Pekko5.jpg

Voiko varpusen lennähtämisen kahvilapöytään nähdä esityksenä? Onko mainoslause metron kyljessä koodattu viesti juuri minulle? TTK:n Näin tutkit todellisuutta -kirjasarja johdattaa leikkimielisesti mutta käsitteellisyyttä kaihtamatta havainnoimaan todellisuutta toisin. Julkaisusarjassa on tähän mennessä ilmestynyt kolme osaa: Näin tutkit todellisuutta I (2013), Lasten valta – opettajan opas (2014) ja Arjen työkaluja (2014).

Kun todellisuus muuttuu esitykseksi

Sarjan ensimmäinen osa, Näin tutkit todellisuutta I, pureutuu teoksen ja todellisuuden suhteeseen kolmesta eri näkökulmasta. Ohjaaja Janne Saarakkala esittelee todellisuutta teoksen lähtökohtana. Hän käyttää esimerkkinä kolmea Todellisuuden tutkimuskeskuksessa tuotettua esitystä, jotka eri tavoin ammentavat dokumentaariselta pohjalta. Puhuva pää –tajunnanvirtamonologi verbalisoi yhden ihmisen kaikki ajatukset, linja-autolla huristeltava Helsinki by Night -kiertoajelu yhdistää kaupungin kuhinan fiktiivisiin kohtauksiin, ja yhteisöllinen dokumenttiteatteriesitys Ei maar ny loppu löhöily! lähtee liikkeelle turkulaisten yhteisöjen haastatteluista. Lukiessani inspiroiduin ajatuksesta, että taiteilijan on tärkeää pysytellä avoimena tutkimuskohteelleen eikä etukäteen määritellä liian tarkasti sitä, mitä on etsimässä. Onneksi Saarakkala tarjoaa vaihe vaiheelta eteneviä, käteviä toimintaohjeita tutkimuslähtöisen taiteen tekemiseen.

Dramaturgi-ohjaaja Katariina Numminen osoittaa, miten teoksellisuutta voi toisaalta myös soveltaa todellisuuteen. Nummisen draamaa uudelleenarvioiva projekti synnytti muun muassa perhedraamaohjeet, joita perhe tai muu yhteisö voi käyttää oman todellisuutensa tutkimiseen. Perhedraamassa yhteisö esittää keskenään draamakohtauksen jostakin olemassa olevasta näytelmästä ja lopuksi keskustelee kokemuksestaan. Yllätyin siitä, miten juuri näennäisen kömpelö kohtausten ääneen lukeminen saattaa olla avain tärkeisiin keskusteluihin yhteisöjen tai teosprosessin sisällä.

Kulttuuripedagogi Risto Santavuori laajentaa teoksellisuuden koskemaan meidän kaikkien sisäistä maailmaa. Myös tajunta on eräänlainen esitys, jossa kehitämme ymmärrystämme todellisuudesta. Santavuori osoittaa kiehtovasti, kuinka tajunnan näyttämöllä arkitodellisuuden sattumukset voivat muuttua esitykseksi: ”tilaan itselleni esityksen, joka alkaa kun avaan kotioven ja päättyy kylpyhuoneen ovelle”. Pitää vain suorituskeskeisen olemisen sijaan antautua tarkkailemaan ympäristöään avoimesti. Tajunta esityksenä on kenties helppokäyttöisin työkalu lukijalle, joka ei työskentele taideprojektien parissa. Santavuoren ajatuksia luettuani löysin itseni kerrostalon sisäpihalta katselemasta henkeä pidätellen esitystä, jossa karkkiväreihin sonnustautuneet lapset ja vanhemmat kiirehtivät juhlapöydän astioita turvaan maisemaa täplittävässä raekuurossa.

Vallattomia kokeita vallankäytöstä

Sarjan toinen osa, Lasten valta – opettajan opas, tarjoaa lasten parissa työskenteleville aikuisille uuden pedagogisen menetelmän, todellisuudella kokeilemisen pedagogiikan. Menetelmää on kehitetty Todellisuuden tutkimuskeskuksen Lasten valta -hankkeen työpajoissa Helsingin kouluissa. Kirja esittelee lapsilähtöisen pedagogiikan taustaa sekä tarjoaa harjoituksia ja työpajamalleja, joiden avulla opettaja voi yhdessä oppilaiden kanssa tunnistaa ja käsitellä kouluun kätkeytyvää valtaa. Työpajoissa lapsilla on tilaisuus kysyä heitä askarruttavia, valtaan liittyviä kysymyksiä sekä tutkia niitä draamallisin harjoituksin ja esityksin, joista lopuksi keskustellaan.

Opettajana oli mielenkiintoista lukea, miten lapsilähtöinen työpajamalli toimii käytännössä. Lasten esiin nostamat teemat kertovat paljon yhteisön pinnanalaisesta kuhinasta, ja pienryhmätyöskentelyssä aiemmin hiljaiset oppilaat saattavat vapautua ottamaan paljon tilaa. Kuulluksi tuleminen edistää oppilaiden valtautumista eli antaa heille valtaa määrittää omaa ympäristöään.

Kirjasta käy ilmi, miten ohjaajalle valta-teeman käsittely on myös taitoa vaativa prosessi. Kuinka paljon lasten tahtoa sopii rajoittaa, jos vallastaan innostunut oppilas haluaa muuttaa työpajan työskentelytapoja? Miten loppukeskustelussa ohjataan lapsia eettiseen ajatteluun, jos työpajan teemaksi on noussut silmitön väkivalta? Jäin miettimään, että kouluihin kätkeytyvän vallan käsittely saattaakin onnistua helpommin ulkopuolisen työpajaohjaajan opastuksella, joka näkee luokkayhteisön tuorein silmin.

Arjen rajaton aarreaitta

Sarjan kolmas osa, Arjen työkaluja, on metodioppaista käytännönläheisin. Selkeiden käyttöohjeiden muotoon kirjoitettu teos avautuu varmasti myös niille lukijoille, jotka eivät työskentele taiteen, tutkimuksen tai opetuksen parissa. Opas esittelee työkaluja, joiden avulla kuka tahansa meistä voi havainnoida arkitodellisuutta hetki hetkeltä uudella tavalla. Bussimatkaa tai tuttua aamiaispöytää voi tarkastella erilaisten linssien läpi: teoksena, äänimaailmana, ajan jälkien näkökulmasta… Tai ne voi vaikkapa rajata laboratorioksi sosiaaliselle kokeelle ja yllättää kanssaihmisensä istumalla lattialla.

Kirjasarjaa lukiessani heräsin ajattelemaan, miten todellisuuden määrittely on aina rajoittamista ja vallankäyttöä. Todellisuuden näkeminen toisin, itse valituista lähtökohdista, sen sijaan valtauttaa kokijan. Ystävättäreni 7-vuotias poika innostui eväsretkellä kiipeilemään keskuspuiston lihaskuntolaitteessa, kun pahantuulinen kehonrakentaja tuli hätistämään hänet pois: ”Tämä ei ole kiipeilyteline!” Lapsen hämmennys ja suru vaihtuivat voimaantuneeseen riemuun kun otimme vallan keksiä 32 uutta käyttötarkoitusta kyseiselle telineelle: rakastavaisten salainen kohtaamispaikka, luokkakuvausalusta, pienehkö luonnonsuojelualue… Suosittelen Näin tutkit todellisuutta -sarjaa kaikille, jotka haluavat löytää uuden, luovan suhteen ympäristöönsä.

Henna Laininen Kuvataiteilija, sanataideopettaja Työharjoittelija TTK