lukupiiri2.jpg

Kampin ja Itäkeskuksen väliset metrovuorot 30.5.-7.6.2007 Jussi Johnsson luki HKL:n metrossa matkustajille ääneen yhteiskunnallisista ajatuksia Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen kirjasta Odotustila – Pamfletti uudesta työstä ja Kaarina Hazardin kirjasta Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta.

Raportti 1.8.2007

Jussi Johnsson: Julkinen lukupiiri

Julkinen lukupiiri on performatiivinen tapahtuma, jossa luetaan yleisölle ääneen yhteiskunnallisia aiheita käsitteleviä tekstejä julkisilla paikoilla. Tarkoituksena on jakaa tekstien sisältöjä kollektiivisesti livetilanteessa, elvyttää äänenlukemisen tapaa sosiaalisesti kokoavana ja yhdistävänä eleenä, rikkoa julkisten tilojen käyttörutiineja ja laajentaa niiden käyttötapoja aktivoimalla niitä mahdollisina yhteiskunnallisen keskustelun foorumeina. Tekstejä ääneen lukeva julkinen lukija toimii Julkisen lukupiirin käynnistävänä protagonistina ja sitä ohjaavana moderaattorina. Yleisön jäsenet voivat osallistua siihen passiivisina kuulijoina ja katselijoina sekä aktiivisina keskustelijoina. Julkinen lukupiiri on osa Todellisuuden tutkimuskeskuksen (TTK) vuoden 2007 teemaa, jossa tutkitaan poliittisen ja yhteiskunnallisen esityksen mahdollisuuksia. Esitän tässä raportissa eräitä havaintojani ja kokemuksiani Julkisesta lukupiiristä. Toistaiseksi en ole saanut tietoa, onko HKL:lle tullut Julkisesta Lukupiiristä muuta palautetta, kuin mihin tuonnempana viittaan. Lopuksi kerron lukupiirin jatkosuunnitelmista.

Toteutin Julkista lukupiiriä ensimmäisen kerran Helsingin kaupungin liikennelaitoksen metrossa. Kokeilin lukupiiriä 16.5.2007 aamulla klo 8 – 9 välisenä aikana. Siitä saatujen kokemusten perusteella toteutin lukupiiriä 8 kertaa 30.5., 1.6., 5.6., ja 7.6.2007. Kunakin päivä luin kahdesti tunnin ajan klo 7.30 – 8.30 ja klo 16 – 17 välisinä aikoina. Valitsin lukupaikaksi jonkun metrovaunun Itäkeskuksen ja Kampin metroasemien välillä ko aikoina liikennöivistä metrojunista. Ensimmäisellä viikolla luin otteita Jakke Holvaksen ja Jussi Vähämäen kirjasta ”Odotustila – Pamfletti uudesta työstä” ja jälkimmäisellä viikolla Kaarina Hazardin kirjasta ”Kontallaan – Muistiinpanoja mediasta”.

Lukupiirin idea syntyi pikemminkin henkilökohtaisesta kokemuksesta kuin oivalluksesta, että lukupiiriä voisi käyttää yhtenä poliittisen tai yhteiskunnallisen esityksen muotona. TTK:n kirjahankeen ”Ei-ymmärtämisen eteinen” tapaamisissa luimme ääneen kirjoittamiamme tekstejä. Mielestäni tekstien kuunteleminen luettuina oli jo itsessään esteettinen elämys. Ääneenlukeminen vahvisti mielestäni kirjahankkeeseen osallistuvien keskinäistä yhteisöllisyyden tunnetta. Tekstien kuunteleminen auttoi minua ymmärtämään tekstien sisällöt erityisellä tavalla verrattuna siihen, jos olisin lukenut niitä vain omissa oloissani. Eri ihmiset ymmärtävät saman tekstin omalla persoonallisella tavallaan ja tuo tapa ikään kuin tulee esille , kun kyseinen henkilö lukee tekstin ääneen. Minusta erilaisten ajattelutapojen kuunteleminen avasi useampia vaihtoehtoja tekstin sisällön ja merkitysten tulkitsemiseen. Toisaalta ääneenlukeminen haastoi minua itseäni lukemaan huolellisemmin ja etsimään keskittyneemmin kirjoittajan ajatusta.

