Teatteri-lehti 5/2002

Olen jo jonkin aikaa harrastanut retkiä kaupungin kirjastoihin ja museoihin. Niissä luen ja lähettelen sähköpostini. Tästä retkeilystä on muodostunut minulle tapa ja olen alkanut pitää siitä: tulee käveltyä, katseltua ja nähtyä kaupunkia eri kulmista, vaellellen ja samalla työtä tehden. Tulee mentyä ihmisten ilmoille ja voi törmätä johonkin tuttuun.

Julkisten internet-palvelujen luotettavin ominaisuus on odottaminen. On varauduttava aina odottamaan 15-30 minuuttia, jos haluaa käyttää konetta. Olen kehittynyt odottelussa. Siinä ehtii katsella ympärilleen. Sillä tavalla törmäsin yhtenä päivänä Hillukoihin. Heidän takiaan olin joutunut useimmin vuoroani odottelemaan!

Hillukat, n. 10-16-vuotiaat pojat, joskus myös tytöt, istuvat monitorin edessä keskittynyt ilme kasvoillaan, kuin hartauden harjoittajat. Monella on myös huolestunut katse. Heidän ihonsa on aina kalpea, lähes kelmeän haalea. He eivät koskaan puhu paljon toimittaessaan tärkeää tehtäväänsä, ja jos heiltä sattuu kysymään jotain, heiltä saa vastaukseksi tuskin kuuluvan yksitavuisen äänteen.

Hillukan erityistuntomerkki on tuolillanukkujan ryhti. Hänen vaatetuksensa noudattelee suurpiirteisesti hiphoppari-tyyliä huppareineen, pipoineen tai lippiksineen ja leveine housuineen, joissa hän voi vaikka asua ystävineen. Myös tästä tyylistä poikkeavia näkee.

Silmiinpistävin seikka Hillukoiden käyttäytymisessä on heidän sitkeytensä ja omistautumisensa. Mistä on kysymys? Kyseessä on jatkuva online-kamppailu, josta samaan aikaan kadulla pyöräilevä lippispäinen vanha herra, vaunuja työntävä hunnutettu somaliäiti tai puiston penkillä nukkuva nuorukainen eivät tiedä mitään. Hillukat pelaavat internetissä verkkoon kytkeytyneitä kaltaisiaan vastaan.

Hillukoiden pelihimo on niin vahva, että he ovat valmiita jonottamaan pitkiäkin aikoja koneelle pääsyä. Jos koneen vieressä on kyltti, joka kertoo maksimiajan, jonka asiakas voi käyttää netissä, Hillukat eivät mielellään ota sitä huomioon. Monissa kirjastoissa on yksinkertainen puinen kellotaulu, johon viisareilla voi säätää tuloaikansa, jotta muut jonottajat tietävät odotusajan. Monet Hillukat säätävät kelloja hieman eteenpäin aloittaessaan harrastuksensa koneella. Hillukoiden ajantaju onkin poikkeava. He eivät yksinkertaisesti elä samaa aikaa kuin muut ihmiset, ja heille on usein sanottava ääneen, että seuraava asiakas odottaa vuoroaan. Hillukat käyttävät kaiken heille suodun ajan. Jopa minuutti voi olla tärkeä.

He ovat hyvin kilttejä ja rauhallisia. Silti Hillukoiden käyttäytyminen herättää ärtymystä joissakin asiakkaissa. Useimmissa julkisissa tiloissa pelien pelaaminen on kielletty. Tästä huolimatta he pelaavat. Heidän elkeissään on jotain salamyhkäistä ja arkaa, aivan kuin he olisivat tekemässä jotain laitonta. Paitsi toisiaan, he taistelevat pelatessaan myös aikaa vastaan. Heillä on aina liian vähän aikaa, joten he saattavat jonottaa päivässä useita kymmeniä vuoroja päästäkseen jatkamaan kesken jäänyttä peliä.

