Teatteri-lehti 7/2003

Tämä lähikritiikki käsittelee näyttelijäntyötä. Tarkastelussa on Tanjalotta Räikän roolityö Teatteri Telakan näytelmässä Musta Rakkaus, jonka ensi-ilta oli13.8.2003. Näytelmä perustuu Väinö Linnan samannimiseen romaaniin ja sen on dramatisoinut ja ohjannut Juha Hurme.

Näin esityksen 14.9. ja kysyin Räikältä hieman ennen esityksen alkua mitä hän ajattelee roolistaan nyt, mikä siinä on olennaista jne? Räikkä näkee roolityönsä enemmänkin tanssina kuin näyttelemisenä. Hänen lähtökohtanaan on fyysinen rentous, lihasmuisti, ettei joutuisi esityksessä enää ”tekemään” sitä minkä on jo harjoitellut vaan että se syntyisi kuin itsestään. Räikkä ei valmistautuessaan yritä sen erityisemmin mennä roolin maailmaan vaan pyrkii vain rentouttamaan kehon, että ei joutuisi puskemaan asioita käyntiin esityksen kuluessa. Räikkä suhtautuu esitykseen kuin retkeen ja näkee siinä mahdollisuuden säilyttää näyttelemisen kepeys, huumori ja ilo. Räikän pelko on, että näyttelemisessä jäljelle jäisi vain mekaaninen hahmo joka vie näyttelijää ja tältä välttyäkseen on Räikän mukaan sisäisen energian aina oltava suurempi kuin sen minkä päästää ulos.

Räikän rooli on 19 vuotias Marjatta Salmela, joka kokee traagisen rakkauden mustasukkaisuudesta ja huonosta itsetunnosta kärsivän Pauli Haantien ( Markus Myllyniemi ) kanssa. Esityksen alussa Räikkä tulkitsee nuoren naisen ujoutta ja intoa oman elämänsä edessä hienovireisesti. Räikkä lähtee aina liikkeelle isolla ilmeellä, mikä saa katsojan uskomaan innostukseen. Ujoutta ja epävarmuutta Räikkä näyttelee jaloillaan, jopa varpaillaan. Jalat ovat pienessä liikkeessä koko ajan, kuin huomaamattaan ja näin kuva elämäniloisesta viehättävästä tytöstä on syntynyt.

Vastaavasti kun Marjatta osoittaa päättäväisyyttä isälleen, Räikkä tekee sen hienosti äänenkäyttöään muuttamalla. Roolin sisäisenä voimana on murros ja muutos ja Räikkä ulkoistaa sisäistä liikettä taitavasti antamalla käsille, jaloille ja keskivartalolle omat rytminsä. Luullakseni roolin inhimillisyys ja ”todentuntuisuus” piilee tässä. Räikkä käyttää puheilmaisussaan ainakin kahdenlaista tekniikkaa. Aina kun puhutaan suoraan yleisölle on puheessa samanlainen varmuus kuin silloin kun Marjatta pohtii tulevaisuuttaan siihen vielä luottaen. Muutoin puhe on sisäisempää, hauraampaa ja kyselevämpää. Lapsenomaisuutta Räikkä luo ylisuurilla eleillä ja tämä saa Marjatan näyttämään hyvin haavoittuvalta jo ensi kohtaamisessa Paulin kanssa. Rakastumisen myllerryksen Räikkä näyttelee vahvasti koko kehollaan, puhe ja liike puhkuu ajatusta, että nyt kaikki on oikein! ( Tahaton alushameen vilauttelu isän ja Paulin läsnäollessa on hieno ja tarkka yksityiskohta ) Marjatan ja Paulin kohtaamisesta lähtien Räikkä näyttelee selvästi vahvempaa ja naisellisempaa naista. Tai yrittää näytellä, mikä erittäin hienosti säilyttää mukana roolin perimmäiseen haurauden ja kypsymättömyyden ja kokemattomuuden tunnun. Räikkä saa haurauden pysymään kehossa ja varmuutta ja lujuutta äänessäkin on ovelasti vain silloin kun Marjatta valehtelee. Lapsenomainen elehdintä palaa kuin kellontarkasti aina kun ujous tai muu hämmennys ottaa Marjatassa vallan.

Kun asiat Marjatan ja Paulin liitossa alkavat kaatua, Räikkä näyttelee hämmästyttävästi pelkoa käsillään ja hätää silmillään. Räikkä luo vahvan tunnun lähes täydellisestä avuttomuudesta, josta Marjatta voi nousta ja koota itsensä vain laulamalla. Laulussa keho on auki ja pienentävät eleet ovat poissa ja laulu on surullisen kaunista.

Marjatan rakastumiseen ja pelkoon, toiveisiin ja tappioihin on helppo uskoa. Uskollisuutta vakuuttaessaan Räikkä näyttelee selvästi ”eteenpäin” , ikäänkuin otsallaan ja pakahtuminen on kropassa. Paniikin ja kauhun tunteen Paulin perättömien syytösten edessä Räikkä ilmaisee selvimmin keskikehollaan, aivan kuin vatsa ottaisi Paulin iskuja vastaan. Kaikesta huolimatta Marjatta ihailee Paulia ja siksi Marjatan lähes koko ajan anteeksipyytävä katse luo hyytävän olon. Räikkä aivan kuin pulppuaa hätää ja toivetta samanaikaisesti kun yrittää selittää asioita Paulille parhain päin. Paulin ilkeämielisyyden ansiosta isä ajaa lopulta Marjatan ulos kodistaan ja tästä alkaen hengitys nousee merkittävään osaan Räikän tulkitessa roolihenkilönsä luhistumista.

Tämän käänteen jälkeen Räikkä palauttaa roolityöhönsä alun kokonaisvaltaisen lapsenomaisen liikekielen, mutta sävyltään mustana ja pakkoliikkeenomaisena; runneltuna, hakattuna, raiskattuna ( Marjatta kylmettyy ulkona ja saa kuolemantaudikseen keuhkokuumeen ).Hengitys on raskasta ja rikkonaista, Marjatta on kuin kituva kala. Loppuun saakka Räikkä kuitenkin onnistuu säilyttämään jonkilaisen elämän kipinän, kuin kuvan siitä nuoresta toiveikkaasta tytöstä, jonka yleisö alussa näki. Näin Räikän loistava näyttelijäntyö luo vahvan ja syvän surun tunteen koko esitykseen.

Tommi Silvennoinen