Julkisen tilan käyttörutiinin rikkominen

Olin hankkinut luvat lukupiirien pitämiseen Helsingin kaupungin liikennelaitokselta. Pyrin johdattamaan matkustaja-katsojat mukaan lukupiiriin ystävällisillä ja kohteliailla spiikeillä ja siistillä pukeutumisella. ”Esiintymisasuna” minulla oli ylläni vihertävä kesäpuku, valkoinen kauluspaita ja vihreä kukkakuvioinen solmio. Kannoin kädessäni luettavaa kirjaa ja vaaleanruskeaa nahkasalkkua. Päädyin muodolliseen ja siistiin vaatetukseen, koska ajatteli sen parhaiten herättävän matkustaja-katsojien luottamuksen. Arvelin, että epäsiisti pukeutuminen saattaisi pelästyttää jotkut ja lukita heidän ensimmäiset assosiaationsa minusta esim. mielenterveyspotilaaseen tai huumeiden käyttäjään. En halunnut myöskään ottaa radikaalisti kantaa mihinkään tai provosoida pukeutumisellani tai käyttäytymiselläni, koska arvelin sen vievän matkustaja-katsojien huomion pois luettavista teksteistä. Vasta myöhemmin mieleeni juolahti, että jotkut heistä saattoivat luulla minua jonkin uskonlahkon edustajaksi (Vrt. esim. mormonien siisti pukeutumien)

Minulla oli rintapielessä nimikyltti, jossa luki Todellisuuden tutkimuskeskus, Jussi Johnsson, Julkinen lukija. Olin myös askarrellut metallisesta vaatehenkarista roikkuvan A4 -kokoisen kyltin, jossa näkyi TTK:n logo ja sen alapuolella luki paksuin mustin kirjaimin Julkinen lukupiiri . Lukupiirin ajaksi ripustin henkarin pieneen mainostauluun, joita löytyy tangoista metrovaunujen käytävien molemmin puolin. Rintanappi ja kyltti olivat ”esiintymisasun” lisäksi ainoat visuaaliset elementit, jotka viittasivat esitykseen. Lisäksi informoin matkustaja-katsojia etukäteen valmistelulla spiikillä, jossa kerroin lyhyesti mistä lukupiirissä oli kyse.

Vaunuun astuttuani hakeuduin sen keskikohdalle. Ensimmäisillä kerroilla, kun vaunuissa oli vielä runsaasti tilaa, istuin penkillä. Kesäkuussa metron vuorovälien harvennettua ja matkustajamäärien kasvaessa jäin seisomaan käytävälle suunnilleen istuinpaikkojen puoliväliin. Kiinnitin ensimmäiseksi henkaribanderollini mainostauluun. Sitten ilmoitin matkustajille suunnilleen seuraavaa: ”Hyvää päivää hyvät matkustajat! Tämä on Todellisuuden tutkimuskeskuksen julkinen lukupiiri. Luen teille ääneen otteita (kirjoittajan nimi) kirjasta (kirjan nimi). Halutessanne voitte toki tulla lähemmäksi, niin kuulette paremmin”. Ja sitten aloin lukemaan. Joillakin asemilla toistin alkuspiikin selventääkseni uusille matkustajille mistä oikein oli kyse. Luin aina tunnin kerrallaan, jonka aikana ehdin ajaa Itäkeskuksen ja Kampin välin edestakaisin noin kahdesti. Päätepysäkeillä spiikkasin suunnilleen näin: ”Hyvät matkustajat, lähestymme Kampin metroasemaa. Tämä oli Todellisuuden tutkimuskeskuksen julkinen lukupiiri. Jatkan lukupiiriä Itäkeskuksen suuntaan kulkevassa metrossa. Toivotan teille mukavaa päivän jatkoa.”

Spiikeistä, kyltistä ja pukeutumisesta huolimatta luulen, että useat matkustaja-katsojat eivät aluksi ymmärtäneet, mitä olivat seuraamassa. TTK on suurelle yleisölle suhteellisen tuntematon ja nimemme ei yhdisty heti tunnistettavasti esitystaiteeseen. Toisaalta matkustaja-katsojat joutuivat kuuntelemaan tarkemmin lukemiani tekstejä ja tulkitsemaan tapahtumaa niiden kautta. Muutama matkustaja-katsoja tiedusteli, mikä TTK on. Onneksi minulla oli mukana nippu TTK kortteja, joita jakelin tiedustelijoille samalla, kun kerroin TKK:sta erilaisten esitysten tekijöiden ryhmittymänä. Uskon, että ne jotka tunnistivat heti johdannosta, että esitys on TTK:sta, tulkitsivat lukupiiriä taidekontekstista käsin.