Kerran tarkkailin kahta tyttö-Hillukkaa, jotka jonottivat kahdessa vuorossa koneelle, ja aina kun edellinen asiakas poistui he jatkoivat omaa peliään. He tekivät tätä lyhyiden vaihtojen vuorottelua monta tuntia. He olivat kiihtyneessä tilassa, epätoivon ja hurmion partaalla . Näin heistä täydellisen ja aidon omistautumisen tuolle asialle! Olen myös törmännyt pariin poika-Hillukkaan, joille taidemuseon vahtimestari antoi porttikiellon. Selvisi, että nämä kaverukset olivat olleet museon koneiden liepeillä päiväkausia, aamusta iltaan.

Hillukat liikkuvat kaupungissa hyviä pelipaikkoja etsien kuin narkomaanit ja prostituoidut.

Mikä saa Hillukat vaeltamaan? Miksi he eivät pelaa kotona? Kenties heillä ei ole omaa konetta. Tai sitten heidät on karkotettu kotonaankin; ärtyneet vanhemmat yrittäneet keksiä jonkin epätoivoisen keinon vaikuttaa kalpeakasvoiseen nuoreen: Peli seis! Mahdollisesti Hillukat ovat saaneet vanhempien talouden selälleen hurjilla internet- ja puhelinlaskuilla. Vai haluavatko Hillukat säilyttää oman anonymiteettinsä pelaamalla julkisilla koneilla?

Hillukoiden käyttäytymiselle on jo olemassa lääketieteellinen termi: PIU eli Pathological Internet Use. Nettiriippuvuutta tutkinut Raija Harju-Kivinen (1998) toteaa, että tietokoneen itsensä tarvitsee olla riippuvuuden kohde yhtä vähän kuin peliautomaatin peliriippuvaiselle. Se voi olla vain väline, jolloin ilmiössä ei ole sinänsä kysymys riippuvuudesta internetiin, vaan riippuvuus voi kohdistua esim. ihmissuhteisiin, roolipelien kautta luotuun minäkuvaan tai virtuaalimaailmaan, joka vastaa nettiholistin emotionaalisiin tarpeisiin (jännitys, seksi jne.)

Hillukoiden pakkomielteessä saattaa olla Laura Ermin (1998) mukaan kyse oikeastaan virtuaalitodellisuusaddiktiosta. Tekstipohjaiset keskusteluryhmät (esim. IRC, MUD) ovat jo nykyhetken virtuaalimaailmaa. Kömpelöt, tällä hetkellä vielä alkukehittelyasteella olevat datakypärä, -silmälasit tai –käsineet antavat tuntumaa siihen, millainen virtuaalitodellisuus voi olla silloin, kun aivoja voidaan manipuloida suoraan pääkuoren läpi niin, että ihminen oikeasti kokee olevansa jossakin muualla kuin normaalitodellisuudessa. Kun tulevaisuudessa reaalimaailma ja virtuaalimaailma voidaan yhdistää ja tekniikka kehittyy, virtuaaliriippuvuudesta saattaa kehittyä pahempi riippuvuus kuin nykyisistä aine-, peli- tai nettiriippuvuuksista, arvelee Ermi.

Kuka meistä ei olisi mistään riippuvainen? Me riipumme. Ja meitä riiputetaan, alusta alkaen. Päivähoitotyöntekijätkin kertovat alle 6-vuotiaista ”mikrobeibeistä”, jotka osaavat käyttää taitavasti tietokoneita, mutteivät leikkiä yksin tai yhdessä muiden lasten kanssa. He saattavat kärsiä vieroitusoireista, jos eivät voi pelata tietokonepelejä. Kun tätä seikkaa tarhoissa ihmetellään, niin miksei ihmetellä myös sitä mihin tietokoneita siellä tarvitaan?

