Teatteri-lehti

I Näytös

Minä olen Nobody. Olen vastavalmistunut näyttelijä, jota juuri kukaan ei tunne. Minua pelottaa etten saa tulevaisuudessa työtä. Haluaisin tehdä jonkun haastavan ja hyvän produktion, hyvässä seurassa.

Missä? Kenen kanssa? Selailen vaivihkaa Teatterin internetsivuja – mitä on tulossa? Soitan Teatterille. Esittelen itseni. Viittaan epämääräisesti ammatillisiin päämääriini, kyselen ensi-iltapäiviä ja työryhmiä. Kiinnostavaa; oikeasti mielenkiintoinen Produktio tulossa! Saan ohjaajan puhelinnumeron. Aion soittaa ja kysäistä; siis MITÄ?

Epävarmuutta. Lykkään soittamista, aamulla aikaisin en voi soittaa, ehkä hän nukkuu. Kotona ei saa olla ketään kun soitan, haluan kohdata häiriöttömästi. On oltava riittävästi aikaa ja hyvän itseluottamuksen hetki. Ei liian hektinen mielentila. Viikonloppuna en soita, koska en halua häiritä ja lepään itsekin ilman ajatuksia. Maanantaina se alkaa taas jyskyttää. Joka päivä kahden tunnin lama; soitanko – soitanko - soitanko? Yritän tulla tietoiseksi siitä mitä pelkään: torjutuksi tulemista…kolhua…naureskelua…että tämähän pitäisi jo tietää. Eihän hommia näin saa. Miten sitten uusien ihmisten kanssa pääsee yhteyksiin? Missä?

Katselen numeroa. Kerran näppäilen sen puoliväliin. Minua huimaa. Tajuan, että minua itseäni on tässä liikaa. Hetken tajuan kohtuuttomuuteni. Mieli ei silti hellitä. En voi luovuttaa ja olla soittamatta. Onko se merkki? Ehkä tämä onkin merkittävä, kaiken muuttava soitto, kaiken muuttava Produktio. Kuvittelen hänen maailmansa: kaikki ylivertaiset näyttelijät, joiden keskellä ohjaaja naurahtelee rennosti. Kuvitteellista ohjaajan elämää: suuria ajatuslinjoja, jaloja harrastuksia, haastavia suuria työtehtäviä, yhteistyökumppaneita vuosien varrelta. Mikä on minun tehtäväni juuri nyt? Mikä on se oikea asia tehdä juuri nyt? Miksei Jumala anna merkkiä? Mistä sen tietää mikä on Jumalan tahto, omassa elämässä?

”Jumalan tahto näkyy joka puolella sun ympärillä”, kuuluu ääni sängynpohjalta.

Tästä soittelusta ei ole mitään hyötyä. Ei siinä kuitenkaan tavoita sitä ihmistä. Varmasti Groth on samanlainen ihminen kuin muutkin. Puhelimessa kohtaamme vain me kaksi. Niin…mutta kohtaammeko? Kunpa joku olisi valmis kohtaamaan uuden ihmisen ja tekijän.

Muistutan itseäni: älä koskaan suhtaudu kylmäkiskoisesti ihmiseen, joka on alussa! Yritä aina keskustella, kysellä, kaivella omia kontaktejasi, voisitko auttaa. Tue kollegaa! Toivo: entä jos Groth haluaakin paneutua minuun? Kuuntelee, kyselee juuri oikeita kysymyksiä ja neuvoo eteenpäin. Entä jos: hän odottaa ratkaisua, joku näyttelijä ei pääsekään, tekstin toteutuksessa on solmu, tarvitaan jotain yllättävää = Minä!

