keskiviikon_kuva1-1.jpg

Kolmannen päivän vankilamietteeni ovat valoisat. Ihana vapauden tunne. Niin kuin varmaan oli odotettavissa? Tunteessa on myös tiettyä taantumisen riemua.

Ollapa jälleen lapsi, kosketuksissa maahan, osaton rahasta, ajasta ja tiedosta, sidottu konkretiaan ja luonnonjärjestykseen, elää vain siitä armosta, että Jumalan kasvit yhä viitsivät yhteyttää.

Olla sillä tavalla vapaa, että tarvitsisi vain aurinkoa…

Kumminkin lasten vapaus sitoo aina joukon aikuisia. Niin on nytkin. Isojen, asiallisten ihmisten armosta saan hetken elää kuin lapsi ja leikkiä (yksi taiteen pätevimmistä määritelmistä). Täällä vartijat tekevät kaikki ”luonnonjärjestyksen” kannalta välttämättömät työt minun puolestani. Kotona vaimoni hoitaa lapset, vastaa heidän kysymyksiinsä ja katsoo kelloa, pitää silmällä kissoja ja jääkaapin sisältöä.

Tänä aamuna tarvitsin lisää kahvia ja kokeilin: laitoin pelkän tyhjän mukin oven taakse, ei toiminut.

Sitten kirjoitin lapun tarjottimelle ja sain kuppini. Valtava kiitollisuuden tunne: vain minun takiani vartija käveli muki kädessään keittiöön ja takaisin!

Hetken mielijohteesta otin viime sunnuntaina, varustautuessani vankilaan, työhuoneeltani mukaan pienen Tuskien Äidin ikonin, johon olen huomaamattani kiintynyt.

Olen paljon katsellut sitä ennenkin, mutta nyt se on katsellut takaisin. Se on uutta ja ihmeellistä.

Olen rukoillut paljon, mekaanisesti. Oikea käteni tahtoo välillä tehdä ristinmerkin. Käsillä on oma tahto. Olen kaappiluterilainen. Työ on rukousta, rukous on työtä! Uutta tämäkin. Olen laiska rukoilija. Ties vaikka rupeaisin kohta voimistelemaan, tekemään ”vatsalihasliikkeitä”.

Kaikki muu sen sijaan on minulle aivan tuttua, pohjimmiltaan.

Viime kesänä vietin kaksi monen päivän jaksoa melkein yhtä kurinalaisesti kotona ja suomensin Morrisseyn Omaelämäkertaa, joka olisi kenen tahansa kääntäjän painajainen. Muulle kotiväelle kissoja lukuun ottamatta oli järjestetty muuta tekemistä muualla, joten minulla oli velvollisuus työskennellä itseäni säästämättä – ja tilaisuus työskennellä toisten tarpeita ajattelematta, joskin jouduin usein kirjoittamaan yhdellä kädellä, kun nuorin kollimme Paavali tarvitsi syliä ja vasenta käsivarttani leuanaluseksi.

Suomennos valmistui lopulta heinäkuussa, mutta sitä ei ole vieläkään julkaistu. Miksi? Moz only knows.

Ylipäätään kesä on jotain, mistä pitää luopua, jos tekee töitä kirjallisuudelle.

Teen melkein kaikki työni hengenhädässä, teloituskomppanian edessä, viime hetkellä ja viimeisillä voimillani, yksin ja apua haluamatta.

Miksi se on niin?

Olenko vain riippuvainen siitä suuresta helpotuksesta, äkillisestä kohtalon kääntymisestä, kun jokin tuskallinen työ vastoin kaikkea inhimillistä todennäköisyyttä vihdoin valmistuukin?

Pelastusaddikti? Traaginen narsisti. Kusipää, jonka pitäisi kasvaa aikuiseksi. Saada opetus!

Pahan kukkien suomennoksen valmistuminen, ilmestyminen ja suhteellinen menestys joitakin vuosia sitten oli minulle niin suuri eloonjäämiskokemus, että tunnen sen yhä peräti ruumiillisena ilona ja erityisenä armona. Kai minä sen saan sanoa?

