Teatteri-lehti 1/2002

Edward Albeen ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” on hyvä näytelmä. Siihen verrattuna monet vanhemmat klassikot kuten esimerkiksi Shakespearen, Tsehovin tai Ibsenin näytelmät edustavat jo perintöä, jota ei pöyhimättä voi enää esittää (ainakaan ilman selittelyjä). 1963 Suomen kantaesityksensä saanut ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” ei vieläkään kaipaa selittelyjä eikä uudelleen tulkintaa. Sen teatterinäkemys on yhä ajankohtainen, voisipa käyttää jopa sanaa elävä. Tästä todistavat esitystä ylistävien kritiikkien kavalkadi kantaesitysvuodesta aina tähän päivään saakka. Niiden perusteella vaikuttaa siltä, että se on niin hyvin kirjoitettu näytelmä, ettei yksikään työryhmä pysty esityksellään sitä täysin pilaamaan.

Tämä ei tarkoita, että Albeen näytelmästä tehtyjä esityksiä olisi aina varauksettomasti kehuttu. Tekstille on kehittynyt erittäin tarkkoja kriteerejä noudattava esitysperinne. Teksti sinänsä saa aina ylistävää kiitosta. On merkittävää, että se on ylipäänsä valittu esitettäväksi. Kun näytelmä näin lainaa työryhmälle hohtonsa, kriteerit edellyttävät työryhmältä ennen kaikkea tekstiuskollisuutta. Pääroolissa on aina Edwar Albeen näkemys, ei ohjaajan. Kriteerit edellyttävät myös realistista kokonaistyyliä ja pääroolien täyttämistä parhailla, saatavilla olevilla näyttelijöillä. Näillä ehdoilla esitys saa jo hyvät kritiikit. Tämän jälkeen merkkiteoksen syntyminen on vain kiinni siitä miten virtuoosimaisesti näyttelijät onnistuvat. Sitä arvioidaan kolmella eri mittarilla: 1) Miten pääparin (Martha ja George) esittäjät löytävät keskinäisen voimatasapainon ja miten se saadaan heilumaan arvaamattoman oloisesti. Toisin sanoen, miten paljon heihin löytyy sävyjä. 2) Miten kakkospari (Nick ja Honey) pysyvät komppaamaan pääparia ja löytyykö heihin omaa ulottuvuutta. 3) Miten hyvin näyttelijät säätelevät roolihenkilöiden sisäistä raivoa ja toisaalta kännin vaiheita. Tunnevoimaa on oltava, että kokonaisuus täyttäisi odotuksen ”verevyydestä” mutta ”veren makua suussa” on hallittava. Ohjaajalta ei oikeastaan odoteta muuta kuin tämän esitysperinteen tuntemusta ja rytmitajua. Se, mistä ohjaaja voi valita, on esityksen viritys: nähdäkö taistelu koomisena vai traagisena, ja annetaanko siinä yhtään toivoa. Arvosteluja lukiessa huomaa, että sekin on tavallaan jo päätetty: komiikka ei kanna koko näytelmää. Toisaalta kokonaisuus on liian raskas ilman pientä inhimillistä toivon kipinää.

Huomaan olevani kriitikoiden kanssa enimmäkseen samaa mieltä. Näin minäkin tämän näytelmän tekisin, ilman mitään turhia vääntöjä. Muuten kannattaa valita joku muu teksti. Kriteerit ovat selkeät ja tuntuvat hämmästyttävän yhteisiltä. Miksi? Mike Nicholsonin ohjaama elokuvaversio ei ole siitä ehkä täysin vastuussa. Kaikillahan meillä on jonkinlainen omakohtainen kosketus perhe/parisuhdehelvettiin ja Albee kuvaa sitä hyvin. Mutta toisaalta myös mm. August Strindberg on kuvannut samaa aihetta, toisinaan jopa paremmin. Hänet mainitaankin melkein arvostelussa kuin arvostelussa. Mutta siitä huolimatta elokuva vetää aina pidemmän korren vertailukohtana. Kaikki muistavat Elizabeth Taylorin ja Richard Burtonin. Elokuvat ovat suuremman yleisön kulttuuria, sellaisinaan kollektiivisen alitajunnan symboleja. Ne muistuttavat yleisöä paremmin kuin mikään siitä mistä tarinasta on kyse. Enemmänkin. Kritiikeissä pääparin roolisuorituksia näytelmässä verrataan usein suoraan elokuvatähtien saavutuksiin elokuvassa. Elokuva on ilmeisesti kiteyttänyt lavaperinteen kriteerit ilmestyttyään vuonna 1966. Sen jälkeen näytelmää ei esitetty suomalaisilla ammattilaisnäyttämöillä yli kymmeneen vuoteen. Vasta 1980-luvun alussa näytelmä palasi teattereiden ohjelmistoon, ottaen heti paikkansa yhtenä kestosuosikeista. Siitä lähtien ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” on ollut ohjelmistossa jo kaksikymmentä vuotta, tauotta, muuttumatta juuri lainkaan.

