Teatteri-lehti 3/2004

Ylioppilasteatteri Muotitalo ( politics and performance ) ohjaus ja dramaturgia Aune Kallinen ensi- ilta 14.3.2004

Mihin esitys katsojaa johdattaa, mitä se saa katsojan kysymään? Minkälaisin keinoin esitys johdattelee katsojan kuuntelemaan itseään, sisäistä maailmaansa? Miten sanaton esitys alkaa puhua katsojalle? Kysymyksiä, kysymyksiä, mitä katsojana kysyn? Minkä perään Helsingin Ylioppilasteatterin uusin teos, Aune Kallisen ohjaama Muotitalo ( politics and performance ) kysyy ja saa katsojan kysymään?

Esitys alkaa väljästi, kuin liukuen. Näyttelijät liikkuvat yleisötiloissa, puhetta ja liikettä on ympärillä, esitys alkaa rakentua kohta kohdalta kuin itsekseen, heräillä uneliaasti eloon, ruumiillistua. Kello 19 tilanne jämäköityy, esitys tiivistyy omaksi lihakseen, sanat katoavat, näyttämön valloittaa ruumis, fysiikka. Näyttämö on paljas ja riisuttu, valaistus on ankara ja kehot alkavat vaatia katsetta. Mitä on halu esiintyä, olla katsottavana? Mitä on halu? Muotitalon maailmassa, siis meidän maailmassamme, liha on vaativa, se vaatii katsetta osakseen, se ei kysy lupaa eikä ole nöyrä. Ruumis melkeinpä ahnehtii himoa, himoaa ahneutta? Ja ruumis alkaa välähdyksittäin paljastaa itseään ja kätkettyjä hierarkioitaan. Muotitalon ”johtava liha” ( Heikki Herva ja Martti Jantunen ) määrää suunnan ja osoittaa ihanteen johon pyrkiä: Maksa minulle rahaa, niin saat katsoa minua, maksa enemmän, niin saat katsoa enemmän, lähempää, tiiviimmin, kokonaan.

Mitä poseeraus on? Kärsimystä eli nautintoa? Esitys asettaa kysymyksensä vastaansanomattomasti. Aivan kuin se huutaisi: Miksi minunlaisiani esityksiä on olemassa, mikä minun sisältöni on, älkää lakatko katsomasta, olemiseni on katseistanne riippuvainen! Tällainenko on myös ihminen!? Kuka oikeastaan on katsoja ja kuka katsottava? Kärsiikö myös katsoja katsomisessaan? Mitä katsomme kun katsomme ihmistä, joka haluaa katsetta? Toteutuuko länsimainen ihminen vain katseessa ja katseesta? Mikä siis on aikamme varsinainen huume?

Sanattomuus luo esitykseen kiintoisaa avaruutta. Se antaa katsojalle tilaa ajatella ja tuntea, kuulostella käsilläolevaa hetkeä laadullisesti toisin, ehkä hieman herkemmin. On virkistävää kysellä sisältöjä, kun niitä ei pueta sanoiksi eikä tyrkytetä niin ilmeisinä. On helpompi ajatella kun sanat eivät ”sulje” horisonttia eivätkä kavenna näyttämön näköaloja. Esityksen vahva sisältö, sen valtava tarve kysyä eettisyyttä ja ihmisen tilaa alkaa nousta tietoisuuteen hienokseltaan ja sanattomuudessaan ovelasti. Ja yhtäkkiä sen huomaa: Tämähän on uutta poliittista teatteria!

Onko ruumis ja ruumiillisuus nykyaikaisin uskontomme? Haluaako aikamme väittää, että aine on todella saanut lopullisen voiton hengestä? Onko kehon röyhkeys sittenkin vain kehon orjuutta? Muotitalon kaksipäinen johtaja on kuin pappi, jolla on valta määrätä syntinen ruumis tekemään parannus. Vasta kun ruumis on muokattu kelpaavaksi se saa armon ja hyväksynnän, se voidaan asettaa näytteille katseiden alaisuuteen, arvioitavaksi, tutkittavaksi, epäiltäväksi ja viimein myyntiin. Esilläolo on myymistä, myyminen on esilläoloa. Kaikki on vaihdettavissa, jokainen on korvattavissa, ei ole mitään pysyvää. Miten siis näemme elämän? Keitä olemme ja kenelle alistumme? Mikä ja missä se Muotitalo varsinaisesti on? Meidän jokaisen sisälläkö?

