Teatteri-lehti 7/2005

Pina Bausch : Nefes Tanztheater Wuppertal Helsingin Kaupunginteatteri 4.9.2005

Kesken naistanssijan soolon musiikki lakkaa. Mennessään se tuntuu vievän pulssintasaisesti kulkevan ajan. Tanssija venyttää ajan hiljaisuuteen, hänen kehonsa huljuttaa koko teatterisalin tilaa ja aikaa aaltomaisella lantionliikkeellä. Yhtäkkiä näen todellisuuden aivan erilaisena kuin äsken. Sydämenlyöntieni väliin jäävä aika muuttuu määrittelemättömän pituiseksi, se ei enää raksuta eteenpäin kuin kone vaan hengittää, aaltoilee. Materia ympärilläni ei sekään tunnu enää samalta. Katsomon penkit, yleisön kehot, salin seinät, näyttämö – kaikki tuntuu liikkuvan aaltoillen, värähdellen tanssijan kehon antamaan tahtiin, hiljaisuuden luomassa tilassa.

Sitten musiikki jatkuu ja aika ottaa tutun uomansa. Tila jähmettyy taas, mutta jää hiukan väreilemään silmänurkkiin.

Takanäyttämön keskelle alkaa levitä vesilammikko. Se laajenee vääjäämättömästi. Minusta tuntuu että naistanssijan aaltoilun avaama hiljaisuus on varastoitunut siihen. Levittäytyessään kohti näyttämön reunoja se ahdistaa musiikin ja liikkeen yhä pienempään tilaan. Kuin taistellakseen leviävää hiljaisuuden tilaan vastaan musiikki kovenee kovenemistaan ja tanssijat liikkuvat yhä kiivaammin. Lampi jatkaa laajenemistaan yhtä tyynen päättäväisesti.

Sitten tunteenpuuskan riepoittelema mies juoksee veden poikki ja rikkoo hiljaisuuden pinnan. Se pysähtyy. Jännite laukeaa kuin kuminauha antiklimaattiseksi miestanssijan sooloksi ja yleisö kiirehtii livauttamaan sen luomaan aukkoon aplodit, helpottuneena hiljaisuuden väistymisestä.

Hiljaisuus ja sen luoma mahdollisuus nähdä ajan suhteellisuus on ilmiselvästi pelottavaa. Nämä hetket ovat koko esityksen taianomaisinta antia, mutta niistä yleisöllä on kovempi kiire pois kuin mistään muusta. Esitys on kyllä pullollaan hienoja kuvia, voimakkaita kohtauksia ja esiintyjäsuorituksia, mutta mikään ei tule yhtä lähelle viimeisessäkin rivissä istuvaa katsojaa kuin nämä hiljaisuudet. Esitys on kuitenkin armollinen: se annostelee niitä harkiten ja päästää yleisön takaisin tuttuun ja turvalliseen ajan rytmiin ja musiikin suojaavaan syliin. Vesi muuttuu rekvisiitaksi, lavaste-elementiksi, eikä seuraava miessoolo suihkussa tunnu enää leikiltä ajan kanssa vaan vain suihkulta.

Kun esityksen merkitykset alkavat avautua tämän yksityiskohdan kautta, kasvaa katsojakokemukseni uusille metakielellisille ja -fyysisille tasoille. Hiljaisuuden käsite laajenee vesilammikon lailla. Se ei enää ole äänen poissaoloa vaan siitä tulee ensin naisen vartalon maaginen liike, sitten lähes kvanttifyysinen kokemus tilasta aaltomuotona ja sitten portti ajan rajoille tai näkymä niiden yli. Taiteen kokemisen subjektiivisuus on kukassaan. Mietin, ovatko tekijät ajatelleet tätä vai onko se livahtanut teokseen sattumalta. Jonkinlainen välimuoto tuntuu todennäköisimmältä – asia on ollut läsnä prosessissa, mutta sitä ei ole nostettu suoraan esiin, ainakaan dramaturgisena lähtökohtana. Tämä herättää paljon kysymyksiä. Kunka paljon taiteilijan tulisi tiedostaa vaikuttimiaan ja teostensa kantamia merkityksiä? Voiko hän loppujen lopuksi kontrolloida sen seurauksia mitenkään? Onko taiteen arvostelu mahdollista vain subjektiivisesti? Tai ainakin vain suhteessa teoksen omaan luonteeseen?

