerkiksi poliittiseen tai älyllisesti haastavaan elämykseen maailmasta. En väitä ettei estetiikka voisi olla yhteiskunnallinen kannanotto mutta viimeistään dogman numero seitsemän kohdalla tulemme huomaamaan että sitä Helsingin taivaan alla ei tule korostamaan. Olen ällistynyt. Suomen paras teatteri sitoutuu dogmeillaan kannattamaan näin vanhentuneita ja populistisia arvoja; politiikkaa hylkivää aikaa, joka on täynnä ”mukavaa” ja ”kivaa” eskapistista kulttuuria, joka kaiken lisäksi on ”armollista”. Sitä Helsingin taivaan olla tulee tarjoamaan (sana toistuu tiedotteissa).

Muistan eräässä Leskisen Ryhmäteatteri-ohjauksessa ajatelleeni, että taidan olla kirkossa. Niin pyhää se oli. Koska olen hurumystikkojen kasvattama, suhtaudun epäilevästi kaikkeen pyhään ja niinpä koin oloni kiusaantuneeksi. Muu katsojakunta näytti olevan haltioissaan. Ajattelin: ”Ahaa, tätä teatterista siis haetaan, pyhän kosketusta.” Mikäli dogmaan on uskominen, kosketus tulee olemaan niin kiva, että armo muuttuu pelkäksi lohduksi. Hetkeksi syttyy tunne elossa olemisesta – ennen kuin tosielämän kauhu ja tylsyys takovat meidät takaisin elävien kuolleiden merkityksettömään limaan.

7. Aiheiden pitää olla riittävän kiinnostavia, että jokaisella penkillä on katsoja.

Olen kuullut, että teatterikentällä on olemassa enimmäkseen jätkistä koostuva Salit täyteen! -kerho, jonka ideologia on yksinkertainen: se on hyvää mistä ihmiset tykkää. Valitettavasti hurumystikot ovat sekoittaneet pääni niin peruuttamattomasti, että en voi hyväksyä näin yksioikoisia väitteitä. Voin juuri ja juuri niellä sen jos puhutaan potenssista mutta en silloin kun puhutaan taiteesta. Voi tietysti olla, että olen taitelijana yhä puberteettisessa kapinavaiheessa ja vasta ajan myötä ymmärrän mistä professori Raila Leppäkoski puhui jo vuonna yksi ja kaksi: teatteritaitelijan korkein kehitysaste on tehdä yksinkertaista kaikille. Tässä priimukset Leskinen ja Myllyaho ovat minua monta astetta edellä; dogma seitsemän perusteella he kuuluvat jo Salit täyteen! –kerhoon. Yksinkertainen on kaunista, mutta ikävä kyllä tämä ennenkin nähty dogmien musta hevonen alistaa kaikki seitsemän ensimmäistä taiteellisen vapauden dogmia. Ne tyhjenevät merkityksistä kuin pörisevät ilmapallot. Sitä yritetään peittää monin huutomerkein. Huutavatko Leskinen ja Myllyaho apua? Ovatko he liian haluttuja? Revitäänkö heitä kappaleiksi? Mikseivät he sano: EI! Onko nostalgian luuduttama instituutio vakikatsojineen ja raudankova markkinakoneisto saaneet heistä taiteilijoina niskaotteen? Siltä vaikuttaa kun lukee tiedotetta: ”[esityksen tarinat] kertovat hykerryttävän koskettavasti kaupunkilaisista, jotka pyrkivät elämään hyvää ja onnellista elämää vastoinkäymisistä huolimatta. Näytelmä on armollinen kuvaus meistä kaikista tässä tuulisessa kaupungissa.” Tämäkö on kiinnostavaa? Pakko sanoa, että ällöttää. Tarvitseeko Suomen parhaan teatterin kosiskella yleisöä Kotikatu-kuvastolla? Sehän on juuri sitä mitä suomalainen katsoja keskimäärin haluaa; allergiatestattua tasaista laatua, jossa on aina mukana jotain tv:stä tuttua. Kotikatu on ihan jees mutta onko sitä tarjottava joka luukusta? Eikö se riitä, että Kotikatua tulee jo television lisäksi Radioteatterista? Ei liene sattumaa, että esityksen puffikuvat on otettu tv-sarjan uusilta kuvauspaikoilta Helsingin Kalliosta. Missä se rohkeus nyt on!

Huh! Nyt kun olen saanut suurimmat paineet pihalle, voin nähdä että Leskisen ja Myllyahon sankaritarinassa toisenkin puolen. Se on tie, jota en kadehdi – vaikka olisin heidän housuissaan tehnyt aivan samat valinnat jos olisi tarjottu. Leskinen ja Myllyaho valittiin johtajiksi Suomen parhaaseen teatteriin suoraan koulun penkiltä. Heidät valitsivat ne Ryhmiksen legendat, jotka opettivat – ja opettavat yhä – Teatterikorkeakoulussa. Samat legendat olivat vastassa myös Ryhmäteatterissa. Kuinka näitä mammutteja voisi ylittää, jos heidän savukkeittensa lonkerot yhä nousevat katsomon viimeiseltä riviltä? Onko siis ihme, että Leskinen ja Myllyaho ovat etsineet töitä myös muualta? Ei. Siksi dogmat ja yhteisohjaus tuntuvat uudelta alulta. Ei enää individualistisia sivuprojekteja; Helsingin taivaan alla on johtajien kotiinpaluu, uusi haltuunotto. Halutaan tehdä jotain raikasta ja haasteellista.