Ainoa tulkinnallinen muuttuja näyttää löytyvän käännöksestä, satunnaisesti myös lavastuksesta tai puvustuksesta. Käännöksiä on ollut Suomessa kolme, joista uusinta on kehuttu aina. Onhan klassikko on saatava aikamme kielelle. Se onkin ainoa alue, jossa sallitaan jotain tulkinnallisia vapautta – tosin vain kerran kymmenessä vuodessa. Esityksen visuaalinen ilme sen sijaan on vakiintunut elokuvan jälkeen realistiseksi, joko tarkaksi tai mukailluksi ajankuvaksi. Poikkeuksia tietysti on. Esimerkiksi Helsingin Kaupunginteatterin viimeisin tulkinta, jonka visuaalista symboliikkaa sekä kiitetään että haukutaan kritiikeissä – mutta ennen kaikkea siihen kiinnitetään huomiota. Teatterikritiikkejä moititaan usein ”toisarvoisten” elementtien, kuten esimerkiksi lavastuksen unohtamisesta. Albeen klassikon kohdalla niin ei tapahdu. Lavastusta, kuten kaikkea muutakin, valvotaan, ettei se rikkoisi liikaa perinnettä. Mikä sitten on liikaa tai liian vähän? Se on kapea alue, jolla kriitikko voi osoittaa oman näkemyksensä.

Arvosteluperinne on muuttunut vain yhdellä tavalla: kritiikit ovat muuttuneet lyhyemmiksi ja tiivimmiksi. 1960-luvulla aikaa ja tilaa on näyttänyt löytyvän tuhlattavaksi asti. Nykynäkökulmasta käsin sitä on käytetty jonninjoutavaan toistoon ja adjektiivimaalailuun. Toisaalta kriitikolla on ollut myös tilaa luovuudelle. Kritiikeissä pohdiskellaan ja jaetaan esityksen synnyttämiä oivalluksia maailmasta, ei vain arvoteta tekijöitä, esitystä ja sen onnistumista (jonka merkitystä en kiistä). Mestari Eerikki (Aamulehti 8.12.1963) kirjoitti kaksi eri versiota Albeen näytelmän kantaesityksestä, toisen teatterissa harvoin vieraileville, toisen suurkuluttajille ja ammattilaisille. Tällaiset kriitikoiden omat muotokokeilut katoavat kokonaan mitä lähemmäksi tullaan tätä päivää. 1980- ja 1990-luvun arvosteluissa ei näy enää mitään merkittäviä eroavaisuuksia tai poikkeamia sen enempää muodossa kuin näytelmän sisällön tulkinnassakaan. Se on jo valmiiksi tulkittu. Kuvastaako tämä kritiikin yleisen kehityksen pysähtymistä? Vaiko sen vakiintumista nykyiseen muottiinsa? Vai onko näin käynyt vain tämän nimenomaisen näytelmän arvosteluperinteelle?