Aluksi matkustaja-katsojat yleensä näyttivät hämmentyneiltä, yllättyneiltä tai jopa pelästyneiltä. Spiikkieni ensimmäisten sekuntien aikana, moni alkoi kaivaa lompakkoaan luulleen minua varmaan lipuntarkastajaksi. Suurin osa matkustaja-katsojista näytti rauhoittuvan, rentotuvan ja kohdistavansa huomionsa uteliaasti minuun, kun he olivat ymmärtäneet lukupiirin idean. Eräät kävelivät lähemmäksi kuullakseen paremmin. Mielestäni julkinen lukupiiri onnistui rikkomaan metrotilan käyttörutiineja havainnollistamalla matkustaja-katsojille metron mahdollisuuksia performatiivisen tapahtuman paikkana.

Aluksi suunnittelin kysyväni matkustaja-katsojilta lupaa saada lukea heille. Kun kuvittelin itseni heidän asemaan, tajusin, että ehdotus poikkeaisi niin paljon metrotilan arkikäytön kontekstista, että meissä kaikissa asuva primitiivinen tuntemattoman pelko saattaisi ajaa minutkin torjumaan ehdotuksen. Päätin aloittaa tilaisuuden omilla ehdoillani, ja vasta sitten kun tapahtuman luonne selvisi matkustaja-katsojille, tarjosin heille vaihtoehtoja jatkaa lukemista tai keskeyttää sen. Kysymys katsojan roolin vapaaehtoisuudesta jäi kuitenkin askarruttamaan minua.

Hiljaisuus on yhä harvinaisempaa luksusta urbaanissa kaupunkimiljöössä. Kaipaan itse monesti hiljaisuttaa ja liikkumattomuutta kaupunkitiloissa siitäkin huolimatta, ettei niiden luonne vastaa tähän kaipaukseen. Kaupunkitila on lähtökohtaisesti täynnä ääniä, liikettä ja merkityksiä, joihin olemme turtuneet ja joita emme enää edes noteeraa. Uusi ja poikkeava ärsyke saattaa herättää ärtymystä muistuttamalla urbaanissa miljöössä sinkoilevien ärsykkeiden ja impulssien tulvasta. Lukupiirin vetäminen aiheutti itsessäni ristiriitaisen kysymyksen. Antaako tilaan hiljaisuuden tarpeelle, jonka tunnistan itsessäni, vai rikkoa sitä epätavanomaisella ja osittain provosoivallakin tavalla?

Ääneenlukeminen sosiaalisena eleenä

Suurin osa matkustaja-katsojilta saamistani kommenteista olivat positiivisia: ”Tämähän on hauskaa!” ”Hyvä ja mielenkiintoinen idea!” ”Mukavaa että tämmöistä järjestetään! Monille matkustaja-katsojille nousi ääneenlukemisesta mieleen nostalginen kuva sosiaalisesti yhdistävästä harrastuksesta menneiltä ajoilta. Eräät muistelivat, kun heille luettiin ääneen kirjoja lapsuudessa. Ainakin yksi katsoja seurasi työmatkallaan Julkista lukupiiriä kahteen kertaan.