Suurin haaste esityksessä tulee olemaan käsikirjoitus, kahdesta syystä: 1.) Käsikirjoittajia on melkoinen läjä. 2.) ”Tarinoita Helsingin taivaan alla” on liian lavea ja kaikennielevä lähtökohta. Kun rajauksesta ei ole tarkkaa käsitystä, hyväkin käsikirjoittaja tuppaa olemaan huolettomampi ja rönsyilevämpi kuin olisi tarpeen. Kun kaikki tekstit on vihdoin saatu dramaturgien pöydälle – viime tingassa, kuten on tapana – ne ovat kaikki hyviä, omalla tavallaan, liuskoja vaan on aivan liikaa ja harjoitukset alkaneet jo; paljon kokeiluja ja jatkuvaa tekstin karsimista. Jossain vaiheessa ohjaajat huutavat pelin poikki; materiaalia on liikaa. Koska kenelläkään ei ole tarpeeksi visiota kirjoittaa teksti- ja harjoitusmateriaalin pohjalta yhtä uutta käsikirjoitusta päädytään siihen, että dramaturgit poistuvat kammioonsa etsimään aihetta ja jotain konkreettista, joka sitoisi tarinahässäkän yhteen. Näin ollaan myös uskollisempia alkuperäiselle lähtökohdalle, jonka on tietysti Robert Altmanin elokuva Shortcuts – Oikopolkuja, tuo amerikkalaisten risteytyvien tarinoiden puutarha, joka hurmasi koulussa koko sukupolven. Jokainen meistä haluaa tehdä siitä sen suomalaisen version.

Ryhmäteatterin nettisivuilta voi seurata käsikirjoituksen kehitystä. Alun ”ristikkäisistä elämäntarinoista kaupungin kaduilla” on tullut ”tarinoita helsinkiläisestä perheestä.” Perhe on siis valittu tarinoiden sidosaineeksi. Ville Virtasen esittämästä mykästä todistajasta ei ole kuitenkaan luovuttu. Tästä todistajahahmosta, joka esiintyy jo ensimmäisissä puffikuvissa, on tehty esityksen symboli; hän esiintyy julisteessa valkoinen huppari päällään. Valkoinen huppari. Väri ei ole sattuma. Sen täytyy olla kristusmainen todistaja, tai dostojevskiläinen – onhan tässä Leskinen mukana – päältä puhdas mutta sisältä paha; rikollinen. Minä toivonkin, että henkilö olisi tosi paha (kyllä, minulla on genet’läinen fiksaatio), sillä Virtanen on niin seksikäs kun se esittää turmeltunutta miestä. Puffikuvissa on tapahtunut onnettomuus. Niissä esiintyy mykän todistajan lisäksi ambulanssihenkilökuntaa, poliiseja, yksi loukkaantunut paareilla ja ilmeisesti loukkaantuneen ystävä tai lähiomainen. Tämä voisi olla elämäntarinoiden risteys. Esitys lähtee liikkeelle onnettomuudesta. Dynaamisesti. Myllyaho on dynaaminen ohjaaja. Hän on muhinut Teatterikorkeakoulussa ns. ”varjossa” – ja kuten sanotaan, opettaessa oppii myös itse. Myllyaholla on siis ohjaajantyö entistä paremmin hallussa ja hinku toteuttaa uusia oivalluksia. Olen nähnyt omin silmin miten hän pystyy leipomaan tyhjästä riemastuttavan esityksen parissa viikossa, joten kyllä tästä sujuva tulee – ja hauska. Leskinen lisää siihen syvyyttä ja symbolisia tasoja. En usko, että yhdessä ohjaaminen tuottaa johtajille mainittavia ongelmia. He tulevat täydentämään toisiaan mielenkiintoisella tavalla. Sen tähden haluan nähdä Helsingin taivaan alla. Ääni- ja valosuunnittelijat kuten myös lavastaja-puvustajat ja tulevat tekemään viimeisteltyä ja hyvää työtä; Ryhmäteatterissa on varaa panostaa tasapainoisesti kaikkiin osa-alueisiin. Myös tekniikan kanssa työskentelevät saavat olla taiteilijoita. Näyttelijät, niin kuin Ryhmiksessä aina, ovat sitä parasta laatua mitä maasta löytyy. Kuten professori Leppäkoski sanoi jo vuonna yksi ja kaksi: Hyvä näyttelijä on kaiken ydin. Näyttelijät tulevat lopulta viemään pisteet kotiin.

Kuten professori Leppäkoski sanoi: Ryhmis on kultapossukerho. Yleisö ei tule huomaamaan, että teksti, vaikka sisältääkin hyviä pätkiä, on epätasainen ja kärjetön kokonaisuus. He eivät huomaa, että reunaehdot, joita noudattaen esitys on tehty, ovat halpoja. Onko sillä väliä – kun tarjolla on vilpittömin sydämin tehtyä lohtua, iloa, kauneutta ja jotain tv:stä tuttua? Se on niin armeliasta.

Helsingissä 26.1.2006

Janne Saarakkala