Pysäytän vellovan mieleni. Tajuan: nyt tämä on henkilökohtainen kamppailu. Elämäni on lamaantunut, käpristynyt tämän kysymyksen ympärille. Mikään ei liiku. Muuri on rikottava. Tässä vaiheessa Groth katoaa. Tajuan, että minä käytän häntä oman rajani ylittämiseen. Tajuan, ettei ole järkevää soittaa. Mitä hän edes sanoisi? Onko edes mitään sanottavaa? On siis pakko soittaa – soitan:

- ’Hei…täällä on heidi syrjäkari oisko sulla hetki aikaa jutella?’ - ’Hmmm…hmmm…..joo-o.’ - ’Minulla olisi sellaista asiaa…että kun mä olen freelance-musiikkiteatterinäyttelijä…ja kuulin että sä teet sitä myrskyä sinne Universum teatteriin keväällä…niin ajattelin kysyä onko sulla työryhmä jo kasassa?’ - ’Niin…joo…on siinä kyllä jo työryhmä kasassa…eikä ole varaa ottaa muita…tai lisää.’ - ’Joo, ymmärrän’ (naurahdan muka-kepeästi) - ’Joo…kun tota…minua vaan tosi paljon kiinnostaisi tämä Myrsky…että miten te siis aiotte toteuttaa sen?’ - ’Niin…joo…en mä ole kauheasti miettinyt sitä vielä…muakin kiinnostaa se..siis miten me aiotaan se toteuttaa.’ (hiljaisuus) - ’Joo…kun…mua aika paljon kiinnosta se juttu…kun mä olen kuitenkin Helsingissä keväällä…ja teen siinä yhtä tanssijuttua…niin olisi tosi mielenkiintoista olla mukana siinä jutussa…olisi vaan tosi mielenkiintoista olla siinä mukana…(tauko)…joo, olisi ollut tosi mielenkiintoista.’ (tauko) - ’Joo…valitettavasti mulla ei nyt ole tarjota sulle mitään.’ - ’No…voi harmi ehkä joskus joku toine kerta sitten.’ - ’No-niin.’ - ’No okei kiitos vaan ja hei.’ - 'Joo moi.’

Ei mennyt kovin hyvin. Tapailin sanoja joita suunnittelin. Jankutin. Lopuksi olimme sanattomia – minä pettynyt. En kysynyt mitään sellaista mitä minun olisi pitänyt kysyä. En kysynyt harjoitusaikaa, enkä sitä että tekeekö ne kaikki koko ajan ruotsiksi, että olisiko mulla edes mahdollisuutta mennä siihen teatteriin. En kysynyt sen muista Produktioista. Enkä edes maininnut mistä Koulusta olen valmistunut. Nyt olen vaan joku ’heidisyrjäkari’.

II Näytös

Heräsi ajatus - poikaystäväni painostuksesta. Voisiko yhden puhelinsoiton takana olevan kokonaisen maailman - kokemukseni, tunteeni, sisäinen dialogini - kirjata jotenkin ylös? Ikään kuin esimerkkinä siitä mielensisäisestä draamasta, jota näyttelemme oman päämme sisällä joka päivä, arjessa. Myös Ohjaajan ja näyttelijän suhteesta. Rooleista ja odotuksista. Heijastuksista.

Kirjoitimme ylös kokemukseni mahdollisimman tarkkaan. Pitäisikö kirjoittaa omalla nimellä? En uskalla. Pitäisikö Groth mainita nimeltä? Joo, mutta sitten pitäisi mainita itsensäkin. Ja Grothilta pitäisi varmaan kysyä lupa. Sille pitäisi varmaan soittaa…taas. Voi ei, pitääkö mun soittaa toisen kerran? Voi ei, en minä voi enää tähän aikaan soittaa? Mitä mä NYT sitten sanoisin?

No hei…(hiljaisuus)…täällä on se Nobody joka soitti aikaisemmin päivällä…tota…mä olen päättänyt tehdä tarinan tästä omasta Nobodynä olemisestani...eikä siihen ole mitään muuta syytä kun, että mun poikaystävän pitää kirjoittaa huomiseksi juttu teatterilehteen, eikä se ole keksinyt mitään muuta.