Joitakin matkustajia tuntui häiritsevän esiintymiseni metrossa. Kielteinen reaktio syttyi mielestäni niin välittömästi, ettei matkustaja – katsoja voinut ehtiä provosoitua esim. tekstin sisällöstä. Tilanteet vaihtuivat myös usein niin nopeasti, ettei minulla ollut tilaisuutta kysyä matkustaja-katsojalta hänen kielteisen suhtautumisensa syytä. Välistä koin myös, ettei minulla ollut riittävästi keinoja purkaa tällaisia tilanteita hallitusti ja tyydyin siksi keskeyttämään lukemisen ja pyytämään aiheuttamaani häiriötä anteeksi. Jälkeenpäin olen tulkinnut, että yhteistä näille lukupiirin torjuville matkustajille oli, että ylitin jollakin tapaa heidän henkilökohtaisen reviirinsä rajat tai rikoin heidän mielestään metron käyttörutiineja. Oletamme saavamme matkustaa metrossa ilman, että kukaan tulee rikkomaan matkustamisen rutiinia. Sen saa rikkoa korkeintaan lipuntarkastajia, vartiointiliikkeen työntekijä, poliisi tai vastaava. Muu käyttäytymien tulkitaan poikkeavaksi, häiriköinniksi tai suorastaan turvallisuutta uhkaavaksi, vaikkei välitöntä vaaraa olisikaan.

Henkilökohtainen tila on moniselitteinen asia. Se liittyy turvallisuudentunteeseen, mutta myös toisaalta pyrkimykseen hallita tilaa omilla ehdoilla. Mielestäni meillä kaikilla on oma reviirimme, jonka rajat vaihtelevat persoonallisuuden ja tilan mukaan. Jopa julkisessa tilassa, kuten metrossa, joidenkin ihmisten reviiri saattaa olla laaja. He ikään kuin mieltävät metrovaunun omaksi olohuoneekseen ts. omaksi henkilökohtaiseksi tilakseen, vaikka kyseessä onkin yhteinen tila.

Viime vuosina on mediassa ollut jonkin verran keskustelua, kuinka pääkaupunkiseudun asukkaat kokevat olonsa turvattomaksi metrossa. Se ei ilmeisesti vastaa kuitenkaan tilastollista todellisuutta. Sen mukaan Helsingin metrossa ei ole mitenkään erityisen vaarallista matkustaa. Ehkä lehtiin päätyneet väkivaltaiset uutiset kuitenkin ruokkivat turvattomuuden tunnetta.

Pyrin orientoimaan matkustaja-katsojat Julkiseen lukupiiriin niin, ettei heidän ainakaan olisi tarvinnut tuntea oloaan turvattomaksi. Yritin pysyä lukutilanteessa herkkänä ja aistia matkustaja-katsojan reaktioita. Mikäli havaitsin jossakussa merkkejä torjunnasta, kysyin haluaako hän, että keskeytän ääneenlukemisen. Toisinaan jo tämä matkustaja – katsojan huomioonottaminen sulatti torjunnan ja sai hänet kiinnostumaan lukupiiristä. Matkustajille, jotka halusivat keskittyä oman kirja lukemiseen tai keskustella rauhassa toistensa kanssa, esitin anteeksipyyntöni ja toin esille lukupiirin pikemminkin mahdollisuutena kuin pakkosyöttönä

Eräs alle 30-vuotias mies istui edessäni ja soitti HKL:n palvelunumeroon kysyäkseen onko minulla lupa lukupiirin pitoon. Hän ei siis esittänyt tätä kysymystä missään vaiheessa suoraan minulle. Onneksi olin sopinut HKL:n kanssa lukupiiristä etukäteen. Mies ei meinannut millään uskoa puhelimen toisesta päästä kuulemaansa vastausta, koska tivasi luvan perään useamman kerran. Lopetettuaan puhelunsa, kysyi mieheltä, haluaako hän, että keskeytän lukemisen. Mies vastasi: ”ei kun mä vaan halusin kysyä, onko sulla lupa tohon. Sä olet ilmeisesti ihan tosissasi!?”

Muuan nuorisoryhmä naureskeli aluksi minulle ivallisesti, kun he näkivät henkarikylttini ja rintanappini. He pitivät minua hulluna. Kun kerroin heille mistä lukupiirissä oli kyse, he eivät olleet uskoa korviaan. Heitä kiinnosti, olinko uskovainen, teinkö tätä tosiaan työkseni ja paljonko saan palkkaa. Heistä vaikutti toisaalta oudolta, että metrossa joku voi työkseen lukea ääneen kirjoja ja toisaalta se oli heistä ”siistiä” Erotessamme toivotimme toisillemme mukavaa kesää.

