Teatteri-lehti 3/2003

Joensuun kaupunginteatterin näyttelijälämpiössä istuvan porukan suhtautuminen maakuntalehti Karjalaisen teatterikritiikkeihin on leppoisa ja melko välinpitämätön. Kritiikeillä ei ole juuri mitään vaikutusta katsojalukuihin. Käytännöllisesti katsoen vain artikkeliin liitetyn kuvan koolla ja otsikolla on merkitystä.

”Kirjat lukenut katsoja saa näytelmästä irti monin verroin enemmän” toteaa Ritva Väisänen Valamon yksinäisestä. Hänen sekä Eija Komun kritiikeistä päätellen teatteri on kirjallisuuden alalaji, tekstin esittelyä ja tulkintaa. Teatterikieli - sen enempää ohjaajan kuin näyttelijöidenkään työ ei kumpaistakaan oikein kiinnosta. Intohimo kritisoida herää vasta kun kirjallisuutta on tulkittu väärin.”Korvaan särähtää, kun [Lauri Viidan] ONNEN ’Isä, hei!’ kerrataan: Onko runon jo muutenkin ilmoittama ’vanha onnellinen kaiku’ alleviivattava tällä tavalla” kysyy Eija Komu. Hän tietää selvästi mistä hän kirjoittaa kirjallisuudesta puhuttaessa mutta teatterin suhteen hän ottaa saman aseman kuin Väisänenkin. He ovat Maija Meikäläisiä - eivät millään tavalla asiaan vihkiytyneitä. Komu aloittaa jokaisen artikkelinsa kirjailijan ja hänen aiheidensa esittelyllä. Arviossaan Betonimylläri-runoesityksestä hän suorastaan esitelmöi Lauri Viidan innoittamana. Ritva Väisänen ei yllä aivan yhtä korkealle briljeerauksen tasolle mutta kirjallisuudesta hänkin aloittaa. Sen kautta avataan esityksen viittauskohtia, ei juurikaan ympäröivään aikaan vaan historiaan ja yksilön elämää koskettaviin eksistentiaalisiin kysymyksiin: ”…Laila Hietamiehen kirjoilla on lukijansa ja sanomalla merkitystä. - - - suurin osa katsojista on keski-ikäisiä naisia, joille elämän problematiikka, henkinen jaakobinpaini ja murheelliset totuudet ovat tuttua, usein myös henkilökohtaisesti koettua elämää.” Komu kritisoi näyttelijöiden roolisuorituksia Väisästä yksityiskohtaisemmin, välillä jopa pilkkua viilaten mitä tekstin tulkintaan tulee, mutta esitystaiteellisia arvoja hänkin luonnehtii ympäripyöreästi: ”Erityisesti Olli-Kalle Heimon avoimuus ja perussympaattinen kokonaisvaltaisuus vaikuttavat kautta linjan.” Väisäsellä näyttelijä ja roolihenkilö menevät välillä sekaisin: ”Piironen [näyttelijä Riitta Piironen] on tempperamenttinen nainen ja äiti, jonka kärsimys tällä tavalla tulee ilmi käytöksessä. Piirosen murhe kuolleen pikkutyttärensä ristin luona nosti kyyneleen silmään.” Eniten pistää silmään se miten kaikille ollaan kivoja. Joitakin roolisuorituksia nostetaan - ja muista hienotunteisesti vaietaan. Ehkä tämän tendenssin takia esitystaiteelliset arviot jäävät hajanaisiksi ja yleisluontoisiksi. Vaikka molemmat kriitikot arviovat esityksien kokonaisrakenteita ja niiden toimivuutta sangen terävästi, ollaan ohjaajalle - joka kantaa dramaturgin kanssa rakenteellista vastuuta - myös tosi kivoja. Hän on kuin esityksen kummihaltija, joka vain luottaa muiden kykyihin.

Luulin inhoavani pudotuspelin makua mutta näitä arvioita lukiessani huomaan kaipaavani sitä. Mitä?! Näidenhän pitäisi olla teatteritaiteilijalle mannaa! Ketään ei tuomita - korkeintaan huomautetaan, jos jokin aspekti ei miellyttänyt. Sellaiselle pohdiskelevuudelle, jota olen itse eräässäkin Metakritiikissä peräänkuuluttanut, on annettu tilaa. Sitä paitsi esityksen kaikki tekijät - lavastus, puvustus, musiikki, ääni mukaan lukien - saavat huomiota osakseen, tasapuolisesti. Kuitenkin nämä kritiikit ovat minusta tylsiä ja ydintä vailla.

