Teatteri-lehti 2/2002

METAKRITIIKKI Metakritiikissä arvioinnin kohteena on kritiikki. Metakritiikin tarkoituksena on tarkastella jo julkaistua kritiikkiä, sen sisältöä ja lähestymistapoja sekä laajemmin pohtia kritiikin olemusta, lähtökohtia, tehtäviä, mahdollisuuksia ja nykytilaa. Metakritiikki pyrkii myös paljastamaan, analysoimaan ja purkamaan kritiikin instituutioon sisältyvää vallankäyttöä ja kulttuuripolitiikkaa.

Kirsikka Moring/HS lauantai 20.1.2001/Sagan om Ringen

Moring aloittaa artikkelinsa leimaamalla esityksen nuorisokulttuuritapahtumaksi, jolle hän (toivoo?) povaa samanlaista menestystä kuin taannoiselle Hype-musikaalille, joka oli todellinen myyntitykki. Seuraavaksi kriitikko katsoo aiheelliseksi sijoittaa Svenska Teatern paikalleen Suomen teatterikenttään: Vieraileva venäläis-saksalainen ohjaaja, Juri Ljubimovin monivuotinen apulaisohjaaja Andrey von Schlippe on tehnyt Tolkienista ihmeitä pienen teatterin pienellä henkilökunnalla ja budjetilla.... Teatteripolitiikkaa tässä on se, että Svenska Teaternista, sen henkilökunnasta ja koko produktiosta puhutaan 'pienenä'. Käsiohjelman mukaan 'pientä' esitystä on kuitenkin ollut valmistamassa 96 taiteilijaa, mikä tuntuu minusta melkoiselta määrältä. Ja sitäpaitsi, missä täällä on isompi ruotsinkielinen teatteri?

Seuraavaksi Moring ryhtyy ryhtyy arvioimaan esityksen yksittäisten osa-alueiden onnistumista. Ohjauksesta hän toteaa: hän (Andrey von Schlippe) sytyttää Erottajan näyttämölle myyttisen sankaritarujen, legendojen ja sagojen maailman täyteläisinä, kauhun ja kauneuden aistimuksellisina kuvina...Ohjaaja on koulutukseltaan alkujaan lavastaja, hän visioi seikkailun edistymistä tarunomaisin, tyylikkäin ja hulmuavin kuvin... Kriitikko ei kirjoita sanaakaan näyttelijänohjauksesta, rytmityksestä, leikkauksista, jännitteistä, esityksen aiheesta tai oikeastaan mistään mikä yleensä liitetään ohjaajan tehtäviin. Saattaa olla, että kriitikko on ajatellut, ettei tällaisessa tyylilajissa (laulu- ja tanssimusikaali) ed. mainitulla ohjauksellisilla seikoilla ole niin väliä.

Sitten kriitikko arvailee(?) mistä esityksen ohjaaja on saanut vaikutteita ohjaukseensa: Ihmisten lisäksi hän käyttää mielikuvitusrikkaita varjoteatterin, prahalaisen Laterna Magican mustan teatterin ja vaikkapa japanilaisen kabukin tai aikidotaistelujen keinoja. Tämä on hiukan outoa, koska esityksessä ei - etäisesti japanilaisvaikuitteista puvustusta lukuunottamatta - ole minusta mitään kabukiin viittaavaa; ei maskeja, ei frontaalinäyttelemistä, ei suoraa katsoja-suhdetta, ei yleistä näyttämöllistä läpinäkyvyyttä, eikä erityisesti anti-illuusionismia. Edelleen, kun kriitikko kirjoittaa aikidosta ja näyttämöllä hohtavista valomiekoista, hän mitä ilmeisimmin viittaa esityksen näyttämötaisteluihin, jotka suoritettiin bo-kepeillä (ei miekoilla) ja jotka viittavat enemmän kendoon tai kiinalaisiin kung-fu-tekniikoihin, kuin aikidoon, joka on lähinnä aseetonta taistelua.

Muista esitykseen osallistuneista taiteilijoista Moring arvioi hyvin lyhyesti valaistussuunnittelijan, laulujen tekijän, säveltäjän, orkesterin ja kuoron työtä. Kaikista näistä osa-alueista kirjoitetaan positiiviseen sävyyn. Ainoastaan koreografia ja tanssijoita ei erikseen mainita. Miksei? Tehdessään näin, kriitikko (tietoisesti?) implikoi että tanssit eivät ole maininnan arvoisia, ts. huonoja. Olisi kyllä hyvä jos kriitikko kykenisi ilmaisemaan asian suoraan ja vielä perustelemaan näkemyksensä. Kaikille pienien teattereiden edustajille lienee tuttu tilanne, jossa kriitikko joko ei koskaan saavu esitykseen tai vain päättää olla kirjoittamatta siitä mitään. Kyseessä on sama ilmiö: nonsaleeraus ja mielivalta.

Näyttelijöistä Moringn mainitsee erikseen Negendanckin, Smedlundin ja Sirénin. Arvioidessan heidän suoritustaan kriitikolla on vaikeuksia erottaa toisistaan (kirjasta tuttua) roolihahmoa, näyttelijän roolisuoritusta (tulkintaa) ja näyttelijäohjausta (metatulkinta). Kriitikko kirjoittaa seuraavasti: Velhoista suurin on tietenkin läsnä näyttämötapahtumien karismaattisena kummina. Gandalfin hahmosta kaikki alkaa, ja hänen voimansa taltuttaa matkan varrella mustimman uhan. Fred Negendanck saa haasteekseen elämänsä roolin, ja hänen kokemuksensa antaa Gandalfille uskottavan viisauden, ihmistä vanhemman...Rabbe Smedlundin empaattisesti tulkitsema Frodo on valittu, tämä ihan tavallisen kömpelö ja heikko hobitti! Kuin kuka tahansa meistä, yhtä altis kiusauksille. Eikö Frodon hahmon empaattisuus ole tekstiin sisäänkirjoitettu? Tuskin Smedlundin sitä (näyttelijänä) on enää tarvinnut 'tulkita'.