Toinen alle 30-vuotias mieshenkilö potkaisi asemalaiturilla karatepotkulla vaunun ikkunaan kohdassa, jossa seisoin ja näytti poistuessaan ikkunan takaa minulle etusormea. En tiedä raivostuttiko häntä jokin minun olemuksessani vai mahdollisesti teksti, jota olin lukemassa. Luin Kaarina Hazardin provosoivasti ja nasevasti kirjoitettua feminististä tekstiä. Mies saattoi olla myös huumeiden päihdyttämä ja kokea minut vaarallisena. Ehkä häntä raivostutti, että otin esiintymisellä tilaa itselleni ja koki sen hyökkäyksenä omalle yksityiselle tontilleen. En muista nähneeni miestä vaunussa eikä kukaan käyttäytynyt tuolloin minua kohtaan aggressiivisesti vaunun sisäpuolella. Pelästyin kuitenkin hieman. Ajattelin ensimmäistä kertaa, että lukupiiri saattaa laukaista joillakin väkivaltaista käyttäytymistä minua kohtaan. Samana päivänä humaltunut ja resuinen ikäiseni mies tuli haastamaan riitaa. Jouduin keskeyttämään lukemisen ja yritin rauhoitella kaveria. Mies puhui sen verran epäselvästi, etten saanut mitään tolkkua hänen puheestaan. Tilanne laukesi, kun poistuimme molemmat vaunusta Kampin metroasemalla ja mies lähti hoipertelemaan kohti ostoskeskuksen rullaportaita.

Julkinen lukeminen vaatii ilmaisutaitoja

Metrovaunu oli monella tapaa vaativa paikka lukea ääneen. Vaikka kliseinen kuva ilmaisjakelulehtien taakse kätkeytyvistä hiljaisista helsinkiläismatkustajista pitää osaltaan paikkansa, ei metrovaunu ole suinkaan äänetön tila. Siellä kuluu hälyä, tapahtuu liikettä, muodostuu merkityksiä, jotka vaikuttavat siihen, miten Julkinen lukupiiri ymmärretään. Lapset itkevät, kännykät soivat, ovet paukkuvat, ilmasto hurisee, metroraiteet kolisevat, ihmiset puhuvat jne. Tämä kaikki asettaa erityisiä ilmaisullisia haasteita julkiselle lukijalle.

Akustiikan kannalta parhaimmaksi paikaksi lukea ääneen osoittautui vaunun keskikohta istuinpenkkien puolivälissä. Vaunun ulko-ovien kohdalla oli mielestäni liikaa hälyä ja kolinaa. Poistumisteiden läheisyydessä lukeminen tuntui muutenkin epäedulliselta paikalta matkustaja-katsojan kannalta, koska hän joutuu vaunuun astuessaan yllättäen keskelle esitystä. Sen sijaan vaunu keskellä lukeminen tarjosi hänelle valinnanmahdollisuuden: jäädäkö kauemmas lukupiiristä vai tullako sitä lähemmäksi.

Minusta ei maksanut vaivaa korottaa ääntäni muiden äänien yli, koska se muuttuisi helposti kilpahuutamiseksi ja voisi vaikuttaa epämiellyttävältä sekä matkustaja-katsojista kuin itsestänikin. Oli hyväksyttävä, että vain lähinnä olevat saattoivat kuulla luetut tekstit. Toisaalta minusta oli riittävää, että kauempana olleet saattoivat nähdä jotain erityistä tapahtuvan. Julkiselle lukijalle on eduksi, jos hänen äänensä on kunnossa, hän hallitsee orgaanisen äänenmuodostustekniikan ja omaa selkeän puheilmaisun. Metrovaunussa on varsinkin kesäisin kova ilmastointi ja veto, mikä saattaa rasittaa ääntä ja kuivattaa limakalvoja. Lämmittelin ääneni kevyesti ennen lukupiiriä. Varasin mukaani pullon vettä, jota siemailin lukupiirin aikana, jos suuta alkoi kuivaa. Rentoutin ääntä esiintymisen jälkeen. Yritin olla puskematta ääntä lukiessani ja löytää sellaisen lukuasennon, jossa on rento ja äänenmuodostusta tukeva olo.

Tekstien sisällön jakaminen ja julkinen tila yhteiskunnallisen keskustelun foorumina

Hei,

törmäsin yhteisöönne tänä aamuna metrossa - julkinen lukupiiri on aivan loistava juttu!