Pelien tekijät hallitsevat draaman säännöt. Tasohyppelydramaturgia on kaikille Hillukoille itsestään selvä käsite. Pelaajalla on mahdollisuus edetä omien mahdollisuuksiensa mukaan uusille vaativimmille tasoille. Myös muita ihmisluonnolle ominaisia perustarpeita käytetään peliteollisuudessa. Markkinoille on tullut uusi Pokèmon peli, jossa perimmäisenä ideana on keräily.

Riippuvuuteen liittyy omat koomiset piirteensä. Tiedän itsekin hyvin, että pakkomielteinen ihminen on usein pateettinen ja koominen – kone. Oman tilansa tajuaminen voi helpottaa ja vapauttaa, jos onnistuu asettumaan itsensä ulkopuolelle. Miten moni meistä onkaan havahtunut: Voi kauheeta, toltako mä näytän! Näkökulman vaihdos saa nauramaan itselleen, tai itkemään – usein kumpaakin yhtaikaa. Tämä itsensä näkemisen terapeuttinen vaikutus toistui monien peliaddiktiosta kärsineiden kertomuksissa.

Nimimerkki ”Selvinnyt” kertoo jälkeen päin jo huvittuneena, miten oli joutunut selkäklinikalle terapiaan lähes surkastuneiden selkälihasten takia. Vanhemmat ihmiset olivat kysyneet häneltä mitä poika harrastaa. Poika vastasi nolona, ettei juuri mitään. ”Istutko paljon”, kysyttiin jatkoksi, johon poika: ”Joo, sellaset 14-15 tuntia päivässä.”

Jani Manninen Dramaturgi

Lähteet: Laura Ermi: Verkkoon tarttuneet, Internet-addiktion yhteys persoonallisuuteen. Tutkimusseminaarityö. Psykologian laitos. Tampereen yliopisto. Toukokuu 1998. Raija Harju-Kivinen: Nettiriippuvuus. Julkaisematon muistio. A-klinikkasäätiö/Prevnet 1998

Teatteri-lehti 5/2002

Hillukat

Olen jo jonkin aikaa harrastanut retkiä kaupungin kirjastoihin ja museoihin. Niissä luen ja lähettelen sähköpostini. Tästä retkeilystä on muodostunut minulle tapa ja olen alkanut pitää siitä: tulee käveltyä, katseltua ja nähtyä kaupunkia eri kulmista, vaellellen ja samalla työtä tehden. Tulee mentyä ihmisten ilmoille ja voi törmätä johonkin tuttuun.

Julkisten internet-palvelujen luotettavin ominaisuus on odottaminen. On varauduttava aina odottamaan 15-30 minuuttia, jos haluaa käyttää konetta. Olen kehittynyt odottelussa. Siinä ehtii katsella ympärilleen. Sillä tavalla törmäsin yhtenä päivänä Hillukoihin. Heidän takiaan olin joutunut useimmin vuoroani odottelemaan!

Hillukat, n. 10-16-vuotiaat pojat, joskus myös tytöt, istuvat monitorin edessä keskittynyt ilme kasvoillaan, kuin hartauden harjoittajat. Monella on myös huolestunut katse. Heidän ihonsa on aina kalpea, lähes kelmeän haalea. He eivät koskaan puhu paljon toimittaessaan tärkeää tehtäväänsä, ja jos heiltä sattuu kysymään jotain, heiltä saa vastaukseksi tuskin kuuluvan yksitavuisen äänteen.

Hillukan erityistuntomerkki on tuolillanukkujan ryhti. Hänen vaatetuksensa noudattelee suurpiirteisesti hiphoppari-tyyliä huppareineen, pipoineen tai lippiksineen ja leveine housuineen, joissa hän voi vaikka asua ystävineen. Myös tästä tyylistä poikkeavia näkee.

