Teatteri-lehti 1/2001

Metakritiikissä arvioinnin kohteena on kritiikki. Metakritiikin tarkoituksena on tarkastella jo julkaistua kritiikkiä, sen sisältöä ja lähestymistapoja sekä laajemmin pohtia kritiikin olemusta, lähtökohtia, tehtäviä, mahdollisuuksia ja nykytilaa.

Ensimmäisessä metakritiikissä tarkastellaan Helsingin sanomien 15. joulukuuta 2000 julkaisemaa arvostelua, jossa Suna Vuori kritikoi allekirjoittaneen ohjaaman monologi-näytelmän Turing - matka tietokoneen keksijän mieleen. Tarkoituksena on tarkastella kritiikkiä tiettyjen teatterikritiikille asetettujen tehtävien ja oletusten pohjalta.

Kritiikkinsä alussa Vuori määrittelee (kriitikko arvottajana) esityksen hienoksi, pieneksi, keskittyneeksi, tyylikkääksi ja kohottuneella tavalla taiteelliseksi. Nämä luetaan esityksen ansioiksi. Perusteluja ei tässä kohtaa esitetä. Sen jälkeen hän määrittelee esityksen situaation teatterikentässä. Se asetetaan jatkumoon tekijän aiemman ohjauksen (Mielen kieli) kanssa. Pitää paikkansa, että Turing jatkaa siitä mihin Vuoren mainitsema esitys jäi, mutta se ei kuitenkaan ole aiempi ohjaukseni, koska olen sen jälkeen ohjannut kaksi muutakin esitystä Turingin lisäksi. Myöhemmin Vuori määrittelee esityksen puutteet. Hän kirjoittaa, että esitys on ansioistaan huolimatta kuitenkin vähän kuiva tai pikemminkin ontto ja että siitä puuttuu emotionaalinen syvyys. Nämä väitteet hän perustelee kirjoittamalla että esityksessä samastuminen, kipu ja katharsis pysähtyvät ramppiin. Tässä hän määrittelee ensinnäkin sen miten esitystä olisi luettava (kriitikko esityksen tulkkina) ja toiseksi sen miten esitys olisi hänen mielestään pitänyt tehdä. Vaatimus on sinänsä hyvin perusteltu. Hän sanoo, että koska esitykseen on valittu traagisia ja koomisia elementtejä matemaatikko Alan Turingin elämästä olisi oikeutettua olettaa, että katsomiskokemus olisi emotionaalisempi.

Vastaväitteenä voi esittää että tässä kohdassa kriitikon valitsema subjektiivinen näkökulma (kriitikko katsojan edustajana) mahdollisesti hukkaa tekijöiden intention. Tekijöiden valitsema kertovan teatterin tyylilaji (esim. kertoja-hahmon käyttö) olisi osaltaan voinut selittää Vuoren mainitseman puutteen. Tyylilajia valintana voi tietenkin arvioida erikseen. On totta, että valittu tyylilaji aiheuttaa monissa katsojissa Vuoren kuvailemia reaktioita, mutta mielestäni toisenlaisetkin kuin samastumiseen perustuvat teatterin lukutavat ovat tämän esityksen kohdalla mahdollisia, tekijöiden kannalta jopa suotavia. Lopuksi hän mainitsee, että näistä mainituista puutteista voi kenties syyttää tekstiä, jossa on liian vähän villoja. Tämä saattaa olla totta, koska teksti mainitsee kaikki tunteita ilmaisevat sanat nimeltä, mikä samalla mielestäni sulkee pois niiden esittämisen mahdollisuuden.

Kritiikki on osuvasti otsikoitu kysymykseksi ´Mitä mieli on?´. Tekijöiden intentio ja kriitikon katsomiskokemus tuntuvat tämän kysymyksen ympärillä osuvan yhteen. Vuori myös päättää kritiikkinsä saman kysymyksen äärelle kirjoittaen, että kysymys on laaja, kunnianhimoinen, lähes mahdoton, eikä esitys kykene kysymykseen kunnolla vastaamaan. Sen sijaan esityksen tekotapa, tekijöiden näkökulma lähestyä kysymystä taiteellisen muodon kautta Turingin tieteellisen näkökulman sijaan ei saa kritiikissä minkäänlaista käsittelyä. Kritiikkiä tuntuukin vaivaavan tietty ulkokohtaisuus, eikä se mielestäni perustele tarpeeksi väitteitään, mikä lienee oikeutettu oletus, koska kriitikko asiantuntijana edustaa kuitenkin lukijoidensa ja lehden levikin kautta isompaa joukkoa kuin esityksen tavallinen katsoja.

