Teatteri-lehti 4/2004

Täytyykö näyttelijällä olla julkinen imago, jotta hän olisi olemassa näyttelijänä yhteisönsä tajunnassa? Ainakin ystäväni kummilapsen mielestä täytyy. Hän tokaisi, etten ole näyttelijä, koska: ”Oikea näyttelijä on tuttu telkkarista ja iltiksestä” Minä en juurikaan ole näytellyt TV:ssä tai elokuvissa, vaan pienissä teatteriryhmissä. Imago-tutkija ja yhteiskuntatieteilijä Erkki Karvonen toteaa kirjassaan Elämää mielikuvayhteiskunnassa (1999), että mielikuvallisista seikoista on länsimaisessa yhteiskunnassa tullut keskeinen menestystekijä mille tahansa organisaatiolle, asialle tai henkilölle. Mielikuvatekijät ohjaavat ihmisten tekemiä valintoja ja päätöksiä. Näyttelijän kohdalla kysymyksessä voi olla yleisön päätös tulla katsomaan teosta, jossa hän esiintyy, tai työnantajan päätös valita hänet rooliin. Oikeanlainen imago merkitsee siis näyttelijälle työtä ja rahaa. Mitä minun pitäisi tehdä imagoni synnyttämiseksi? ”Näy mediassa!” neuvoo Karvonen, koska nykymaailmassa ihmisiä on vaikea tavoittaa muuten kuin tiedotusvälineiden kautta.

Median kaupallisuus tuo kuitenkin mukanaan intressejä, jotka eivät aina ole sopusoinnussa tietolähteiden intressien kanssa. Journalistinen toiminta voi olla ihanteidensa tasolla pyrkimystä kuvata todellisuutta objektiivisesti. Käytännössä journalismi elää kuitenkin mediayrityksissä, joille jutut ovat kauppatavaraa. Elämän muuttuminen mediatapahtumiksi eli medialisoituminen on mielestäni vallannut keskeisen aseman näyttelijän ammatissa. Suuri joukko teatterintekijöitä nimittäin ajattelee, että taiteilijan on huomioitava median tarpeet.

Tässä median ja taiteilijan suhteessa minua häiritsee asetelma, jossa median tarpeiden vuoksi taiteilijan täytyy muuttaa itsensä ja asiansa sellaisiksi, että ne palvelisivat hänen teoksensa tiedottamista ja yleisön tavoittamista. Näyttelijällä pitäisi olla ”myyviä” juttuja, jotka toimittaja puolestaan pystyy muokkaamaan sellaisiksi, että yleisö ostaa ne ja tiedotusväline menestyy kaupallisesti. Julkaistavien juttujen valinnassa ensisijainen kriteeri on usein se, että kohderyhmälle suunnattu teksti vetoaa sen oletettuihin tarpeisiin. Näyttelijän imago on median mielestä käyttökelpoinen vain, jos se herättää vastakaikua ihmisten tarpeiden ja halujen kuvajaisena. Karvosella on muitakin ideoita imagoni parantamiseksi, mutta niiden kaikkien yhteinen nimittäjä on mukailla yleisön tarpeita ja haluja.

Imagot ovat pelkistettyjä ja yksinkertaistettuja hahmoja. Taideteos on sen sijaan täydellistetyn absoluutin muoto, joka aukenee lukemattomista näkökulmista käsin. Tavattoman monimuotoiseksi käyneen todellisuuden keskellä imagot koetaan pelastuksiksi, joiden avulla vaikeasti hahmotettavista asioista saadaan vähällä vaivalla rationaalinen tolkku. Tämän hyödyn kääntöpuolena on liiallisen yksinkertaistuksen ja pinnallisen stereotyyppisyyden vaara. Imagot liittyvät tuotteistamiseen, joka on tunkeutunut sille aiemmin vieraille elämänalueille kuten taiteeseen. Samalla tuotteistaminen on tukahduttanut taiteesta sen pohjimmaisen pyrkimyksen kysyä, mikä on ihmisen olemassaolon tarkoitus. Taide on muuttunut tuotteeksi, jonka pariin tullaan viihtymään tai korkeintaan hätkähtämään, ja näyttelijä brändiksi, jolla edistetään ryppyvoiteen myyntiä. Taiteesta on tullut alisteinen arjelle, samaan tapaan kuin unesta valvetilalle. Sekin nähdään vain välineenä kerätä voimia arjessa jaksamiseksi. Se, kuten taidekin, ei ole osa ihmisen elämää ja todellisuutta, vaan niitä passaava hyödyke.