Väliajalla hiljaisuuden lammikko jatkaa kasvuaan sisälläni. Vaikka voin ymmärtää sen aiheuttaman pelon tuntiessani kouraisun omassakin sydänalassani, en voi olla nauttimatta sen tuomasta perspektiivistä: äärettömyyttä vasten kaikki näyttäytyy todellisessa mitassaan. Sisälläni kasvavan hiljaisuuden kontrasti aulatilassa vellovaan puheensorinaan tuntuu kuitenkin valtavalta. Hälinä on kuin pientä paperisilppua – täynnä irrallisia sanoja, muttei mitään merkittävää. Kuinka monta sanaa 15 minuutissa ehtii sanoa turhaan?

Toisella puoliajalla vesilätäkkö jää näyttämölle tuijottamaan kuin jumalan silmä, joka olemassaolollaan muistuttaa äärettömyyden jatkuvasta läsnäolosta kaiken takana. Samalla miehet ja naiset pelaavat pelejään näyttämöllä ja yleisön päiden sisällä porisee kuin papupadassa, jonne on työnnetty takaisin väliajaksi aulaan sinkoilemaan päästetyt ajatukset.

Ajan vangit, ajattelen minä itsestäni ja ympärilläni istuvista. Eikös teatterissa juuri siitä olekin kyse, rajattoman työntämisestä ahtaaseen tilaan ja aikaan. Tai armollisemmin ilmaistuna ahtaan tilan ja ajan levittämisestä äärettömään. Wim Wenders sanoi itsestään ”tilan maalari aikaa etsimässä”. Sama määritelmä tuntuu sopivan Pina Baushiin. Hän käsittelee tilaa mestarin ottein, mutta ote ajasta tuntuu huolettomalta, jopa epämääräisen lipsuvalta. Silti teos toimii, erityisesti noiden sinne tänne siroteltujen ikuisuuden ikkunoiden läpi ja suhteessa niihin.

Miestanssija tulee näyttämölle, seisoo hetken paikoillaan ja hiljaisuus laskeutuu jälleen. Ajasta tulee tällä kertaa kuin peilikirkas vedenpinta jota harvakseltaan tippuvat pisarat rikkovat. Siihen hiljaisuuteen hän laulaa laulun. Sitten hän alkaa liikkua hitaasti ja keskittyneesti. Hän vaatii koko yleisöä mukaan hiljaisuuteen, joka hänestä leviää. Osittain se onnistuu. Tämän hiljaisuuden rinnalle kasvaa kuitenkin toisenlainen hiljaisuus. Pato. Se muodostuu äärettömyyden ja pelon väliin syntyvästä kitkasta. Padon taakse alkaa kerääntyä hengityksiä, liikkeitä, vaatteiden kahahduksia, asennonvaihtoja ja yskähdyksiä. Mies jatkaa yhtä keskittyneen tyynesti hiljaisuuden levittämistä ja kiihdyttää liikettä hiukan. Kasautuma padon takana kasvaa.

Sitten alkaa musiikki ja avaa kevyesti padon. Ensin sen takaa purkautuvat hengitykset, sitten kahinat, yskähdykset ja kaikki muu. Aika palaa tuttuun askellukseensa, miehet ja naiset jatkavat tunteiden, ajatusten ja pelien täyttämää elämäänsä näyttämöllä ja katsomossa. Vesi on taas vettä.

Tuomas Laitinen