Teatteri-lehti 7/2004

Esitys: Katoamispiste Esiintyjät: Ville Walo ja Kalle Hakkarainen Paikka: Kiasma-teatteri Ensi-ilta: 7.10.2004

Esityksen alussa pimeälle näyttämölle syttyy valopiste. Mitään muuta näyttämöllä olevaa ei voi nähdä. On vain valopiste, jota tuijotan. Tämä on hypnoosille klassinen aloitus: ”Katso tätä pistettä ja kiinnitä huomiosi vain siihen”. Tämä valo toimii kiintopisteenä, joka johdattaa katsojan hypnoosiin. Tajunta kiinnittyy siihen ja luopuu vähitellen muun maailman ärsykkeistä ja tapahtumista. Kun on vähän aikaa tuijottanut tuota valoa, huomaakin olevansa herkistynyt näyttämön pienille ärsykkeille, ajan välittömyydelle ja oman mielen tapahtumille – on kääntynyt sisäavaruuteensa.

Samankaltaisuudet hypnoosin kanssa jatkuvat. Katoamispiste käyttää olemassa olevia elementtejä – näyttämöä, videolla näkyvää kaupunkimateriaalia, pukuja ja rekvisiittaa niin, ettei katsoja tiedä onko kyseessä ulkoinen todellisuus vai sisäinen tila. Eikä sillä ole väliä. Kuten hypnoosissa, sisäinen ja ulkoinen tila ovat olemassa yhtä aikaa ja muodostavat yhdessä kolmannen tilan, jossa voi mennä mihin suuntaan tahansa. Ville Walon jongleeratessa palikoilla yhtä aikaa videolla näkyvän rakennustyömaan kanssa näen riemukkaan abstrahoinnin nopeasti rakentuvasta kaupungista ja ihmisen tasapainoilusta suhteessa siihen. Kalle Hakkaraisen käsillään tekevä varjokuvalintu irtoaa käsistä ja lähtee lentelemään pitkin näyttämön kolmea videoscreeniä omatahtoisena lintuna.

Äänimateriaali pysyy kohtausten sisällä tarpeeksi samankaltaisena suggeroidakseen ja pitääkseen suggestiota yllä. Se on suhteellisen rauhallista, soljuvaa ja toisteista, mutta ei liian monotonista tai ikävystyttävää, vaan eteenpäin kulkevaa. Esitys on rakennettu niin, ettei uudesta sirkuksesta tuttuja joka kohtauksen tai numeron jälkeisiä välitaputuksia esiintynyt kuin kerran. Kohtausten vaihdokset olivat rakennettu niin tiiviisti ja toisiinsa limittyviksi, ettei taputuksiin ollut mahdollisuutta. Muuntuneen tajunnantilan näkökulmasta tämä oli hyvä asia, sillä välitaputukset katkaisevat helposti muuntuneen tajunnantilan. Sekin auttaa katsojaa pysymään esityksen maailmassa.

Kohtausten sisällä tajunnantilan muuntuminen on toteutettu näyttämöllisesti. Kalle Hakkaraisen pöydälle ilmestyy vesilasi, hän katsoo lasiin kuin miettien minkälaistakohan olisi olla tuolla. Yhtäkkiä hän nousee ja sukeltaa videoscreeniin, jossa näemme hienon vedenalaisen kohtauksen.

Saman pöydän ääressä näimme aikaisemmin Hakkaraisen nojaavan kasvojaan käteensä, ikään kuin unen ja valveen rajatilassa (siis hypnoosin kaltaisessa tilassa). Äkkiä pöydän yli vierii pallo. Valo sammuu ennen kuin pallo ehtii pöydän reunan yli ja kun valo syttyy uudestaan, sama pallo vierii uudestaan pöydän yli Hakkaraisen ollessa täysin samassa asennossa. Tämä toistuu useita kertoja. Toistoja on tarpeeksi monta, että katsoja ehtii mukaan kuvan äärelle. Sitten on lukuisten pienten ja yllätyksellisten variaatioiden vuoro. Välillä valon syttyessä pallon vierimissuunta on vaihtunut tai Hakkaraisen asento muuttunut hiukan, peruskuvan pysyessä samana. Kuva on kirkas. Se on täsmälleen kuva siitä sisäisestä olosta, joka syntyy joskus kun on täysin keskittynyt johonkin ajatukseen tai mielikuvaan. Jotakin liikkuvaa joka samaan aikaan pysyy paikallaan, ja antaa mielelle mahdollisuuden vapautua mielikuvien välittömään virtaan.