Esitys kysyy myös katseen laatua, katseen ja liikkeen suhdetta. Sosiaalinen todellisuus, ”toisten” katse asettaa ruumiin järjestykseen ja rajaa sen liikkeen hallinnalle ja valvonnalle otolliseksi. Kun ruumis on tottelevainen on mielikin kuuliainen. Muotitalon liikekieli naamioi ja kätkee hienosti oman väkivaltaisuutensa riisumisen ja pukemisen, muodin ja merkkien, paljastamisen ja poseeraamisen teemoihin. Sitähän koko Länsi on; täyttymisen ja tyhjenemisen, saamisen ja vaatimisen liiallista leikkiä. Muotitalon ballerinat tiivistävät olennaisen eleiksi, joilla on vain yksi tarkoitus: Osta minut niin olen olemassa. Milloinkahan alamme katsoa eläimiä häkeissään kuin taideteoksia? Onko mallilla, juontajalla, näyttelijällä ja häkkieläimellä juurikaan eroa?

Esityksessä on myös varsinainen muotinäytös. Ylioppilasteatteri esittelee uuden politics and performance malliston. Anatomia politisoidaan ja estetisoidaan. Ruumiit haluavat erottua ja tulevat sen tähden samankaltaisiksi. Mistä on peräisin halumme monistaa ja kopioida itsemme? Onko niin, että teemme itsestämme kopioita ( muoti, geeniteknologia ) sijoittaaksemme ne jumalilta tyhjäksi jääneeseen tilaan? Hyytävän traaginen kuva ihmisen todellisuudesta. Onko ajastamme kadonnut kaikenlainen spirituaalisuus? Meille jäävät merkit, jäljet, liikemerkit, logot, tatuoinnit…Ihomme eli kosketuksemme todellisuuteen on vahvasti häiriintynyt.

Mikä on katsojan asema? Entä kriitikkokatsojan? Olenko väistämättä jonkinlaisessa valtasuhteessa esitykseen? Eikö esitystä voisi vain kuunnella, antaa sen olla ja puhua omana itsenään, ilman asettamista ja luokittelua? Mikä kriitikko siis luulee olevansa? Kuinka monikerroksiseksi arvioiva katse voi kehkeytyä?

Toisella puoliajalla näyttämöllä liikkuu joukko, kehojen galleria. Joukko tuijottaa ja poseeraa, kihisee ja kilpailee sisäisesti, on uhkaava. Liikekieli paljastaa ihmisen keinot tulla esiin; saadakseen itsensä näkyville on oltava irvokas, groteski ja väkivaltainen ja silti on kuuluttava joukkoon. Puhuuko Muotitalo fasismista, sen uusista vaatteista? Mitä käy kun luovumme persoonasta saadaksemme hyväksyntää? Joukko kulkee jonona kohti yleisöä ja yleisön lävitse. Jokaisen on ajateltava vain omaa selviämistä, omaa näkyvyyttä. Onko jono kuolemanjono, matkalla kohti Muotitalon lopullista ratkaisua? Vai onko tämä sittenkin paljon keveämpää ja helpompaa, viatonta inhimillistä leikkiä keholla ja minuudella? Esityksen lopussa oleva Jaana Kokon valokuvanäyttely rauhoittaa katseen. Huutava liha on rauhoittunut, kuva kiinnittää asioita ja vähentää levottomuutta.

Muotitalo on siis vahvojen kysymysten ja eettisten sisältöjen äärellä. Esityksen sanattomuus on tässä ratkaisevassa asemassa; muoto houkuttelee esiin sisällöt. Ylioppilasteatteri on oikealla paikalla kysyessään väsymättä sitä suurta kysymystä: Miten meidän tulisi elää?

Tommi Silvennoinen