Teatteri-lehti 2/2002

Vaihtoehtoinen otsikko: Tähdet teatterilavalla – kun muulla ei ole väliä

Helsingin Sanomat, 2.2.2002, Jukka Kajava

”He tulivat luoksemme juuri sellaisina, kuin heidät oli paikalle tilattukin. Sellaisina kuin me heidät tiedämme ja muistamme: säteilevinä, ikinuorina, karismaattisina ja ehdottoman taitavina komediatyyppien ja –tekstien käsittelijöinä”. Näin alkaa Jukka Kajavan (HS 2.2.2002) kritiikki Helsingin kaupunginteatterin Kvartetti –esityksestä.

Kritiikissään Kajava pyrkii välttämään tarkkailijan roolia ja kolmantena osapuolena toimimista, mikä yleensä mielletään kriitikon paikaksi esityksessä. Sen sijaan hän tavoittelee tavallisen katsojan asemaa ja tunnepitoisen kokemuksen välittämistä lukijoille samastaen itsensä muihin katsojiin. “Ensi-ilta oli suuremmoinen lähes kolmen tunnin mittoineenkin. He pitivät meitä pihdeissään, kynsissään, helmoissaan ja sylissään juuri siten, kuin olimme halunneetkin. Juuri siitä oli kysymys, rakkaudesta puolin ja toisin, ja me ymmärsimme, että jos joskus, niin tänä iltana on aihetta kiittää elämyksestä seisaaltaan. Minkä me myös teimme”

Hän käyttää paljon monikon 1. persoonaa kirjoituksessaan. Kirjoittamalla ”me” –muodossa Kajava korostaa kollektiivista katsomiskokemusta ja kirjoittaa näkökulmasta, jossa hän edustaa koko yleisöä. Subjektiivinen mielipide ulotetaan koskemaan kaikkia esityksessä olevia katsojia. Näin kriitikko asettuu katsojien joukkoon ja toimii yleisön yleisenä äänitorvena.

Mikä on kriitikon rooli? Saako kriitikko asettua tavallisen katsojan asemaan? Onko se älyllistä epärehellisyyttä ja teeskentelyä vai pyrkimystä päästä lähemmäs välitöntä esityksen kokemista?

Mielestäni se on älyllistä epärehellisyyttä, sillä hänellä on selkeästi erilainen asema muihin katsojiin verrattuna. Kriitikon intentiona on kirjoittaa arvio esityksestä lehteen, mutta tavallisen katsojan ei tarvitse olla analyyttinen eikä tietää esityksen taustoja, sillä hänellä ei tällaista tehtävänasettelua ole. Lisäksi kriitikko aliarvioi ja tasapäistää yleisöä: hän asettuu muun katsojakunnan puolestapuhujaksi, tekee laajoja yleistyksiä, eikä ota huomioon katsojien keskinäistä erilaisuutta. Kriitikko yksinkertaisesti olettaa, että kaikki katsojat ovat hänen kanssaan samaa mieltä ja ovat myös kokeneet esityksen samalla tavalla.

Kajava ohittaa täysin näytelmän roolihenkilöt, jotka ovat hänen mielestään aika kliseisiä tyyppejä. Hän näkee lavalla vain ”mestarit” ja ”konkarit”; Lasse Pöystin, Pentti Siimeksen, Ritva Valkaman ja Kyllikki Forssellin. Kajava ei mainitse kertaakaan mitä roolia nämä tähdet esittävät, ja minkälaisia henkilöitä näytelmässä on, vai onko Ronald Harwood kirjoittanut näytelmän kenties suoraan noille neljälle kyseiselle näyttelijälle? Tällaisilla asioilla ei ilmeisesti ole mitään väliä, sillä Kajava toteaa; ”Kerrankin tekee mieli sanoa: Hällä väliä. Olkoon näytelmä, mikä on, kun meillä kuitenkin on Kyllikki Forssell ja Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes puhaltamassa eloa aika kliseisiin tyyppeihin”.

Näytelmällä voi siis olla hyvä tai huono, sopiva tai epäsopiva, pitkä tai lyhyt - se voisi olla mikä tuherrus tahansa, sillä riittää, kun näyttämöllä ovat tähdet esiintymässä. Mutta esittämässä mitä? Itseään, maneereitaan vai jotain roolihenkilöä? Kajava ei pura näyttelijäntyön ja roolin suhdetta laisinkaan; Taas kerran Kyllikki Forssell oli täynnä kypsää voimaa, mutta kikatteli silti kuin murrosikäinen koulutyttö. (…) Jälleen Lasse Pöysti hurmasi hillitykllä charmilllaan ja näyttelemisensä ilomielisellä kepeydellä”(…) Ritva Valkama oli tietenkin lakonisena koomikkona (…) Ja Pentti Siimeken komiikassa roolin sallima järjen ääni kalskahteli tutun tarkasti ja vastustamattomasti. Hänkin oli lämmintä charmia tulvillaan”.