Koetan itse tuoda keskusteluilmapiiriä suomalaiseen/helsinkiläiseen ympäristöön, mutta ideanne julkisesta lukemisesta luo aivan uudenlaisen pohjan keskustelulle. Ja kuten huomasin minäkin, ihmiset todella ovat valmiita ja halukkaita keskustelemaan, kunhan joku muu (!!!) tekee avauksen.

Kiitos!

(Erään Matkustaja-katsojan TTK:n sähköpostiosoitteeseen lähettämä kommentti)

Oma kokemukseni ei täysin vastaa yllä olevaa katsojapalautetta. Tekstien sisältöjen jakaminen jäi matkustaja-katsojan kanssa mielestäni puolitiehen, vaikka sekä Holvaksen/Vähämäen että Hazardin tekstit käsittelivät aiheitaan hyvin analyyttisesti, kriittisesti ja rohkeasti niitä koskevia vakiintuneita käsityksiä rikkoen. Yhteiskunnallinen keskustelufoorumi ei ottanut syttyäkseen metrovaunussa.

Yksi TTK:n tämän vuoden tutkimusteeman työtapoihin liittyvä havainto on ollut, että ajatteleminen vaatii aikaa. Metromatka osoittautui liian lyhyeksi ajaksi syventää ajatuksia tai keskustella niistä. Matkalla ehti korkeintaan hämmentyä, havahtua tai provosoitua. Ehdin vaihtaa matkustaja -katsojien kanssa ajatuksia vain hyvin lyhyesti kommentoiden. Yleisin kommentti teksteistä oli kiitos, että olin ottanut aiheen esille. Vähämäen ja Holvaksen ajatukset uudesta työstä ja työelämän muutoksista herättivät kiinnostusta kirjaa ja sen kirjoittajia kohtaan. Monet tulivat kysymään mistä heidän kirjansa voi hankkia. Hazardin kirjasta lukemani kohdat naisen roolista tiedotusvälineissä ja feminismistä keräsivät eteenkin naispuolisia kuulijoita.

Julkisella lukupiirillä ei ollut pysyvää ja tarkkaa tapahtumapaikkaa, vaan luin satunnaisesti siinä vaunussa sinä kellonlyömällä, johon ehdin metroa vaihtaessani. Matkustaja-katsojat joutuivat metrojunassa tavallaan yllätetyksi tilanteessa, jossa heidän ei ainoastaan pitänyt tulkita mistä oli ylipäätään kyse, vaan oletin heidän myös käyvän kanssani dialogia käsillä olevasta aiheesta, vaikka en heitä siihen sinänsä suoraan orientoinutkaan. Tämän voi olla kenelle tahansa yksinkertaisesti liikaa alle puolen tunnin metromatkan aikana. Ajattelulle ja keskustelulle saattaisi olla paremmin sijaa alueella, joka on erotettu väliaikaisesti nimenomaan näitä toimintoja varten muusta julkisesta tilasta. Esimerkiksi viihtyisä sohvaryhmä rautatieasemalla, johon voisi halutessaan istahtaa kuuntelemaan julkista lukijaa, rauhoittua ajattelemaan ja jonne voisi palata halutessaan uudelleen. Ehkä julkinen lukupiiri toimi metrossa parhaimmillaan eräänlaisena inspiraatioasemana ja teksteihin syventyminen, ajattelu ja keskustelu jatkuivat toisaalla.

Toinen kuluneen vuoden työtapoihin liittyvä havainto on poliittisen henkilökohtaisuus. Henkilökohtaisen mielipiteeni ilmaiseminen olisi saattanut rohkaista matkustaja-katsojaa puolestaan ilmaisemaan oman mielipiteensä. Ehkä minun olisi pitänyt valita teksteistä vieläkin lyhyempiä pätkiä tai referoida niitä omin sanoin. Vetää niistä rohkeammin ja itsenäisemmin omia johtopäätöksiä ja kysyä matkustaja-katsojien mielipiteitä omiin mielipiteisiini viitaten. Olin myös ehkä liian varovainen provokaation suhteen. Pelkäsin sen johtavan juupas-eipäs -kinasteluun. Veisikö henkilökohtaisuus Julkista lukupiiriä eräänlaisen julkisissa tiloissa risteilevän puhujapöntön suuntaan? Edellisen esikuvana tulee mieleen Lontoon Hyde Parkin Speakers Corner. Toisaalta halusin antaa tilaa itse teksteille. Niiden ääneenlukeminen oli Julkisen lukupiirin yksi lähtökohta. Molempien kirjojen tekstit olivat sen verran laveita, että niiden pilkkominen lyhyiksi fragmenteiksi olisi saattanut yksinkertaistaa liikaa käsiteltävää aihetta ja jättää sen vaikeasti ymmärrettäväksi. Samalla kirjoittajien asiantuntemus ja persoonallinen tapa ilmaista kirjallisesti ei olisi tullut esille.