Voiko latteampaa olla? Sitä paitsi sehän voi sanoa, ’että mikä juttu? Kuka?’ Eikä edes muista koko soittoa. Mä en pysty soittamaan. Ja tiedän, että on taatusti olemassa sellaisia ihmisiä, joille soittaminen ei ole mikään ongelma – ne VAAN soittaa. Onkohan tämä edes hyvä idea? Tarvitaan ulkopuolisen mielipide - soitto Lauralle

- ’Terve Laura täällä Heidi. Tarvittaisiin apua sellaisesta asiasta, kun me kirjoitetaan tällaista juttua. Kato mulla oli sellainen incidentti, soitin Joakim Grothille, mä olen yrittänyt soittaa sille monta päivää ja se on ollut tosi vaikeata, ja sit mä soitin sille ja se oli ihan turhaa, se soittaminen. Sitten me kirjoitettiin se ulos koko juttu ja siitä tuli aika hauska, neuroottisuudessaan. Niin, että häpäisenkö mä tässä täysin itseni, ja onko meiltä hämärtynyt kokonaan se mitä voi edes kirjoittaa lehteen. Miltä se susta kuulosti? (tauko). Niinhän se varmaan onkin, varsinkin niille jotka on ihan Nobodyjä. Ehkä niillä on se sama kela (nauran). Voihan sen tulkita niinkin, että jollain on vaan aika huono itsetunto. Niin kuin onkin…

Sitten pitää enää soittaa. Viisi yli puoli yksitoista. Nyt pitää soittaa. Nyt tai ei koskaan.

III näytös

Se hälyttää. Voi ei, jos se on nukkumassa. Toisaalta Laura sanoi, että ihminen jolla on kännykkänumero, osaa laittaa sen yöllä kiinni. Mitä jos se rupeaa syyttämään mua joksikin terroristiksi? Sehän on mahdollista.

- ’Täällä on heidisyrjäkari…anteeksi että soitan näin myöhään. Soitin aikaisemmin päivällä…tässä on erilaisia vaiheita tapahtunut. Saisinko käyttää sun nimeä ja lainata meidän keskustelua teatterilehteen. Mä voisin kertoa vähän mistä tää juttu lähti…teatterilehdessä on sellainen palsta kuin Arki näyttämönä. Mä tässä käsittelen sitä kun tämmöinen Nobody kohtaa teatterimaailmassa vaikuttavan henkilön ja miltä siitä tuntuu. Joo…saat lukea sen ensin… lähetän sen sähköpostilla.’

Nyt tuntuu vähän hassulta. Kuulosti siltä, että se oli suunniteltu, mutta eihän se ollut yhtään. Se oli viaton teko. Täytyykö puolustaa viatonta tekoa? Siinähän se tuhoutuu. Tai nyt se on jo tuhoutunut. Onhan se absurdia sanoa jollekin että minä olen Nobody ja sä olet jotain, Guru. Se kääntyy päälaelleen, Nobody ottaa sen vallan. Miltäköhän siitä oikein tuntui?

Mikä ja kuka sitten on Nobody? Usein ajattelen, näenkin mielessäni kaikki ne/me Nobodyt ympäri Suomea, jotka piipittää jossain ja yrittää kurkottaa esiin, toivoo, että joku huomaisi. Ja huutaa: hei, me ollaan olemassa! Huomatkaa mutkin! Mä olen oikeasti ihan mielenkiintoinen tekijä!

Jokainen meistä on Nobody. Se on henkinen tila. Se on sitä, että jää yksin omaan nurkkaan ja myrkyttyy ajatuksiinsa. Ei koe omaa arvoaan, elämää hallitsee arvottomuuden tunne. Ei myöskään pysty kohtaamaan ketään, vain omia kohtuuttomia odotuksia ja pelkoja. Ihmisen - erityisesti taiteilijan - mieli on tällainen; täynnä levottomuutta, asiat automaattiohjautuvat äärimäisyyksiin.

Mitä tasapaino edellyttää? Uskoa. Taiteilijan ja tiedemiehen ero on siinä, että taiteilija ei voi kulkea epäilyn tietä loppuun asti. Jossain vaiheessa täytyy vaan Uskoa. Uskoa siihen, että juttu toteutuu, että se on jo olemassa. Uskoa itseen, omaan erityislaatuun ja lahjoihin. Lisäksi pitää vaalia yhteyttä omaan tekemiseen, säilyttää elävä suhde taiteeseen.

Henkilöt: Heidi Syrjäkari Nobody Joakim Groth As Himself Laura Mannila Neuvonantaja Eero-Tapio Vuori Dokumentoija

Eero-Tapio Vuori