Teatteri-lehti 11/2002

Kriitikon käyttöohje, eli näin rakennat esityksesi niin että saat hyvän arvostelun

Eki Vuori haastattelee Hannu Harjua Sanoma-talo 18.10.2002-10-28

E: Miksi kirjoitit viimeisimmän kritiikkisi? H: Se oli tämä Ford Taunus, Hurmeen ohjaus. Se johtui siitä, että arvioin aikoinaan sen osa 1:sen. Meillä on tavoitteena jonkinlainen pitkäjännitteisyys, että jos on olemassa aiempi kontakti ja tuntee jonkun esityshistoriaa, niin sille se yleensä lankeaa. Se katsomishistoria tuottaa tietynlaista expertisiä (toimi huom. erityisosaaminen).

E: Miten teillä toimii työnjako toimituksessa? Millä perusteella te päätätte kuka menee katsomaan mitäkin, siis jos menee kukaan? H: Joihinkin esityksiin kohdistuu odotuksia. Tai siis erilaisiin esityksiin kohdistuu erilaisia odotuksia, toisiin enemmän ja toisiin vähemmän. Me yritetään löytää tasapuolisesti kaikille kiinnostavia tehtäviä, toisaalta kaikille niitä ns. painavilta tuntuvia juttuja ja sitten myös niitä…no, sanoisinko ’ei-syksyn odotetuimpia juttuja’. Meillä kartoitetaan toimituksessa tulevat tärkeät ensi-illat, ja periaatteesta ne käydään kaikki katsomassa. Toisaalta juuri tämä valintojen tekeminen on suuri kritiikin tehtävä. Täytyy ajatella lehden lukijakuntaa, niiden tarpeita. Myös teatterin asema vaikuttaa valintaan jos on joko/tai tilanne, niin se vaan on. Kortteja myös vaihdellaan meidän kesken. Meillä on sellainen linja, että me ei kuunnella tekijöitä näissä päätöksissä. Eli ei voi sanella kenet haluaa katsomaan ja ketä ei. Sitä paitsi joskus tuollainen kitka kriitikon ja tekijän välillä voi olla hyväkin juttu.

E: Miten sä näet, että mikä on sun funktio teatterikentällä, ikään kuin sun oma tehtävä ja missio? H: Hyvistä esityksistä on kiva kirjoittaa. Hyvät esitykset tekee tämän ammatin mielekkääksi. Siksi olen tähän ammattiin tullut. Ja jos pystyy sanallistamaan hyvin ja antamaan oikeudenmukaisenkuvan. Aina sitä miettii, että mistä kulmasta tästä saisi kiinnostavan jutun, vaikka ei olisi kokenut esitystä kovin kiinnostavana. Usein mietin sitä, miten mä voisin toimia, suositella jotain esitystä (joka on minusta hyvä) lukijoille, siis sellaista, jolla ei ole olemassa automaattisesti yleisöä tai joka jota esitetään vähemmän tunnetussa tilassa. Tällaisten esitysten kohdalla kritiikin merkitys on isompi. Se voi toimia vaa’ankielenä. Siihen kummalle puolelle heilahdetaan vaikuttaa sitten tietenkin se onko se esitys hyvä vai huono.

E: Mun mielestä hyvä-huono –akseli on jotenkin lattea tapa katsoa esityksiä H: Niin sä olet oikeassa tuossa, ei se ole ainoa tapa. Esitys voi olla esim. kiinnostava tai mielenkiintoinen.

E. Onko sun identiteetti journalistin vai teatterikentän toimijan? H: Journalistin. Journalistin, jonka erikoisalue on taide ja teatteri. Kritiikki on tapa puhua esityksestä. Ja se unohtuu usein, että se on myös tekijöille tapa seurata toistensa esityksiä. Jos harjoittelee kaikki päivät ja illalla esittää, ei ehdi katsoa toisten esityksiä. Kriitikon rooli, positio, on monipuolinen ja se voi vaihtua ja vaihtuukin eri esitysten yhteydessä. Ja usein kriitikolla on monta roolia päällekkäin. Kriitikko on yhtä aikaa tuomari, syyttäjä, valamiehistö ja tuomari. Siinä mielessä kriitikko on valamiehistö, että se edustaa maallikoita (joista valamiehistö oikeudessa koostuu, toim. huom.)

