Teatteri-lehti 2/2005

Onko olemassa jokin totunnaisuuksien ja yleisten tapojen tuolla puolen oleva perimmäinen periaate, joka kieltää esityksen tekijöitä kommentoimasta julkisesti teoksensa saamaa kritiikkiä? Eli onko tekijöiden puheoikeus ensi-illan jälkeen jollakin tavalla aidosti ohentunut? Ei tietenkään ole. Siis asiaan.

Teatteri Telakalle ohjaamaani Kuningasnäytelmää on 21.3. mennessä arvioitu Aamulehdessä, Turun Sanomissa ja Etelä-Suomen sanomissa. Tämä metakritiikki tarkastelee kyseisten kritiikkien lähes täydellistä vastakkaisuutta, tyyliä ja informatiivisuutta. Mitä kriitikko on tulkinnut kun on tulkinnut esitystä?

Aamulehden Maarit Saarelainen kirjoittaa mm."…Hamletin teemoja pohtiva esitys kyseenalaistaa oman olemassaolonsa ja ironisoi itse itseään", " esitys rikkoo tietoisesti teatterin illuusiota ja käyttää tehokeinona brechtiläistä vieraannuttamista", "(lavastus)… on toimiva näyttämö tälle uutta tyyliä etsivälle ja löytävälle esitykselle ja esitys on virkistävä ja jää kaivelemaan mieltä" ja loppuun, "Kuningasnäytelmän ajatukset ovat kirkkaasti analysoituja ja tämä näkyy keskittyneenä ja yhteen hitsautuneena näyttelijäntyönä koko ryhmässä". Turun Sanomien Outi lahtinen kirjoittaa puolestaan:" Ajan kritiikki ei Kuningasnäytelmässä sisällä itsekritiikkiä, vaan suuntautuu katkerana vain muihin, mikä tuottaa vain puberteettisen kapinan tunnun", " ajankuva on toteutettu niin sietokykyä koettelevalla tavalla, että sen seuraaminen turhauttaa" ja " esittäessään vastenmielisten ja pinnallisten henkilöiden nykivää ja jumittavaa elämäntyyliä taitaviksikin tiedetyt näyttelijät latistuvat hämmästyttävälle keskenkasvuisuuden tasolle". Ja Etelä-Suomen sanomien Pertti Julkunen:" Ensimmäinen näytös virittää meihin aimo annoksen jo-valmiiksi hurskasta, mihinkään johtamatonta vastaanottavaisuutta. Toinen näytös purkaa sen minkä ensimmäinen virittää. Huomaamme, että huonon elämäntavan hävittämisen kannalta oli vikatikki vetää naama aivan vakavaksi. Telakan väki ja vierailijat tekevät valtavan hauskan näytelmän. Hauskuus syntyy siitä sumeilemattomuudesta, jolla pimeyden ytimen kuumaa perunaa puristellaan" ," Telakan yläkerran lavalla nähdään voimakkaan fyysisesti ajattelevaa teatteria ja kantavina voimina ovat koomikot Tanjalotta Räikkä ja Outi vuoriranta. Räikkä on komiikassaan valtavien mittojen nainen ja Vuoriranta hehkuu pienimuotoisempaa huumoria" ja "Telakka on osasyyllinen siihen, että teatterin laatu on parantunut koko Suomessa ja nyt Todellisuuden tutkimuskeskuksen nimikään ei pahenna koska näytelmässä tutkitaan ihan oikeita asioita, tuossa olemista" sekä vielä lopuksi "ele murskaa tekohurskautemme ja saa klassikkotekstit elämään".