Puhtaasti informatiiviselta kannalta (kritiikki uutisena) kritiikki ei anna juuri minkäänlaista kuvaa esityksestä sinänsä. Siinä ei juurikaan puututa niihin tekijöihin mitä lavalla varsinaisesti oli nähtävissä vaan se keskittyy kertomaan enemmän siitä mitä siellä ei ollut. Esimerkiksi kohdassa jossa Vuori syventyy pohtimaan Alan Turingin persoonaa, hän kirjoittaa että esitys on onnistuneesti kyennyt löytämään Alan Turingin pelonsekaisen, kontrolloivan, neuroottisen ja herkän ilmiasun, mutta sitten hän jatkaa, että Alan Turingin vitaalisin puoli, intohimoinen suhde luonnontieteisiin on jäänyt esityksessä liian vähälle huomiolle. Samoin tietokoneen syntyprosessia ja seurauksia olisi pitänyt käsitellä enemmän. Vuori siis peräänkuuluttaa esitykseltä paitsi lisää emotionaalista sisältöä myös lisää informaatiota, tiedollisempaa ainesta. Tiedollisuutta voisi vaatia myös kritiikiltä. Se ei kerro paljoakaan siitä kuka Alan Turing oli tai mikä on hänen merkityksensä tänä päivänä (kriitikko esityksen merkityksenantajana). Lukijoille jotka eivät tiedä Alan Turingista mitään kritiikki ei kerro paljoakaan lisää. Vuori tosin mainitsee, että esitys herättää tiedon janon jonka voi sammuttaa ostamalla Alan Turingista kertovan, aulassa myytävän elämäkerran. Tiedollisessa mielessä kritiikki sisältää asiavirheen, kun se mainitsee kuvatekstissään, että Turing päätti päivänsä haukkaamalla myrkytettyä omenaa kuin Tuhkimo, vaikka kyseessä on Lumikki, jonka nimi mainittiin esityksessäkin muutamia kertoja.

Näyttämöllepanosta mainitaan, että lavastus on elegantti, valosuunnittelu oivaltavaa ja että esitys sekä näyttää että kuulostaa hyvältä. Musiikintekijää ei kuitenkaan mainita, eikä perusteluja esitetä. Näyttämöllepanosta vastaavien ihmisten ja heidän itsenäisten taiteellisten ratkaisujen sivuuttaminen pelkällä maininnalla ei ole pelkästään tämän kritiikin ongelma. Sellainen kritiikki yksinkertaisesti puuttuu, kritiikki, jossa arvosteltaisiin esimerkiksi lavastusta tai valosuunnittelua yhtä paneutuen kuin näyttelijäntyötä.

Näyttelijäntyön arvioinnissa Vuoren kritiikki mielestäni sekoittaa keskenään Alan Turingin persoonan ja näyttelijän tulkinnan Alan Turingista. Kun Vuori kirjoittaa, että esitys onnistuneesti tavoittaa Turingin pelonsekaisen ja neuroottisen ilmiasun lukija jää pohtimaan tarkoittaako hän tulkintaa vai tosielämässä oikeasti elänyttä henkilöä. Näyttelemiseen suoraan viitatessaan Vuori mainitsee, taas perustelematta, että se on taitavaa, intensiivistä ja karismaattista.

Kulttuuripoliittisesti Vuori määrittelee esityksen kulttuuriteoksi siinä käsitellyn aiheen (Alan Turingin hämmästyttävä elämä ja traaginen kuolema) takia. Kulttuuripolitiikkaa on myös se, että esityksen kritiikki ilmestyy samana päivänä kuin viimeinen esitys. Monille pienempien ryhmien (ns. lainsuojattomien) esityksille kritiikki on yksi tärkeä tiedottamisen tapa johtuen teatterin tukimarkkojen niukkuudesta ja rajoitetuista markkinointi-mahdollisuuksista. Monet tärkeät ja kulttuuripoliittisesti mielenkiintoiset esitykset jäävät liian helposti arvostelematta ja siten potentiaalisen yleisönsä tavoittamattomiin.

Teatterikritiikin yleisenä ongelmana on sen kaikenkattavuuden mahdottomuus. On valittava jokin tai joitakin näkökulmia, joista käsin esitystä arvioidaan. Monet lähestymistavat ja toisaalta kritiikille asetetut vaatimukset ovat keskenään ristiriitaisia ja toisiaan poissulkevia. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että julkaistulla teatterikritiikillä on todellista teatteri- ja kulttuuripoliittista merkitystä, siksi on ihmeellistä, ettei ole olemassa metakritiikin kulttuuria, joka pohtisi ja analysoisi kritiikkejä tarkemmin - kyseenalaistaisi ja kehittäisi niitä.

Miko Jaakkola ja Julius Elo