E: Niin ja syyttäjä siinä mielessä, että se lähtökohtaisesti syyttää esitystä olemassaolosta ilman hyvää syytä, eli jokaisen esityksen pitää perustella, oikeuttaa olemassaolonsa. Olet syyllinen kunnes toisin todistetaan. H: No niin. Se todistusaineisto on siellä esityksessä, meidän tehtävä on löytää se ja tutkia sitä tasapuolisesti, sen hyviä ja huonoja puolia. Lähtöoletus on, että (a) esityksessä on jotain tulkittavaa, (b) kriitikolla on kyky tuottaa siihen lisämerkityksi. Minusta hyvä esitys tarvitsee täydentyäkseen katsoja luovaa panosta. Se voi ilmetä levottomuutena, hämmennyksenä tai jonkinlaisena luovana tietoisuutena. Mutta oleellista on se mikä on katsojan osuus esityksessä. Kriitikon tehtävänä on minusta tarjota ehdotuksia siihen, mihin esitys tarvitsee katsojaa. Siinä mielessä kriitikko on katsojan edusmies, ei tekijöiden. Tai voi olla tekijöidenkin tulkki, mutta on ensisijaisesti katsojien edusmies.

E: Mikä on susta teatterin tehtävä/funktio tänä päivänä? Onko se susta ensisijaisesti yhteiskunnallinen, sosiaalinen, psykologinen, elämyksellinen vai sekoitus näistä kaikista? H: Minusta teatterin tulisi keskittyä niihin asioihin, joita vain teatterissa, voi tehdä parhaiten. Ja onhan se niin kuin sanoit sekoitus noista kaikista pyrkimyksistä. Teatteri on tapa välittää havaintoja. Esitys välittää jotain, sillä on sanottavaa. Parhaimmillaan jotain omintakeista, omalla tavalla tehtyä.

E: Entä teatteri, joka ei halua väittää mitään, vaan lähtee liikkeelle kysymyksistä? H: Kysymykset on myös väitteitä. Ne on väitteitä siitä, että nämä kysymykset on minusta tärkeitä, juuri nyt.

E. Miltä Suomen teatterikenttä näyttää sun mielestä tänä päivänä? H: Näen kaksi kehityskulkua. Raja perinteisen viihteellisen ja korkeataiteen välillä on hämärtymässä, monet esitykset yhdistelevät kumpaakin, korkeaa ja matalaa. Sitten toisaalta uudenlaiset tekemisen ehdot ovat lyömässä läpi. Esimerkiksi uudenlaiset esityspuitteet, kuten museot ja niissä tapahtuva esittäminen. Jotkut esitykset puhuvat uutta kieltä, usein uutta myös kriitikolle. Edellisen kerran tämä tilanne oli 1980-luvun alussa, kun Ryhmäteatteri aloitteli. Tapahtui totaalinen kahden eri kieliopin yhteentörmäys. Tietenkin tällainen uusi myös kaipaa tulkkeja, jotka voisivat avata sitä, tulkita. Toisaalta on myös niin, että jos esitystä ei voi ymmärtää, niin kommunikaatio ei toimi. Ja kriitikon velvollisuutena on huomauttaa, että kommunikaatiossa tuntuu olevan katkos. Ohjelmallinen toisin-tekeminen voi myös olla ansa, päädytään keksimään pyörä aina uudestaan. Viime vuosina olen ollut turhautunut kentän rahoitustilanteesta. Monet määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti työhönsä suhtautuvat tekijät joutuvat työskentelemään epäpalkitsevissa olosuhteissa. Minusta rahoitusta pitäisi antaa enemmän projekteille ja ideoille (ei rakenteille). Usein on niin, että rakenteiden sisällä tehdään sellaista teatteria…joka ylläpitää niitä rakenteita…jossa se tehdään. Ja se johtaa tarjonnan yksipuolistumiseen. Repertuaariteatterit on usein eräänlaisia divareita, siellä pyörii vanhat asiat, vanhat näytelmät jne. Missä on myös omat hyvät puolensa.