Silmiinpistävin seikka Hillukoiden käyttäytymisessä on heidän sitkeytensä ja omistautumisensa. Mistä on kysymys? Kyseessä on jatkuva online-kamppailu, josta samaan aikaan kadulla pyöräilevä lippispäinen vanha herra, vaunuja työntävä hunnutettu somaliäiti tai puiston penkillä nukkuva nuorukainen eivät tiedä mitään. Hillukat pelaavat internetissä verkkoon kytkeytyneitä kaltaisiaan vastaan.

Hillukoiden pelihimo on niin vahva, että he ovat valmiita jonottamaan pitkiäkin aikoja koneelle pääsyä. Jos koneen vieressä on kyltti, joka kertoo maksimiajan, jonka asiakas voi käyttää netissä, Hillukat eivät mielellään ota sitä huomioon. Monissa kirjastoissa on yksinkertainen puinen kellotaulu, johon viisareilla voi säätää tuloaikansa, jotta muut jonottajat tietävät odotusajan. Monet Hillukat säätävät kelloja hieman eteenpäin aloittaessaan harrastuksensa koneella. Hillukoiden ajantaju onkin poikkeava. He eivät yksinkertaisesti elä samaa aikaa kuin muut ihmiset, ja heille on usein sanottava ääneen, että seuraava asiakas odottaa vuoroaan. Hillukat käyttävät kaiken heille suodun ajan. Jopa minuutti voi olla tärkeä.

He ovat hyvin kilttejä ja rauhallisia. Silti Hillukoiden käyttäytyminen herättää ärtymystä joissakin asiakkaissa. Useimmissa julkisissa tiloissa pelien pelaaminen on kielletty. Tästä huolimatta he pelaavat. Heidän elkeissään on jotain salamyhkäistä ja arkaa, aivan kuin he olisivat tekemässä jotain laitonta. Paitsi toisiaan, he taistelevat pelatessaan myös aikaa vastaan. Heillä on aina liian vähän aikaa, joten he saattavat jonottaa päivässä useita kymmeniä vuoroja päästäkseen jatkamaan kesken jäänyttä peliä.

Kerran tarkkailin kahta tyttö-Hillukkaa, jotka jonottivat kahdessa vuorossa koneelle, ja aina kun edellinen asiakas poistui he jatkoivat omaa peliään. He tekivät tätä lyhyiden vaihtojen vuorottelua monta tuntia. He olivat kiihtyneessä tilassa, epätoivon ja hurmion partaalla . Näin heistä täydellisen ja aidon omistautumisen tuolle asialle! Olen myös törmännyt pariin poika-Hillukkaan, joille taidemuseon vahtimestari antoi porttikiellon. Selvisi, että nämä kaverukset olivat olleet museon koneiden liepeillä päiväkausia, aamusta iltaan.

Hillukat liikkuvat kaupungissa hyviä pelipaikkoja etsien kuin narkomaanit ja prostituoidut.

Mikä saa Hillukat vaeltamaan? Miksi he eivät pelaa kotona? Kenties heillä ei ole omaa konetta. Tai sitten heidät on karkotettu kotonaankin; ärtyneet vanhemmat yrittäneet keksiä jonkin epätoivoisen keinon vaikuttaa kalpeakasvoiseen nuoreen: Peli seis! Mahdollisesti Hillukat ovat saaneet vanhempien talouden selälleen hurjilla internet- ja puhelinlaskuilla. Vai haluavatko Hillukat säilyttää oman anonymiteettinsä pelaamalla julkisilla koneilla?

Hillukoiden käyttäytymiselle on jo olemassa lääketieteellinen termi: PIU eli Pathological Internet Use. Nettiriippuvuutta tutkinut Raija Harju-Kivinen (1998) toteaa, että tietokoneen itsensä tarvitsee olla riippuvuuden kohde yhtä vähän kuin peliautomaatin peliriippuvaiselle. Se voi olla vain väline, jolloin ilmiössä ei ole sinänsä kysymys riippuvuudesta internetiin, vaan riippuvuus voi kohdistua esim. ihmissuhteisiin, roolipelien kautta luotuun minäkuvaan tai virtuaalimaailmaan, joka vastaa nettiholistin emotionaalisiin tarpeisiin (jännitys, seksi jne.)