Väitän, että kun esitystä ei tulkita (kriitikko ei esitä sen muodosta ja maailmasta mitään väitettä suhteessa omaan maailmankatsomukseensa), alan lukijana toivoa, että kritiikki olisi sitten edes viihdyttävää journalismia. Ja jos se ei ole sitäkään, toivon saavani edes jonkun pään vadille (pudotuspeliä). Se ei ole kaunista mutta luontaista. Väisänen tyytyy lähinnä vain kuvailemaan esitystä. Komu lisää kuvailuunsa edes arvion tekstin tulkinnan onnistumisesta. Mutta molemmista puuttuu kokonaan teatterillinen haaste, intohimo esitykseen ja esittämiseen.

Kaisu Parviaisen kritiikki Ray Cooneyn farssista Juokse lempesi edestä jo haastaa. Hän aloittaa luonnehtimalla esityksen perustilanteen. Sitten hän arvioi ohjausta kehuen ensin rytmin hallintaa, joka farssissa on erityisen tärkeä, mutta kritisoi huumoria keskitason pikkutuhmaksi peruskamaksi. Sitten on vuorossa näyttelijäntyö. Parviainen esittelee sen ilmaisun ääripäät kehumalla kahta, vastakkaisista lähtökohdista tehtyä roolisuoritusta (riisuttu - liioiteltu), joiden välille muiden näyttelijöiden ilmaisu asettuu. Hän sisällyttää tähän arvion ensi-illan tunnelmasta, jossa oli aistittavissa pientä arastelua. Parviainen kuvailee muutaman roolisuorituksen tarkemmin ja piikittelee naishahmojen kliseisyydestä - mutta toteaa niiden kuitenkin tukevan kokonaisuuden painopisteitä ja tyyliä. Kritiikki päättyy Parviaisen henkilökohtaiseen näkemykseen, jossa hän suhteuttaa esityksen teatterin esityshistoriaan: sujuva, tyydyttävän hauska, ”hieman rutiinin makuinen työnäyte”. Parviainen ei ole kiva mutta ei myöskään yksipuolisen ilkeä tai väheksyvä. Mutta hänkään ei tulkitse itse esitystä. Parviaisen tekee vaikutuksen kirjoittamalla rakenteeltaan hallitumpaa ja ilmaisultaan nasevampaa tekstiä. Esityksellisesti hänellä on ollut jopa kollegoitaan helpompi tehtävä. Farssilla kun on varsin selvät kriteerit verrattuna Komun ja Väisäsen arvioimiin esityksiin, joiden oletan kritiikkien perusteella olevan muodoltaan rikotumpia, tapauskohtaisempia - vaikeampia kritisoida.

Vai onko niin, että rampin yli ei kerta kaikkiaan välity muuta kuin tekstiä? Eivätkö nämä teokset esitä näkemyksiä maailmasta? Eikö teatteri haastaa taidemuotoaan? Mikään ei ainakaan ole ravistele, piikittele tai viettele kriitikoita voimakkaisiin mielenilmauksiin. Ehkä sellaista teatteria ei haluta nähdä. Jos kritiikki-kulttuuri heijastelee esitys-kulttuuria, niin yhdessä ne heijastanevat yhteiskunnan tai ainakin yhteisön suhdetta teatterikulttuuriin. Eikö sen siis haluta kehittyvän kirjallisuuden esittelyä pidemmälle? Eikö kritiikin pitäisi ottaa enemmän kantaa? Vai onko niin, että ei teatterilla ylipäänsäkään ole enää niin väliä? Sellainen olo näistä kritiikeistä välittyy.

Näyttää siltä, että teatteriesitysten kritisoimisella on väliä vain siellä missä kilpailu on kovaa ja missä kritiikin vaikutus katsojalukuihin ja taiteilijoiden urakehitykseen on kouriintuntuva. Toinen asia on sitten se, jättääkö sellainen maailma kritiikille muita merkityksiä kuin vain sen pudotuspelin. Haastaako sekään taidemuotoa kehittymään?

Janne Saarakkala

Joensuun kaupunginteatterin esityksistä kirjoittivat sanomalehti Karjalaisessa:

Ritva Väisänen, 23.9.2002 (Laila Hietamies/Anne Häyrinen: Valamon yksinäinen) Eija Komu, 24.9.2002 (Lauri Viidan runoista dramatisoitu Betonimylläri) Kaisu Parviainen,15.10.2002 (Ray Cooney: Juokse lempesi edestä) Eija Komu, 23.1.2003 (Tänä iltana Eeva Tikka - runoesitys) Eija Komu, 9.2.2003 (Kirsi Kunnaksen runoista dramatisoitu lastenkonsertti Herra Pii Poo)