E: Mitä taide on? H: Sun täytyy tuottaa jotain uutta, uusi näkökulma tai uusia sisältöjä. Taide on tekijöiden luovuuden purkaus, jossa joku (voi) jäsentää uudella tavalla olemassaoloa tai muokata jotain vanhaa. Monet toimivat jutut toimivat tällä tavoin, uutta luoden ja vanhaa muokaten…sämpläten. Sitten on tietenkin tätä teknisesti hyvin tehtyä, rekonstruoivaa teatteria. Repertuaariteatterissa sitä enimmäkseen näkee. Taide on teko ja kritiikki on seuraus. Taide siis tulee ensin, sitten vasta kriitikko tulee paikalle. Usein kritiikin merkitystä sitä paitsi liioitellaan. Viidakkorumpu on paljon tehokkaampi mainostamisen väline kuin sanomalehti.

E: Mikä on sinusta kritiikin instituution tila Suomessa. Onko kriitikoilla aikaa ja mahdollisuuksia perehtyä työhönsä? Vai sanelevatko kaupalliset imperatiivit teidän työnne kuvan sellaiseksi, ettei aikaa kunnon analyyseille jää. Tarkoitan tilannetta, emotionaalista tilannetta, ymmärräthän, kun tekijä suunnittelee ja harjoittelee juttuaan monta vuotta, ja sitten kriitikko tulee paikalle ja kirjoittaa vasemmalla kädellä jotain sinnepäin? H: No analyysin varaa olisi ehkä enemmänkin. Aina esitys ja kriitikko eivät myöskään kohtaa. Syystä tai toisesta. On minullekin sattunut, että jälkikäteen olen tajunnut, että olisin voinut kirjoittaa toisin, tuoda jonkin jutun eri tavalla esille. Silloin yleensä on suurimmat konfliktit syntyneet, kun olen tietoisesti ohittanut tekijöiden pyrkimykset, en ole siis niitä ottanut huomioon kirjoittaessani tai listannut niitä. Mutta täytyy huomioida, että kritiikki on minusta julkisen keskustelun alku, ei loppu. Monen kritiikin tiimoilta on keskustellut tekijöiden kanssa jälkeenpäin. Minusta nuo keskustelut ovat olleet hedelmällisiä.

E: Kentällä liikkuu huhu, että olet jotenkin väsähtänyt viime aikoina. H: Nämä konfliktit ja tyytymättömyys kirjoituksiini saattaa johtua siitä, että olen viime aikoina jonkin verran tiukentanut omaa arvoasteikkoani. Olin ehkä ennen myös lempeämpi, sallivampi, ymmärtävämpi… rakentavampi. Toisaalta kirjoittelussani oli ehkä silloin enemmän sellaista… pyörittelyä. Toisaalta ja toisaalta. En osannut sano rumaa sanaa. Ja kuitenkin sana kritiikki tulee kreik. sanasta kritios(?) = erottelu, erojen tekeminen. Nykyjään minulla ei ole enää tarvetta pukea sitä viestiä lahjapaperiin. Viime aikoina olen myös suhtautunut tunteenomaisemmin esityksiin. Esityshän on trippi. Kiinnitän myös huomiota viestin selkeyteen, tarkkuuteen. Minua on aina viehättänyt ilmaisun tarkkuus ja keskittyneisyys. En ole mielestäni väsähtänyt.