Ehkä pitää olla taiteilija nauttiakseen taidevankilasta, tottunut yksinäiseen työhön, jonka palkka ei ole raha vaan aivan erityinen onnellisuus?

Monien alojen tieteilijät ovat kyllä siinä suhteessa samanlaisia kuin taiteilijat.

Intensiivisiä luomisen ilon hetkiä täällä toki rytmittää kouraiseva ikävä takaisin normaaliuteen.

Minulla on ikävä lapsiani ja vaimoani, heidän ääniään.

Toisaalta on huoli ensi viikosta, sähköpostista, joka varmasti tulvii. Lista tehtävistä asioista pitenee mielessäni. Niitä ei voi tehdä täällä. Tulvikoon, pidentyköön.

Täällä voi vain odottaa koputusta ovelle: aamiainen eli herätys, lounas, työ tai ulkoilu, päivällinen, puhelinaika, saunavuoro, iltapala. Koputuksia on päivän mittaan monta.

Kolmantena päivänä tunnen itseni jo konkariksi, pitkäaikaisvangiksi. Alan laitostua. Äänistä päätellen tänään taisi tulla uusia vankeja. Jos heitä tulee vastaan vessapolulla, ohitan heidät itsevarmana, nyökkäämättä.

En tänäänkään päässyt työpalvelun. Onko vankilan johto katsonut minut työhön kelpaamattomaksi?

Sen sijaan ulkoilin taas ja jatkoin muiden tekemiä tikku- ja käpyaskarteluja. Tapasin sentin pituisen vihreän mittarimadon.

Puhumattomuuden vaikutus ei ole niin suuri kuin kuvittelin. Ensimmäisenä päivänä, kun yhdessä vaiheessa satoi kaatamalla, tunsin spontaania tarvetta todeta jollekulle toiselle ihmiselle: kas, sataa kaatamalla.

Sellaiset yllykkeet ovat nyt poissa.

Pidän myös vankilan askeettisesta ruoasta. Itse asiassa ihanneajatukseni ruokailusta on kulhollinen mössöä ja nurkka, jossa mössön voi kauhoa suuhunsa nopeasti, muristen, jos tilanne vaatii.

Kävin eilenkin uimassa, kuin mikäkin suomalainen. Menen varmaan tänäänkin. Kahdesti järveen joka ilta!

Rutiinit ovat kaikki kaikessa.

Koira – täällä on kaunis kermanvaalea koira, en tiedä kenen – tuntee minut jo läpikotaisin. Se näyttää ikävystyneeltä nähdessään minut pihalla, jossa ei muutenkaan tapahdu mitään mielenkiintoista; kukaan ei tietääkseni ole yrittänyt paeta. Olen koiran mielestä juuri niin tylsä kuin jo maanantaina saattoi arvata.

Eilen istuimme ulkoilualueen penkillä pitkähkön tovin vierekkäin, kunnes se kyllästyi, sillä juttelin sille. (Säännöissä on kielletty vain toisille vangeille puhuminen.)

Olen tänään saanut vaikean tekstini valmiiksi jo ennen lounasta.

Se on ihana asia. Olen tyytyväinen. Olen onnellinen.

Tietysti on varauduttava tavalliseen: että se lakastuu ja murenee, kun katson sitä ”uusin silmin” eli palaan tajuihini.

Mutta toistaiseksi se on elossa, ja ihailen sitä. Lauseissani kiertää veri, ja olen niistä ylpeä.

Omatekemiä!

Hiljaisuudessa tietokoneeni näppäinten äänet ovat oudon nautinnollisia. Minun työni ääni.

Aloin kirjoittaa kirjoituskoneaikana, ja tämä sama ääni kuului neitsytkammaristani 1990-luvun alussa joka päivä, paljon kovempana mutta myös arempana, anteeksipyytelevänä ja silti niin omahyväisenä.

Nyt teen samaa luvan kanssa. Tämä on minun ammattini. Olen ollut onnekas.

-Antti Nylén