Ennen uuden ajan alkua 1500-lukua näyttelijää, tarinankertojaa, shamaania tai muuta esiintyjää pidettiin välikappaleena, jonka kautta jokin voima teki tekojaan. Hän ei harjoittanut itseilmaisua, vaan toimi jumaluuden tai henkien palveluksessa. Edesmennyt venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski sanoo teoksessaan Vangittu aika (1989) ”On virhe sanoa, että taiteilija `etsii´ teemaansa. Teema kypsyy hänessä kuin hedelmä ja alkaa vaatia ilmaisuaan. Se on kuin synnytys… Runoilijalla ei ole mitään aihetta ylpeillä - hän ei ole tilanteen herra vaan palvelija. Luominen on hänelle ainoa mahdollinen olemassaolon muoto, ja hänen jokainen teoksensa on kuin teko, jota hän ei voi omavaltaisesti peruuttaa.”

Tarkovskin kuvaus taiteilijuudesta on tärkeä näyttelijän itsetuntemukselle tänä imagojen aikana. Medialisoitumisessa itsetuntemuksen lähtökohtana on itsensä muuttaminen sopivaksi määrättyyn kontekstiin. Tämä tapahtuu sulkemalla pois kaikki ei-ymmärrettävä ja käsittämätön, joka ei tue kuvaa itsestä tuossa todellisuudessa. Tarkovskille itsetuntemus merkitsee ymmärtääkseni ”itsen” mukautumista maailmaan eikä päinvastoin. Se on mahdollista antautumalla kuuntelemaan maailmaa ilman arvoasetelmia ja luokitusyrityksiä. Tällöin maailma koetaan ikään kuin sen sisältä käsin. Maailmassa ollaan kokemuksellisesti läsnä sen sijaan, että sitä yritettäisiin tulkita eettisen, tieteellisen, ideologisen tai jonkin muun järjestelmän kautta. Kokevalle subjektille kuuluu myös keho, joka on osa maailmaa. Subjekti ei siis ole maailman ulkopuolella sitä tarkkailemassa ja merkityksillä varustamassa, vaan hän on siellä kehollisesti reagoiva ja toimiva olento muiden joukossa. Tämä on mielestäni näyttelemistä.

Itsensä muuttaminen medialisoitumisen nimissä saattaa estää näyttelijää mukautumasta maailmaan, koska yleisö ei silloin näe näyttelijässä maailmaa vaan mediatapahtuman. Artikkelissaan Depersonalisaatio – itsetuntemuksen pelottava taival (Psykoterapialehti, syksy 2004) psykiatrian erikoislääkäri Markku Siivola kutsuu depersonalisaatioksi sellaista kokemista, jonka edellytyksenä on egon väistyminen tavalla tai toisella syrjemmälle, jotta se ei häiritse luokittelemattoman maailman kokemista. Siivola näkee siinä mahdollisuuden kohdata itselle tuntematon. Tämä toteutuu: "Kun depersonalisaatio rikkoo itseksi luullun peilisalin, ja näkömme joutuu kivuliaasti akkommodoitumaan (mukautumaan) sen takaa paljastuvaan uuteen, laajempaan maailmaan.” Depersonalisaatio -käsitteen kautta Siivola tulee kuvanneeksi Tarkovskin tavoin taiteilijan sisäisen maailman toimintaa hänen luovassa työssään. Jos tämä sisäinen maailma on torjuttava näyttelijäntyössä medialisoitumisen, kaupallistumisen, tuotteistamisen ja imagon vuoksi, pelkään sen tappavan teatterin taiteena lopullisesti.

Jussi Johnsson Näyttelijä