Teatteri-lehti 6/2005

"Alkoholisti on naivi käsite. Päissäänoleminen on valittu tapa kokea asioita." "Joku on kussu mun housuihin!" "Oot noin vittumainen ja vielä vammane."

Millaista on huumori Leea Klemolan kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Kokkola? Mille nauretaan ja kuinka huumori kuljettaa, kätkee ja paljastaa näyttämön maailmaa ja sisältöjä? Mille esitys rakentaa riemunsa?

Edellä olevat repliikit kuvaavat yhdeltä osin esityksen perustavaa todellisuutta: tilanteet ajetaan kuumeiseen loppuunsa ja asiat pyritään sanomaan suoraan kohtuudesta ja hyvistä tavoista piittaamatta. Kohtuuttomuus, mauttomuus ja tietty lähmäisyys leimaavat kauttaaltaan koko esityksen estetiikkaa aina tekstistä näyttämökuvaan asti. Kokkola luottaa kerronnassaan sumeilematta oletukseen suomalaisen huumorin mauttomuudesta. Lavalla nähdään kosolti ryyppäämistä, kiroilua, alastomuutta, äkillistä väkivaltaa ja tietysti älyttömän rumaa pukeutumista. Dialogissa asioita jankataan ja pahimmillaan kontaktit puuroutuvat. Nopeine purkautumisineen ja yhtä äkillisine sammumisineen esitys muistuttaa dramaturgialtaan kapakkaillan kulkua. Sumuista ja suttuista kuin Sleepy Sleepers loistonsa päivinä. Kokkolasta jäisi vain pieruhuumorin haju, jos sen ytimessä olisi halpa halu karkeuksillaan ainoastaan viihdyttää sievistelyn turruttamaa yleisöä. Mutta esitys taiteilee hienosti oman puskahuumorinsa kanssa ja ylittää itsensä ja on kuin onkin lopulta iloinen ja hauska.

Kokkola siis hoippuu ja huojuu jatkuvasti mauttoman ja koskettavan rajalla. Tällä rajalla kulkee esityksen omintakeisin aines ja sen huumori. Esitys ikään kuin nojaa ajatukseen, että näyttämö on vapautuksen paikka. Kaikki näytelmän henkilöt ovat jonkin sortin vankeja.

He ovat omien härkäpäisten totuuksiensa, uskomuksiensa ja erilaisten vikojensa ja vammaisuuksiensa vankeja. Ja tästä vankeudesta Kokkola on päättänyt heidät vapauttaa. Tarinan tasolla henkilöt löytävätkin eräänlaisen yhteyden ja pakkomielteet ylittävän rakkauden toisiinsa loppua kohden, mutta Kokkolan omaperäisin anti ei ole vielä tässä. Tärkeintä on, että itse näyttämö löytää yhteytensä ja oudon riemastuttavan vapautuksen tunteen. Parhaimmillaan katsoja saa kokea vain teatterille ominaisia hullaannuttavia vapahduksia, jotka väkisinkin tunkevat paksuimmankin paskahuumoriverhon läpi. Tällaisissa kohdissa Kokkola onnistuu yleisösuhteessaan ja ikään kuin antaa oman huumorinsa katsojalle lahjaksi. Ja tällainen huumori on aina perimmiltään iloa ja elämänmyönteisyyttä.

Esitys ajaa kaasu pohjassa ja on muodoltaan välillä kuin kolmen ihmisen yhtäaikaista änkeytymistä samaan maakuupussiin. Tästä aiheutuu esityksen hetkelliset kompuroinnit ja näyttämölliset lässähdykset, mutta samalla myös hauskimmat ja puhuttelevimmat kuvat. Juuri tällainen samanaikaisuus, tarkan ja tökerön, tuhnuisen ja kirkkaan päällekkäisyys on Kokkolan taiteellista käsialaa, joka avaa myös sisällöt ovelasti ja ilman selityksiä. Kokkola ei jätä aiheitaan ( nöyryyttäminen, häpeä, myötähäpeä, nolaaminen ja tietysti toveruus ) vain tarinan tasolle vaan testaa niitä suoraan näyttämöllä. Tästä seuraa se, että esityksen huumori on elävää.

Kokkolan henkilöt ovat kaikki korviaan myöten täynnä tunnetta. Kaikki asiat ja ilmiöt ovat totaalisia, jokainen ratkaisu on kokonainen ja peruuttamaton. He ovat siis eräänlaisia lapsia. Tällainen asetelma tekee näyttelijäntyöstä kautta linjan onnistunutta. Näyttelijälle riittää se perustilanne, että on vain tosissaan. Monesti tällainen lähtökohta saattaa ajaa esityksen tukkoon mutta ei Kokkolaa. Näyttelijöiden totisuus on jo niin virittynyttä, että se muuttuu keveydeksi ja tuo henkilöiden maailmaan välttämättömän huumorin ja katsojalle perspektiivin. Kun yksi roolihenkilöistä sanoo: "Minut vittuilemalla suljettiin teidän piirin ulkopuolelle", alkaa katsomossa kiusaantunut naureskelu. Kuka sulki ja kenet? Henkilöt ovat niin tohkeissaan, että heidän maailmojensa tunnistettavuus ei jää näyttämömelskeen jalkoihin. Ja huumori syntyykin siitä, ettei ole kyse mistään ja juuri siitä on kyse. Parhaimmillaan näyttämö toteuttaa tämän; on enemmän kuin sanaleikki tai mikään muukaan kirjoitukseksi kääntyvä.

Kokkolassa huumori toimii siis koko esityksen läpitunkevana voimana. Vaikka se on pinnaltaan usein kökkölää, ei se ole sitä näyttämöllisesti. Huumori ja sen vapauttavat voimat on kenties Kokkolan suurin sanoma. Niin kuin näytelmässä todetaan, on psykoosi edennyt jo muodonmuutoksen asteelle. Tämä on Suomi tänään. Ja juuri se, että huumori asuu nimenomaan esityksen teatterillisuudessa kokonaisuudessaan, eikä jossakin sen erityisalueella tai irtovitseissä, tekee Kokkolasta näyttämöllisen taideteoksen. Huumori on se varsinainen tila, jossa asioita tarkastellaan.

"Luulis jumalauta liikuttuvan!" - Martti Piano Larsson

Kokkola Tampereen Teatterikesässä 12.8.2005

Tommi Silvennoinen