Teatteri-lehti 4/2003

Kahden vuoden ajan olemme yrittäneet tuoda tuoretta näkökulmaa suomalaiseen teatteridiskurssiin, eli siihen mitä, mistä ja miten teatterista puhutaan ja kirjoitetaan. Olemme tutkineet kritiikin instituution luonnetta ja sisäisiä lainalaisuuksia. Mistä johtuu, että se mitä kirjoitetaan teatterista on usein niin heikossa vastaavuussuhteessa sen kanssa mitä oikeasti tapahtuu esityksessä? Minkälaisiin asioihin kriitikot tarttuvat ja kokevat tärkeiksi? Mitä taustaoletuksia näihin valintoihin sisältyy? Ovatko kritiikin lähtökohdat ja metodit, eli se miten kirjoitetaan (ja ajatellaan) jääneet ajastaan jälkeen? Puhumattakaan siitä, mistä esityksestä kirjoitetaan ja mitkä kuoliaaksi vaietaan. Mitä on kritiikki? Minkälaista sen tulisi olla?

Vastaanotto kentällä on ollut ilahduttavan innostunut, asia on koettu tärkeäksi. Moni on ilmoittanut lukevansa tämän palstan ensimmäiseksi. Mitä ilmeisemmin tällaiselle keskustelulle oli tilausta (ja on myös jatkossa.)

Olemme kuitenkin itse jo hieman puutuneita koko konseptiin, on vaikeaa enää löytää tuoretta näkökulmaa. Alunperin kiinnostava ja haastava konsepti on muuttunut jotenkin työlääksi ja rajoittavaksi. Ehkä koko konsepti tarvitseekin tuuletusta.

Itse kannatan ajattelua, että instituutioiden on uusiuduttava säännöllisin väliajoin. Niiden on kehityttävä, liikuttava johonkin suuntaan, jotta elinvoima, luovuus ja innostavuus säilyisivät. Usein kuitenkin käy niin, että instituution ylläpito itsessään alkaa olla tärkeämpää kuin se mitä varten instituutio alun perin on perustettiin. Tämän takia on terveellistä aika ajoin miettiä, että mikä on oman (esim. teatterin) toiminnan päämäärä tai funktio - mitä varten toimitaan? Unelman käsite on tässä yhtälössä avainasemassa, se on ikäänkuin kompassin suuntima, joka kertoo meille mihin suuntaan on mentävä. Jos instituutio ei enää muista päämääräänsä ja funktioonsa, tai jos se kadottaa unelmansa, se muuttuu ajelehtivaksi, kuolleeksi rungoksi ilman sielua.

Tämä liittyy laajempaan ajatuskuvioon, joka koskettaa meitä kaikkia. Mielestäni koko Suomi, erityisesti teatterikenttä - ammattilaitokset ja oppilaitokset - noudattaa logiikkaa, jossa vanhoja (joskus toimineita) rakenteita tuetaan ja pidetään yllä. Rakenteet ja instituutiot koetaan tärkeämmäksi kuin ideat, koska niitä on helpompi byrokraatin hahmottaa (ja kontrolloida). Byrokraatti ymmärtää henkilötyövuosien, esitysmäärien ja katsojalukujen päälle. Taide on jotain muuta.

Metakritiikin kohdalla olemme saapuneet juuri tähän pisteeseen. Metakritiikin instituutio on hyväksytty ja vakiintunut, saavuttanut arvostetun aseman - jokaisessa numerossa ilmestyy uusi metakritiikki. Kuin itsestään, pikkuhiljaa asiat muuttuvat rutiineiksi ja kohta metakritiikin kirjoittaminen on tärkeämpää kuin mistä ja miten kirjoitetaan. Asia unohtuu kun instituutio vahvistuu.

On siis aika kuolla.

Tuhkasta nousee ensi syksyllä uusi palsta: lähikritiikki. Lähikritiikki omistautuu täydellisesti yksityiskohdille. On ehkä väärin puhua tässä yhteydessä edes kritiikistä, enemmänkin kyseessä tulee olemaan lähikuva; jonkin esityksen yksityiskohdan tai muun siihen liittyvän (esim. kritiikki) yksittäisen asian äärellä oleminen, fasinoituminen ja perusteellinen käsittely. Sen sijaan, että pyrkisimme kritiikille ominaiseen (horisontaaliseen) arvottavaan ja syntetisoivaan kokonaiskuvaan, etsimme mielekkäitä yksityiskohtia, pisteitä tai madonreikiä(!), joiden kautta laajempia konteksteja voi avata (vertikaalinen näkökulma).

Ohjaaja Eero-Tapio Vuori