Teatteri-lehti 2/2002

Olen viimeisen vuoden aikana, yhä lisääntyvässä määrin, lukenut arvostettujenkin aamupäivälehtien kriitikkojen teatteriarvosteluja, joissa kriitikko ei ole kyennyt kunnolla kontekstualisoimaan esitystä. Kontekstualisointi, eli esityksen suhteuttaminen aikaisempaan ja nykyiseen esitysperinteeseen, vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin: Mikä on esityksen tyylilaji ja genre? Mihin historialliseen ja käsitteelliseen jatkumoon se kuuluu? Mitä periaatteita ja konventioita tämäntyyppinen esitys noudattaa? Eli lyhyesti: millä periaatteella esitys toimii ja miten sitä tulisi lukea? Luen arvostelun ja katson esityksen tai katson esityksen ja luen arvostelun - sama juttu: esitys ja arvostelu puhuvat toistensa ohi.

Esimerkki: Tuija Kokkonen & kump. rakensi Kiasmaan selkeästi transmodernia ambient-teatteria edustavan esityksen. Esityksen tunnusomainen piirre oli >ambient-omainen= virtaavuus, jossa varottiin lukitsemasta merkityksiä liian kiinteästi paikoilleen mihinkään yhteen toteeminomaiseen keskustaan. Esitys oli ikäänkuin reikä, jolla ei ole omaa substanssia, mutta jonka reunoille - tai siitä läpi - valuu merkityksiä. Tässä olikin minulle esityksen suurin arvo: se onnistui katsomaan asioita kuin syrjäsilmällä, tuijottamatta niitä kuoliaaksi. Mitä tekee Harju? Hän moittii esitystä koheesiottomaksi ja jotenkin löyhäksi, hän ei tunnu saavan mistään kiinni ja näyttelijät on tylsiä. Näin tietenkin käy jos katsoo esitystä modernin teatterin paradigman kautta - siis jos etsii intensiteettiä, timantinlujaa integriteettiä ja karismaattista näyttelemistä. Sitten tulee tuomio: huono esitys! Ja tietysti ohjaaja parahtaa: minua ei ymmärretä!

Miksei? No, yleinen mielipide nykyteatterikentällä on tällä hetkellä, että kriitikot - parhaimmatkin - ovat yksinkertaisesti pudonneet kyydistä. He eivät enää osaa sijoittaa esityksiä siihen esitystaiteelliseen jatkumoon johon ne kuuluvat. Ja jos tätä ymmärrystä ei ole, eli tietoa puuttuu tai sitä ei jakseta hankkia, ei esityksiä, eikä niiden toimintaperiaatteita voi ymmärtää ja sitten ne ymmärtääkin helposti täysin väärin.

Toki on myös kriitikkoja, jotka ovelasti yrittävät väistää koko ongelman ja peittää oman tietämättömyytensä. He kirjoittavat kuvailevia ja fiilisteleviä - esityksen toimintaperiaatteet täysin ignoroivia - arvosteluja. Kriitikko kuvailee kuinka esityksen alkupuolella >näyttelijät huutavat ja juoksentelevat ympäriinsä lavaa= ja loppupuolella >enimmäkseen seisoskellaan=. Tällainen kuvaus saa tekijät (vai kriitikot?) vaikuttamaan idiooteilta. Haluaisin nähdä kirja-arvostelun, jossa kriitikko kirjoittaa, että >ensimmäisessä luvussa kaksi tyyppiä keskustelee rakkaudesta, toisessa sitten ollaan sodassa ja kolmannessa kerätään jo päivänkakkaroita.= Mitä tämä kertoo kirjan sisällöstä tai tyylilajista tai yhtään mistään?

Toinen kriitikko kirjoittaa tajunnanvirtaa siitä miltä esitys hänestä tuntui: >alussa pelkäsin kovasti, käteni oikein hikosivat, sitten aloin luottaa esiintyjiin, rohkaistuin ja lopussa oli jo ihan kivaakin.= Kyllä kriitikko saa kirjoittaa omista tuntemuksistaan, mutta nykytaiteen arvostelussa ei yksinkertaisesti riitä jos mitään muuta ei osata (haluta?) sanoa.

Useimmiten tekijät tavoittelevat teoksillaan jonkinlaista syvyyttä, joskus onnistuvatkin. Miksi arvostelut ovat päivä päivältä pinnallisempia ja esityksiä ei edes yritetetä syväluodata? Kirjoitetaanko arvostelut liian nopeasti? Vähän sinne päin, rutiininomaisesti? Intohimottomasti? Onneksi tästä on poikkeuksiakin - siis paneutuneita kritiikkejä. Huomionarvoista on kuitenkin se, että vain niille alueille jaksetaan paneutua, jotka ovat JO hallussa. Kirsikka Moring heittäytyy intohimoisesti venäläisen teatterin >mystiseen ja taianomaiseen maailmaan=. Mikäs siinä, mutta kuka paneutuisi nykyteatteriin? Vai onko se (nykyteatteri) niin huonoa, ettei sillä niin väliä?

Teatterin ja esittävän taiteen kenttä räjähti viime vuosisadalla lukemattomiksi eri genreiksi – kuten musiikkikin. Onko tämä jäänyt kriitikoilta huomaatta? On täysin relevanttia puhua tänä päivänä klassisesta teatterista samassa merkityksessä kun puhutaan klassisesta musiikista. Mutta mitä pitäisi tehdä silloin kun kriitikko aina vain soveltaa klassisen teatterin lukutapaa mihin tahansa esitykseen? Voisiko kriitikoita lähettää koulutukseen johonkin? Mihin?

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että katsojat eivät ymmärrä teoksiani. Se on ihan ok, joskus jopa tavoiteltavaa. Usein on kysymys mielekkään lukuohjeen antamisesta katsojalle, eikä esitystä voi enää nykyjään edes ajatella erillään sen lukuohjeesta. Tekijän pitää ottaa huomioon että katsojan kompetenssi ei ole sama kuin tekijän. Itse olen kuitenkin tehnyt sen virheen, että olen odottanut kriitikoilta asiantuntijan kompetenssia. Olenko naiivi? Olen jaksanut uskoa, että kriitikot ovat perillä nykyteatterista ja kiinnostuneita sen uusista virtauksista. Tämä on virheeni ja se pitää korjata.

Ehdointankin nyt tässä, että kaikki Suomen nykyteatterintekijät lopettavat itkemisen ja laativat jatkossa esitystensä tueksi ja kriitikon työn helpottamiseksi, käsiohjelmaan mukaan lisälehtisen: esityksen konteksti; jossa kuvataan mahdollisimman tarkkaan se esitysperinne johon esitys kytkeytyy ja jonka toiminta- ja lukuperiaatteita se noudattaa. Tämä vähentää ja helpottaa ahkeran kriitikon työtä ja tuo aivan uusia ulottuvuuksia laiskan ja kouluttamattoman kriitikon työskentelyyn. Samalla se toimii jonkinlaisena pienoiskoulutuksena ja esittelynä nykyteatterin ihmeelliseen maailmaan.

Ohjaaja Eero-Tapio Vuori