Puberteettinen kapina? Mistä lie johtuu se, että kriitikko Lahtinen antaa ensisijaisesti tuohtumuksensa (analyysin sijaan) valua läpi koko kritiikin? Kriitikko Julkunen tarjoaa yhden mahdollisen vastauksen:" Johdantotekstit altistavat tekopyhälle kuuntelulle. Se johtuu siitä, että ne koskevat asioista tärkeimpiä… ,unohdamme olemisen". Ja myöhemmin:" Me tiedämme kaiken tämän. Siispä vakavoidumme, hiljenemme ja lakkaamme kuuntelemasta". Lahtinen syyttä esityksen asennetta rasittavasta paremmintietävyydestä ja tämän näkymisestä halveksuntana. Asenne toimisi nuorisoteatterissa mutta ei AIKUISTEN ammattilaisten esityksessä?! Julkunen puolestaan kohtaa tämän probleemin ihmisille tyypillisenä ja antaa esityksen puhua omalla kielellään loppuun asti, missä tekijöidenkin mielestä viimeistään ja aivan selvästi kaikenlainen tietäminen ja sen esittäminen asetetaan kyseenalaiseksi.

Entä itse esityksen katsominen? Saarelainen lukee rakenteesta teemaa ja sisältöä eikä näe siellä psykologisia henkilöitä ja salakavalaa me/he suuntausta. Lahtinen puhuu "pinnallisista henkilöistä" ja toteaa, että "esitys itse kuitenkin tekee selvän jaon ja osoittelee vain heitä, niitä jotka määräävät nykytahdin ja lukevat Kauppalehteä jne". Mitä tämä kertoo lukijalle? Kun on vaivauduttu pääsemään yli ensimmäisen hämmennyksen tai ärtymyksen ( eli mielipiteen ) ja alettu lukea rauhassa esim. rakennetta, kuten Saarelainen, käy selvästi ilmi ettei esitys puhu kenestäkään henkilöstä vaan kysymyksistä, jotka ovat todellisia ja meitä kaikkia koskettavia. Lahtisen kritiikin luettuaan saa käsityksen, että esityksessä kirmailisi joukko pahoja yritysjohtajia riistämässä työläisen selkänahkaa naurussa suin. Lahtinen toteaa lukijalle ykskantaan mielipiteenään, että pinnallisuutta kuvataan pinnallisesti. Saarelainen sentään sanoo ensin osan sisältöä ("näytelmä ironisoi sosiaalisesti hyväksyttyä käytöstä ja ihmisten halua säädellä elämäänsä") ja tekee tämän jälkeen edes pienen näyttämöanalyysin ("mutta kun langat vähänkin löystyvät, purskahtaa tiukasti raamitettujen, koreiden plyymien alla lymyävä holtittomuus esiin hallitsemattomina liikkeinä ja puuroutuvana puheena"). Julkunen taasen puhuu näyttämön pysäytetyistä kuvista ja Vuorirannan monista rooleista, siis edes jotakin varsinaisesta teatterista. Lukijan asema ei ole helppo.

Tyyliltään Aamulehden kritiikki on tyypillinen ison päivälehden ja pienen palstatilan arvostelu, Julkunen kirjoittaa persoonallisesti ja lievästi filosofisin äänenpainoin ja Lahtisen kritiikin muotoa määrää tunteellinen tuohtumus. Mielenkiintoista on sekin, että Aamulehti ja Etelä-Suomen sanomat esityksen kokonaisuuden lukemisen ohella puhuvat siitä työryhmäkeskeisesti, kun taas Lahtisella ohjaajasta tulee taas vanha kuningas, jolle esitys on alistettu ja jonka henkilökohtaista maailmankuvaa se on muka julistavinaan.

Niin. Yksi sanoo että turhauttaa, toinen haluaa katsoa ja kolmatta ei tympäse yhtään. Tekijöiden kannalta tällainen on varsin mielenkiintoista etenkin, kun esitys haluaa kysyä myös ihmisen majesteettisen ja hallitsevan katseen syytä. Taiteilijoiden työttömyys ei häämötä näköpiirissä

Tommi Silvennoinen Kuningasnäytelmän ohjaaja

Aamulehti 17.3.05 / Maarit Saarelainen Turun Sanomat 17.3.05 / Outi Lahtinen Etelä-Suomen sanomat 17.3.05 / Pertti Julkunen