Teatteri-lehti 8/2006

Ylpeys ja ennakkoluulo on palsta, jossa Todellisuuden tutkimuskeskuksen kirjoittajat arvioivat tekijöitä ja esityksiä etukäteen ja niitä lainkaan näkemättä. Näin saadaan esiin eri tekijöihin, teksteihin, esityspaikkoihin, tyylilajeihin ja kirjoittajaan sisältyvät ennakkoluulot ja odotukset. Arvio perustuu puhtaasti ennakkoluuloihin.

Juutinen kysyy tulisinko ohjaamaan Lappeenrantaan.

Anteeksi mitä?

Kyllä, lainsuojattomien kapinakenraali, Teatteri Vanhan Jukon Jari Juutinen on mitä todennäköisimmin Lappeenrannan kaupunginteatterin seuraava johtaja.

En ole käynyt Lappeenrannan kaupunginteatterissa koskaan. Oletan, että se on pieni ja samanlainen kuin muut kaltaisensa; iso näyttämö ja studio, noin kymmeneen henkeen kitistetty taiteellinen henkilökunta, joka paiskii töitä kuin viimeistä päivää. Ohjelmistossa The Big Five: 1.) musikaali, 2.) klassikko (näytelmä tai romaanisovitus), 3.) farssi, 4.) lastenesitys ja sitten 5.) joko suomalainen kantaesitys tai ulkomainen nykydraama. Siis ”jokaiselle jotakin” mutta ei ihan, sillä yleisön keski-ikä on noin viisikymmentä ja odotukset sen mukaiset; teatterin on näytettävä siltä miltä se heidän nuoruudessaan näytti, eli ei mitään liian uutta, kiitos. Mutta hetkinen. Kyllä siellä on riskejäkin otettu. Jouko Turkka ohjasi siellä 90-luvulla ja nettisivuilta huomaan, että ohjelmistossa on juuri nyt muutakin kuin Iso Vitonen; enemmän uusia kotimaisia näytelmiä kuin tavallista – siis taiteellinen linja. Eikä siinä kaikki, pitkään liian freenä Helsingissä kärsinyt Jarno Kolehmainen löytyy näyttelijäluettelosta. Se innostaa heti. Tunnen muitakin näyttelijöitä. Nykyisellä johtajalla on silmää. Tunnen hänetkin. Antti Majanlahti ohjasi minua Kuopion ylioppilasteatterissa. Hän oli silloin nuori ja näytteli kaupunginteatterissa Dorian Grayta. Olen ymmärtänyt, että Lappeenrannassa ei ole ollut helppoa mutta Majanlahti ei ole antanut periksi. Huomaan sen kun katson hänen kuvaansa nettisivuilta. Taloudelliset paineet ja niistä seuranneet uhraukset ovat uurtaneet häneen jälkensä. Tässä suhteessa Jarilla ei ole mitään pelättävää. Hänellä on uurteet jo valmiiksi. Ne on tosin hankittu Lahden vapaalta kentältä, jossa saa tehdä ihan mitä haluaa mutta teatterin olemassaolosta on kamppailtu sielläkin, arvottomuutta ja ylenkatsetta on pitänyt sietää kymmenen vuotta ennen kuin Minä olen Adolf Eichmann – esitys nosti teatterin statusta ja teki samalla Juutisesta kovaa valuuttaa. Eikä syyttä; hän on hyvä; tarkkanäköinen, suora ja oikeudenmukainen. Näkemyksiä löytyy sisällöistä, muodosta ja teatteripolitiikasta – ja jos ei löydy, hän kysyy. Kuuntelee mitä ihmiset sanoo. Ei nuole. Hyvä laskupää. Hieno kollega. Hyvä ystävä. Hauskaa seuraa.

Totta kai minä suostun.

Ensin ajattelen, että Jari on kyllästynyt ikuiseen köyhäilyyn Jukossa. Sekin riittäisi minulle syyksi mutta pikkulinnut kertovat, että tilanne on paljon kiihottavampi. Lappeenrannan kaupunginteatteri on menossa remonttiin ja tulee Juutisen kaudella toimimaan poikkeustiloissa ja -oloissa. Se selvittää kaiken.