Välillä videokuvat vetivät minut täysin lumoihinsa, jolloin esiintyjä katosi näyttämöltä; näin vain videokuvan ja seurasin sen tapahtumia. Videokuvan hypnoottinen vaikutus korostui kohdassa, jossa videokuva seurasi auringonlaskua meren rannalla. Kuvaruutujen vähitellen pimentyessä minua alkoi väsyttää ja aloin vaipumaan syvään ja rauhalliseen olotilaan. Lähelle valveen ja unen rajapintaa, jossa omat mielikuvat ottivat vallan ja uneksin itseni auringon paahteeseen Karibian hiekkarannoille, jossa kuulin lintujen laulua ja näin itseni vesihiihtävän ilman moottoriveneen vetoapua. Katosin miltein unen maailmaan, mutta pimeyttä ja rauhaa ei kestänyt kuin hetken. Valot nousivat ja uusi kohtaus alkoi.

Kuvien pyörivä liike tarttui kehooni ja kohosin kuvan mukana korkeuksiin näyttämön kera. Keikuin jossain painottomuuden tilassa kadottaen oman ruumiini painon. Tunsin jaloissani korkeanpaikan kammon aiheuttaman tunteen jaloissani ja varpaissani. Muut ihmiset katosivat ympäriltäni. Oli vain videokuva, näyttämö, esiintyjä ja minä videokuvan maisemassa. Kevyesti tiedostin itseni olevan läsnä katsojana Kiasma-teatterin katsomossa jossain aika kaukana näyttämöstä.

Esityksen aikana esiintyjien tekemät pienet virheet (esim. ajoitusvirheet, esineen pudottamiset) testasivat katsojan muuntuneen tajunnan syvyyttä. Ensimmäisessä keilan pudotuksessa mieli ja keho vielä reagoivat virheeseen, mutta vähitellen virheet eivät enää vaikuttaneet. Olin sen verran syvässä hypnoosissa.

Ainoastaan loppu on hypnoosin kannalta töksähtävä; katsojaa ei saateta maailmasta pois yhtä hyvin kuin hänet on sinne johdatettu. Esitys ei tarjonnut palautumista sen hypnoottisesta ja tajuntaa muuttavasta kokemuksesta. Viimeisessä kohtauksessa toinen esiintyjistä tulee näyttämölle ja juo vesilasin (johon toinen videoscreeniä hyödyntäen sukelsi) tyhjäksi. Sen jälkeen seuraa esiintyjien loppukumarrukset, yleisön taputukset ja katsomovalojen nousu.

Ehkäpä tästä syystä ylös noustessani tunnen oloni huteraksi. Askeleet ovat hataria ja etäisyydet tuntuvat kummallisilta. Tasapaino oli jotenkin hieman pois paikaltaan. Lihaksiston koordinaatio ei tunnu tarkalta.

Kun tulin ulos, tasapainoaistini oli muuttunut ja maailma tuntui keinuvan tai pyörivän. Kolmen videokankaan yhteisvaikutus katsojakokemukseen lähenteli 3D –elokuvien vaikutusta niin hyvässä kuin pahassa. Hyvää oli sen voimakas suggestiivinen vaikutus, joka imi katsojan fyysisestikin esityksen maailmaan mukaan. Lieveilmiönä oli joidenkin pyörivien kohtauksien aiheuttama pahaolo tai sekavuus. Vähän niin kuin Linnanmäen Cinema 2000 –näytöksen jälkeen, paitsi että Katoamispisteen jälkeen olo ei ollut etova. Kaupunki näytti hetken aikaa toiselta ja Kampin työmaasta näki, että se olisi voinut olla jongleeraten rakennettu. Olisi tehnyt mieli lähteä tekemään kaupunkiakrobatiaa – sitä, missä katsotaan kartalta kaksi pistettä ja sitten mennään suoraan pisteestä A pisteeseen B, ylittäen kaikki matkan varrelle sattuvat esteet, esim. talot. Jatkaa vielä hetki kaupungin näkemistä toista kautta. Liikuinko itse eteenpäin vai liikkuiko katu allani taaksepäin?

Julius Elo Kolina Seppälä