Julkisuutta

Julkinen lukupiiri sai mielestäni positiivisen paljon julkisuutta, vaikka kyseessä oli vaihtoehtotapahtuma valtavirran ulkopuolelta. Sen tiedottamiseen osallistui itseni lisäksi TTK:n Henri Haataja ja HKL: n tiedottaja Elina Maunuksela. Helsingin Sanomat julkaisi 30.5. ja 5.6. lukupiiristä kuvalliset maininnat Minne mennä – palstalla. Saman lehden 25.5. ja 1.6. ilmestyneissä Nyt -liitteissä esityksestä tiedotettiin ”Teatterit” -osiossa. 100 – lehden tapahtumalistoilla esityksestä oli myös maininta. HKL julkaisi lukupiiristä ilmoituksen tiedotussivuillaan ainakin Metro ja 100-lehdissä 4.6. Ylenaikaisen toimittaja Outi Pukkila haastatteli minua suorassa radiolähetyksessä ennen ensimmäistä varsinaista lukupiiriä 30.5.

Jatkokehittelyjä

Ajattelin luoda Julkisesta lukupiiristä TTK:sta tilattavissa olevan konseptin, jonka voisi räätälöidä ko tilaajan tarjoamaan julkiseen tilaan. Kiinnostusta konseptiin on ilmaissut tähän mennessä ainakin Lappeenrannan kaupunginteatteri.

Jatkossa haluaisin kokeilla julkista lukupiiriä tarkemmin määritellyssä julkisessa paikassa esim. aiemmin mainitussa sohvaryhmässä rautatieasemalla, linja-autoterminaalissa tai kauppakeskuksessa. Pidän edelleen ajatuksesta, että lukupiiri tapahtuisi tilassa, jonka tunnistettava luonne on siirtyminen. Haluaisin rikkoa tätä luonnetta rakentamalla siirtymätilaan suoja-alueen, jonne voisi pysähtyä hetkeksi kuuntelemaan tekstejä ja keskustelemaan niistä. Haluaisin myös edelleen pitää kiinni siitä, että keskustelun lähtökohta olisi ensisijaisesti ääneen luetut tekstit eikä niinkään julkisen lukijan mielipiteet. Lisäksi haluaisin selkeyttää yleisön valinnanmahdollisuutta osallistua lukupiiriin.

Metron suhteen haluaisin kokeilla versiota, jossa mobilisoitaisiin useampia julkisia lukijoita niin, että jokaisessa metrovaunussa olisi oma Julkinen lukupiirinsä. Tämä tapahtuisi myös tiettynä ajankohtana esim. Taiteiden yönä, Helsingin Juhlaviikoilla, Helsinki-päivänä, Metron juhlavuosipäivänä jne. jolloin tapahtuman luonnetta voisi tiedottaa matkustaja-katsojille etukäteen. Lukupiiri olisi silloin metrossa näkyvämpi ja siihen voisivat osallistua useammat. Itse keskustelukin voisi päästä paremmin käyntiin, jos sen mahdollisuudesta olisi tiedotettu etukäteen ja se tapahtuisi erityistapahtuman kontekstissa. Tällöin menetetään toisaalta mahdollisuus rikkoa metron arkikäytön rutiineja.

Uusia luettavia tekstejä: Zygmunt Bauman: Postmodernin lumo Paolo Virno: Väen kielioppi Slavoj Zizek: Tervetuloa reaalisen autiomaahan. TTK:n lehti ”Esitys” (ensimmäinen numero julkaistaan syksyllä 2007)