Helsingin Sanomien entisestä teatterikriitikko Sole Uexküllista kerrotaan, että hän saattoi käydä katsomassa joitakin esityksiä useaan kertaan ennen kuin kirjoitti kritiikin tai kirjoitti niitä useamman kuin yhden. Tämä ei ole enää mahdollista yksittäisen esityksen kohdalla. Kriitikoilla ei ole aikaa. ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” kaltainen klassikko ei onneksi tarvitse aikaa. Se on tuttu elokuvasta ja useiden teatteritulkintojen kautta. Siihen on jo valmiiksi perspektiiviä. Sen tarkkarajainen arvostelu- ja esitysperinne tekevät arvioimisen helpoksi. Silti näytelmää ei arvostella heppoisesti. Se on kulttuurisesti pyhä ja tekee kritiikkien tehodendenssiin poikkeuksen. Esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus omistaa kokonaisen etusivun Helsingin kaupunginteatterin ensi-illan pohtimiseen ja sitä tehdään kahden kriitikon voimin, kahdella eri palstalla. Kirsikka Moring arvioi esitystä ja Hannu Harju analysoi näytelmää sen syntytaustaa vasten. Kummatkin journalistit erittelevät osa-alueistaan esiin sekä kiitosta ansaitsevia että kritiikkiä kaipaavia näkökohtia. Tämä on minusta hyvä arvostelu. Kriitikot tietävät mistä he puhuvat ja tekevät sen antaumuksella. Ja vaikka Moring ei ole näkemäänsä ensi-iltaan täysin tyytyväinen, sivu kaikessa laajuudessaan huokuu silti tärkeästä ja merkittävästä tapahtumasta. Esitys arvostellaan myös 16 muussa maamme lehdessä, värikuvin ja enimmäkseen kiittävin arvioin. Esityksen merkittävyydestä ei jää epäilystäkään. Nimekkäällä tekijäkaartilla on tietysti osuutensa asiaan mutta niin on näytelmälläkin. Ja kriitikkojen teatterinäkemyksellä.

Vuosikausia jatkuneesta ylistyksestä (tai merkillepanosta) ja näytelmän muuttumattomuudesta päätellen ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” on aikamme ihannenäytelmä. Se kristallisoi ainakin kritiikin näkökulman näyttämötaiteen tämän hetkisiin hyveisiin. Väittäisin jopa, että kaikkia teatteriesityksiä, edustivatpa ne mitä genreä tahansa, verrataan kritiikeissä, tavalla tai toisella, tähän lajissaan täydelliseen näytelmään. Ehkä niin tekevät myös monet katsojat ja taiteilijatkin. Teatterin perimmäiset ihanteet lienevät muuttumattomia mutta jokainen aikakausi on historian mukaan löytänyt niille omat muotonsa, aikalaisihmisensä ilmeen. Me olemme, lukemistani lehtikritiikeistä päätellen, pysähtyneet 1960-luvulle. Olemme vain vähän tehokkaampia.

Kuka uskaltaisi sovittaa ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?” Milloin siitä tulee vain yksi hyvä näytelmä muiden joukossa? Milloin syntyy seuraava teatteritabu, jota kannattaa aina esittää mutta jota ei saa (tai kannata) muuttaa? Vai onko ”Kuka pelkää Virginia Woolfia?”-näytelmän yhä jatkuva voittokulku esimerkki teatteritaiteen pirstoutumisesta – sillä paljon muunkinlaista tehdään, katsotaan ja arvostetaan. Voimmeko siis jo pian puhua Albeen mestariteoksesta ja sen teatterikielestä erillisenä, pysyvänä muototraditiona, samaan sävyyn kuin oopperoista tai baleteista?

Sole Uexküll, Helsingin Sanomat 1.12.1963 Katri Veltheim, Uusi Suomi 2.12.1963 Arvo Salo, Suomen Sosiaalidemokraatti 3.12.1963 Mestari Eerikki, Aamulehti 8.12.1963 U.V. Turun Sanomat 29.12.1963 Kaisu Mikkola, Kaleva, 6.3.1965 HAL, Kansan Tahto, 6.3.1965 Armi Harju, Lapin Kansa 6.3.1965 Jyrki Vuori, Turun Sanomat, 14.4.1984 Ari Koponen, Salon Seudun Sanomat 14.4.1984 Anne Karppinen, Kainuun Sanomat 16.12.1985 Minna Tawast, Lapin Kansa, 17.12.1985 Anne Välinoro, Aamulehti, 21.9.1990 Risto Ojanen, Satakunnan Kansa 16.11.1990 Jukka Kajava, Helsingin Sanomat 21.10.1995 Anja Salminen, Demari 17.10.1996 Kirsikka Moring, Helsingin Sanomat 1.12.2001 Soila Lehtonen, Aamulehti 1.12.2001 Outi Lahtinen, Turun Sanomat 1.12.2001 Terhi Tarvainen, Iisalmen Sanomat 10.12.2001 Anne Honkanen, Etelä-Suomen Sanomat 21.12.2001

Kiitos Teatterimuseon ja Helsingin Kaupunginteatterin arkistoille.

Janne Saarakkala