Voi olla, että Lappeenrannan kaupunginviskaalit ovat ennakkoluulottomampia kuin muut, ottivathan he Majanlahdenkin hommiin ilman sen kummempaa johtajakokemusta – mutta rahaa heillä ei voi olla, joten säästölinja on itsestäänselvyys. Talousneuvottelut tulevatkin olemaan Juutisen ensimmäinen koetus. Penniä hän osaa venyttää mutta tietää paremmin kuin hyvin mikä työn oikea hinta on. Kuten sanottua, hänellä on hyvä laskupää ja kova kallo. Hän tulee sanomaan: tässä ehtoni, ottakaa tai jättäkää. Hän tulee vaatiman saman kuin Kristian Smeds Kajaanissa – vähemmän esityksiä, pidemmät esityskaudet ja enemmän harjoitusaikaa. Viskaalit suostuvat mutta kiristävät ruuvia sitten myöhemmin. Aura on vasta päässyt uppoamaan talousneuvottelujen kyiseen peltoon… Uskon, että Juutinen selviää siitä. Miestä, jolla ei ole mitään menetettävää, on vaikea kiristää. Hän voi nostaa kytkintä, niin kuin Smeds. Hetkinen. Seuraako Juutinen Smedsiä? Seuraako Kajaanin nostetta Lappeenranta? Ja viekö Juutisenkin tie lopulta Kansallisteatteriin? Ja kumpi siihen mennessä on muuttunut, Juutinen vai Kansis? Paljon riippuu Lappeenrannasta, joka tulee toimimaan, halusi Juutinen sitä tai ei, ponnahduslautana niihin piireihin, joissa työehtosopimus on voimassa. Kunhan vain on hyvä täyttöaste.

Lappeenrannan kaupunginteatterin remontin luoman erivapauden Juutinen tulee käyttämään niin tappiin asti, että sanomista tulee varmasti. Siihen pyritään, sillä linja tulee olemaan yhteiskunnallisesti kantaaottava, paikallispoliittinenkin – ja näkökulma on punainen, ainakin Juutisen omissa ohjauksissa. Tyylilaji on mieluummin liian roisi ja räiskyvä kuin hienosteleva – ei ainakaan pönäkkä. Tämä kaikki tulee herättämään närkästystä, joku loukkaantuu, iso firma peruu pikkujouluvarauksensa ja kyisen pellon ylle lankeaa ajoittainen hyinen halla. Mutta positiiviset palautteet tulevat myös kiihtymään. Juutinen luo Lappeenrannan kulttuurielämään kontrastia ja dramatiikkaa ja luulen, että hän houkuttelee teatteriin uutta uteliasta yleisöä, ei kenties parhaiten maksavaa, mutta kuitenkin, ja jos yleisö ei tule teatteriin, niin teatteri voi poikkeustilan nojalla jalkautua yleisön luokse. Miten pitkälle Juutinen menee? Koditon teatteri suorastaan tyrkyttää kaikenlaisia englanninkielisiä hienouksia kuten devising, cite specific, experimance – you name it! Vastapainoksi perinteitä pidetään yllä; lastenesitys, kotimaisia kantaesityksiä, farssi… uh… ja musikaali… uh huh… ja klassikoita. Ehdottomasti klassikoita. Eichmannissa löytynyt perinteisempi, klassisempi muotokieli, jossa on tarina, ei jätä Juutista rauhaan. Se puree myös yleisöön. Hän kirjoittaa yhden näytelmän itse, ja mikäli taloustaistelu ei kuluta häntä loppuun, jopa kaksi. Vilvoitusta painavaan sanaan tuo musiikki ja lauluillat. Ehkä esityksistä tulee niin musikaalisia, että Annie mestariampuja voidaan välttää kokonaan. Kipakka kabaree voisi korvata sen – ja farssin, Juutinen pohtii.

Juutisella ja Lappeenrannalla on siis tuhannen taalan paikka. Ainoa iso kysymys on: tuleeko yleisöä. Poikkeustilasta huolimatta täyttöaste on ratkaiseva tekijä teatterilain piirissä, huolimatta niistä korkeista päämääristä, joita jokaisella taiteilijalla on. Vaakakupissa painavat enemmän teatterin olemassaolo ja ennen kaikkea työntekijöiden toimeentulo, heidän perheensä ja elämänsä. Se on luonnollista. Se on yksi syy siihen, miksi minäkin sanoin heti ”kyllä”. Mutta olisiko Juutinen valmis uhraamaan taiteellisen linjansa Lappeenrannassa, jos yleisöä ei tule? Periksi antamaton aatteen mies, jolla on herkkä sydän. Hän tulee kiintymään ihmisiin ja parantamaan suorapuheisuudellaan ja oikeudenmukaisuudellaan työyhteisön ilmapiiriä entisestään, hänestä tullaan pitämään. Mutta uhraisiko hän taiteellisen linjansa hyvästä työilmapiiristä? Tai työpaikasta? Joitain myönnytyksiä hän on varmasti valmis tekemään mutta niiden jälkeen vastaus on: ei.

Toivon, että muutkin teatterit menisivät remonttiin.

Janne Saarakkala

Todellisuuden tutkimuskeskuksen vuonna 2001 alkanut vakituinen kirjoittelu Teatterilehdessä päättyy tähän. Se jatkuu oman lehden muodossa ensi vuonna. Kiitämme kannustuksesta ja kritiikistä. Kootut