Kajava on kirjoittanut kritiikkinsä "esittäjiensä tuomalla lisäarvolla", mikä tarkoittaa sitä, että näyttelijät puhuvat omalla olemassaolollaan, eivät näytelmän roolihenkilöinä. ”(..) tämä on teatteria, ihmisten välistä yhteyttä ja taidettakin juuri siksi, että ilta koskettaa esittäjiensä tuomalla lisäarvolla”. Ja jatkaa, ”Kaikki haluavat nähdä heidät (…) ylistääkseen heidän taidettaan ja nauttiakseen kun kerran voi.”

Ei jää epäselväksi mitä mieltä Kajava on teatterin tähtikultista. Mitä tämä suhtautuminen kertoo teatterista ja sen asemasta Suomessa? Minkälaista käsitystä teatterista taiteena kriitikko tulee välittäneeksi? Mitä tästä seuraa teatteritaiteen kannalta? Mikä on kriitikon rooli ja tehtävä nykyään ylipäänsä teatteritaiteen kentällä? Tässä taiteesta tulee tuote, jonka kriitikko esittelee potentiaalisille ostajille, kuluttajille ja kriitikosta tuote-esittelijä.

Kriitikon tehtävä on kertoa taideteoksesta, kritiikin yhtenä päätehtävänä on etsiä teoksen ja taiteen merkityksiä. Jos nyt ollaan taiteen merkityksen äärellä – niin mikä on taiteen ja kritiikin tila?

Mitä tähtikultti tekee tatteritaiteelle ontologisesta näkökulmasta? Se antaa esitykselle uudenlaisen arvotekijän, tähtiesiintyjän, joka tekee käsikirjoituksesta, ohjauksesta, lavastuksesta, valaistuksesta ja kaikesta muusta sekundaarista - alisteista tähdille tai tähtiä varten luotavaksi tarkoitettua.

Kriitikko ei näe muuta kuin tähtiesiintyjät ja heidän merkityksensä teatteri(taiteelle). Näyttelijöistä on tullut henkilöitä, joilla on julkisuusarvoa, joka mediaan siirrettynä merkitsee takuu varmaa tuotetta, joka myy. Minkälaista ihmiskäsitystä tähtikultti edustaa? Siinä ihminen katoaa ja tähden maneerit valtaavat vain enemmän tilaa, muut kuin tähdet eivät ole mitään.

Ajatuksellisesti kiinnostavan Kajavan kritiikistä tekee siihen sisällytetty kommentti –palsta. Se antaa kirjoittajalle mahdollisuuden nostaa useita erilaisia, jopa vastakkaisia näkökulmia esiin ja käsitellä jotain aihetta tai ilmiötä monipuolisesti. Kajava ei kuitenkaan näin tee, vaan hehkuttaa lisää tähtikulttia ja antaa tukensa ilmiölle. Hän käsittelee mm. karisman ja tähteyden suhdetta; ”Eikö nuorissa ole karismaa? On heissäkin, mutta onko heissä tähteyttä? Sekin kuuluu asiaan ja teatteriin, tähteys”. Kun karisma ei enää riitä, tarvitaan siis tähteyttä.

Kun kriitikko varauksetta tukee teatterin tekijä ja tähtikulttia, ja kun teoksella ei ole väliä, ja taidekin perustuu esittäjien lisäarvolle, herää kysymys, tarvitaanko taideteosta enää yleisön ja tähden välissä ollenkaan? Voidaanko taideteos unohtaa turhana rasitteena pois? Jos tähdet vaan juttelisivat keskenään niitä näitä tai kertoisivat itsestään. Tai kuten Juha-Pekka Hotinen Teatterikorkeakoulu –lehdessä 2/01 ehdottaa henkilöä käsittelevässä artikkelissaan: Lakkautetaan varsinaiset (teatteri)esitykset kokonaan. Silloin esitykset muodostuisivat siitä, kun tekijät kertoisivat näyttämöllä aikomuksistaan.

Turun Sanomien kriitikko Outi Lahtinen kirjoittaa kyseisen esityksen yhteydessä; “(…) teatterilla olisi muutakin tehtävää kuin pyörittää maailman tähtikarusellia”. Tähän voin vain lisätä, että olisiko kriitikolla muuta tehtävää kuin edistää maailman tähtikarusellin pyörimistä omalta osaltaan?!

Julius Elo