Siréniä Moring arvio seuraavasti: Kaikki olemme ravistuneita Mitja Sirénin notkeasta Klonkusta, kapaloidusta alkuoliosta, jonka virta ja vuori sylkäisevät sisuksistaan. Sirénin suoritus on ilmeisesti ollut hieno, mutta millä perusteella kriitikko voi olla varma, että kaikki muut katsojat olivat yhtä 'ravistuneita' kuin hän? Tässä kriitikko liikkuu hyvin heikolla jäällä, jos hän luopuu omasta subjektiivisesta kokemuksestaan ja alkaa yleistää omia tuntojaan.

Esityksen kantavan sanoman Moring tiivistää kutsumuksen käsitteeseen: Taru Sormusten Herrasta etenee voimakentissä, joissa puoleensa houkuttavan pimeyden ja otteessaan heikkenevien valon voimien ristiriita on sähköinen... Mutta tärkein kaikista on ihmisen sisäinen palo. Mahtisormuksen pahuuden voimien tuhoamiseen ei riitä vain seikkailunhalu, tarvitaan kutsumus. Tulkinta on mielenkiintoinen, koska Tuomiovuorella nimenomaan Frodo antaa periksi sormuksen mustille voimille ja julistautuu sen herraksi - kunnes Klonkku riistää häneltä sormuksen ja putoaa sen kanssa tulivuoren uumeniin - aiheuttaen näin sen tuhoutumisen. Kenen kutsumuksesta Moring kirjoittaa? Tarkoittaako hän ehkä Klonkun 'kutsumusta' ja 'sisäistä paloa'? Joka on loputon ahneus.

Kokonaisuudessa koko kritiikkiä tuntuu leimaavan suuret vaikeudet erottaa Tolkienin alkutekstiä, dramatisointia ja esitystä toisistaan. Vellit ja puurot menevät koko ajan sekaisin. Vähän väliä kriitikko intoutuu hehkuttamaan Tolkienin kertomuksen tapahtumia, ikäänkuin osana esitystä : Taru Sormusten Herrasta valloittaa katsojansa, tempaa hänet mukaan, ja vapauttaa lopulta maanpäälliseen harmoniaan, kun Mordorin mahti on täpärästi muserrettu ikuisiksi ajoiksi. Niin kirjassa tosiaan käy, mutta eikö Tolkienin kirja arvosteltu jo joskun 60-luvulla? Miksei kriitikko pysty lukemaan sitä erilleen dramatisoinnista tai edes esityksestä? Vai mitä mieltä pitäisi olla kun kriitikko arvio Savolan dramatisointia: Terttu Savola on tiivistänyt Tolkienin teossarjan ensimmäisen osan 1 000-sivuisen seikkailukertomuksen alle kolmituntiseksi maagiseksi teatteriksi. (?)

Koko arvostelu ikäänkuin jää kimpoilemaan loputtomiin peileihin Tolkienin alkutekstin ja esityksen maailman väliin. Kriitikko ei missään vaiheessa ota esiin sitä kritiikin kannalta kaikkein tärkeintä kysymystä: Miksi tämä esitys on tehty? Mitä se kertoo meidän ajastamme, elämästämme, tässä ja nyt? Mikä on sen merkitys? Tämä suhde jää asettamatta kokonaan ja se on häpeä. Sen sijaan, Moring kertoo laveasti kuinka paljon (10 000) lippuja esitykseen on varattu etykäteen - kiitos Svenskanin markkinointiosaston. Arvostelusta saa sellaisen kuvan, että Sagan om Ringen on hyvin myyvä tuote, eräänlainen Tolkien-oheistuote, joka kannattaa ostaa jos tykkää kirjasta. Vai mitä muuta pitäisi päätellä kriitikon suhtautumistavasta näyttelijäntyöhön: Henkilöhahmot jäävät tässä visuaalista lumovoimaa pursuavassa tulkinnassa joskus turhan ohuiksi. Päähenkilöt ja heidän apurinsa nimetään nopein vedoin. Putositko? Tartu kirjaan ja lue lisää . . . Jos parempaan ei lehdessä pystytä, eikö HS voisi jatkossa tilata tällaiset 'esitysten tuote-esittelyt' suoraan teatterin markkinointiosastolta, niin voisi säästä nuokin pennoset ja tehdä niillä parempaa journalismia?

Kirjoituksensa lopuksi Moring vielä määrittelee juhlavasti teatterin funktion:Vain tarussa ja teatterissa on mahdollista kammeta takaisin sodan lähestyvä kumu ja selvitä hengissä Tuomiorotkon reunalta. Siksi teatteri on olemassa. Tämä on minusta mielenkiintoista ja paljastavaa. Lisäksi kysymys teatterin olemassaolon tarkoituksesta on aina tärkeä. Moringin määritelmä on aika hämärä, mutta ehkä hän tarkoittaa, että teatterin olemassaolon tarkoituksena on olla eskapistista viihdettä, jossa katsojat pääsevät kokemaan onnen ja onnistumisen kokemuksia, jotka muuten puuttuvat elämästä.

Eero-Tapio Vuori