IMG_0417.jpg

Kirjailija Laura Gustafssonin ja kuvataiteilija Terike Haapojan Toisten historia on "taiteellistieteellinen hanke, jossa tutkitaan maailmanhistoriaa eläinten näkökulmasta". Historian kirjoittaminen tuntuu olevan käänteinen taktiikka: se itse asiassa luo tulevaisuutta, jopa utopiaa. Toisten historia näyttäytyy utopiana maailmasta, jossa hiljaisten ääni kuuluu. Taiteellistieteellinen hanke on myös poliittinen teko ja vallanotto; taiteilijan ammattitaito on yhteiskunnallisen vaikuttamisen käyttövoimaa. Aloin varauksetta ihailla Gustafssonin ja Haapojan megalomaanista hanketta, ja ihailuni kääntyi muutamiksi ajatuksiksi. Jos eläinten näkökulmasta kirjoitettu historia on jo täyttä utopiaa, niin ehkä jo ihmistenkin keskuudesta löytyy vastaavaa kaikupohjaa. Onko kukaan vielä kirjoittanut historian lasten näkökulmasta? Ainakaan nopealla google-haulla sellaista ei löydy. Löytyy kyllä lapsille kirjoitettua historiaa ja historiaa lapsista, mutta Gustafssonin ja Haapojan kumouksellinen idea lieneekin juuri se, että eläimistä on kyllä kirjoitettu ihmisten näkökulmasta, mutta se ei vielä kerro eläinten historiasta. Lapsista on kirjoitettu aikuisten näkökulmasta ja historiasta on kirjoitettu niin, että lapset ymmärtäisivät, mitä aikuiset sillä tarkoittavat. Tietenkin Toisten historia on paradoksi, senkin tekijät ovat ihmisiä, mutta paradoksaalisuutensa siivittämänä se on utooppista toimintaa.

Lapsia on maailman väestöstä noin kolmasosa. Lasten kansalaisoikeudet eroavat aikuisten vastaavista radikaalisti, mm. äänioikeutettuja lienee lapsista noin nolla prosenttia. Myös lasten tuotannon osuus vaikkapa taiteen, kirjallisuuden tai tietysti tieteen kaanonin sisällöstä on minimaalinen. Silti olisi hullua väittää, että lapsilla ei ole valtaa - mutta tuo valta on lähes kokonaan vailla yhteiskunnan ääneenlausuttua tunnustusta ja sen organisatorisen rakenteen ulkopuolella. Tai, asetettuna historian kehykseen, se on kirjoittamatonta.

Tuomas

Kuva: Tuomas Laitinen

Comment