Hillukoiden pakkomielteessä saattaa olla Laura Ermin (1998) mukaan kyse oikeastaan virtuaalitodellisuusaddiktiosta. Tekstipohjaiset keskusteluryhmät (esim. IRC, MUD) ovat jo nykyhetken virtuaalimaailmaa. Kömpelöt, tällä hetkellä vielä alkukehittelyasteella olevat datakypärä, -silmälasit tai –käsineet antavat tuntumaa siihen, millainen virtuaalitodellisuus voi olla silloin, kun aivoja voidaan manipuloida suoraan pääkuoren läpi niin, että ihminen oikeasti kokee olevansa jossakin muualla kuin normaalitodellisuudessa. Kun tulevaisuudessa reaalimaailma ja virtuaalimaailma voidaan yhdistää ja tekniikka kehittyy, virtuaaliriippuvuudesta saattaa kehittyä pahempi riippuvuus kuin nykyisistä aine-, peli- tai nettiriippuvuuksista, arvelee Ermi.

Kuka meistä ei olisi mistään riippuvainen? Me riipumme. Ja meitä riiputetaan, alusta alkaen. Päivähoitotyöntekijätkin kertovat alle 6-vuotiaista ”mikrobeibeistä”, jotka osaavat käyttää taitavasti tietokoneita, mutteivät leikkiä yksin tai yhdessä muiden lasten kanssa. He saattavat kärsiä vieroitusoireista, jos eivät voi pelata tietokonepelejä. Kun tätä seikkaa tarhoissa ihmetellään, niin miksei ihmetellä myös sitä mihin tietokoneita siellä tarvitaan?

Pelien tekijät hallitsevat draaman säännöt. Tasohyppelydramaturgia on kaikille Hillukoille itsestään selvä käsite. Pelaajalla on mahdollisuus edetä omien mahdollisuuksiensa mukaan uusille vaativimmille tasoille. Myös muita ihmisluonnolle ominaisia perustarpeita käytetään peliteollisuudessa. Markkinoille on tullut uusi Pokèmon peli, jossa perimmäisenä ideana on keräily.

Riippuvuuteen liittyy omat koomiset piirteensä. Tiedän itsekin hyvin, että pakkomielteinen ihminen on usein pateettinen ja koominen – kone. Oman tilansa tajuaminen voi helpottaa ja vapauttaa, jos onnistuu asettumaan itsensä ulkopuolelle. Miten moni meistä onkaan havahtunut: Voi kauheeta, toltako mä näytän! Näkökulman vaihdos saa nauramaan itselleen, tai itkemään – usein kumpaakin yhtaikaa. Tämä itsensä näkemisen terapeuttinen vaikutus toistui monien peliaddiktiosta kärsineiden kertomuksissa.

Nimimerkki ”Selvinnyt” kertoo jälkeen päin jo huvittuneena, miten oli joutunut selkäklinikalle terapiaan lähes surkastuneiden selkälihasten takia. Vanhemmat ihmiset olivat kysyneet häneltä mitä poika harrastaa. Poika vastasi nolona, ettei juuri mitään. ”Istutko paljon”, kysyttiin jatkoksi, johon poika: ”Joo, sellaset 14-15 tuntia päivässä.”

Jani Manninen Dramaturgi

Lähteet: Laura Ermi: Verkkoon tarttuneet, Internet-addiktion yhteys persoonallisuuteen. Tutkimusseminaarityö. Psykologian laitos. Tampereen yliopisto. Toukokuu 1998. Raija Harju-Kivinen: Nettiriippuvuus. Julkaisematon muistio. A-klinikkasäätiö/Prevnet 1998