vankilaselfie.jpg

Työtäni on päästä oman ahdistukseni kanssa aika ajoin hedelmälliseen neuvottelutulokseen. Outo työ, todellakin. Harvallepa sellaisesta maksetaan.

On tiistai, iltapäivä, mutta taidevankilassa ei kuulu tietää, mitä kello on.

Rannekelloni on vartijoilla, ja poistin kellonajan näytön tietokoneestani.

Minulla on mukana myös tuollainen iPod, koska tähän bloggaukseen pitää saada kuva, ja siinä on ainoa omistamani digikamera. En osaa estää kellonaikaa näkymästä siinä, joten yritän olla koskematta koko laitteeseen. Välillä on kiusaus katsoa. Minusta on alkanut tuntua, että kellonaika on vaarallista, ei vain turhaa tietoa.

Sellissäni on kaksi ikkunaa, toinen edessäni pöydän takana, toinen sivulla. Katson ulos edessäni olevasta ikkunasta. Typerien puiden typerät oksat heiluvat typerästi.

Välillä aurinko valaisee kaiken. Sitten on taas pilvistä pitkään.

Lueskelin äsken Pentti Saarikosken Tanssiinkutsua, jonka tietystä syystä otin mukaani selliin. Ehkä sen tyyli tarttuu. En pidä sen tyylistä. Saarikoski itsessään on minulle läheisempi kuin ne muut modernistit.

pöydänjalka_ja_kirjat
pöydänjalka_ja_kirjat

Hyvin pieni, pitkulainen harmaa lintu, jonka nimeä en tiedä, käy nokkimassa kasveista jotain. Sen liikkeet, toisin kuin puiden, ovat energiset ja määrätietoiset.

Teen yhtä hankalaa tekstiä, jonka pitäisi ehdottomasti olla valmis kaksi viikkoa sitten.

Jos saan sen valmiiksi, alan tehdä toista yhtä vaikeaa, josta siitäkään ei voi käyttää sanaa kiireinen. Miksi kutsutaan tällaista ajat sitten kaikista määräajoistaan myöhästynyttä työtä? Kivireeksi, sovittamattomaksi synniksi? Vain saamattomuuden mahtava voima kykenee kantamaan sellaista läpi päivien ja vuosien.

Juuri sen – saamattomuuden – takia minut taidevankilaan tuomittiinkin.

Saamattomuus on erikoinen yhdistelmä pelkuruutta ja itsetuhoisuutta. Neuvottomana murehtiminen ja asioiden pitkittäminen on hidasta, hivuttavaa kärsimystä. Mutta kokemuksesta tiedän, että toimeen ryhtyminen tuottaa uusia, tuntemattomia ja vielä pelottavampia tuskia – joskin terveellisempiä, uutta luovia, elämää edistäviä. Tämä on saamattomuuden ydin, pelkuruus.

Usein valitsen mieluummin raastavan, kuolemankaltaisen mutta sentään tutun ahdistuksen. Sitä voi lievittää tekemällä jotain, mikä auttaa unohtamaan, kuten kotitöitä.

Pidän niistä, kunhan ne eivät vaadi ajattelua (ikävä kyllä ne aika usein vaativat). Ne ainakin ovat tarpeellisia, mikä on huojentavaa, kun kotitöistä erotuksena, varsinaisena työnä, on taide, jonka tarpeellisuutta paitsi arvioidaan koko ajan julkisesti, myös joutuu usein selittelemään erilaisille tahoille.

Taidevankilassa ei arvioida eikä selitellä. Täällä ei ole muita mahdollisuuksia kuin taide.

Se on vapauttava kokemus.

Täälläkin saa silti tehdä myös kotitöitä. Itse asiassa odotan, että pääsisin kohta työpalveluun. Eilen minulla oli ulkoilua. Leikin kepillä ja tutkin jäkälää läheltä.

Kepillä voi tökkiä maata ja sitä voi käyttää kävelyssä pienenä apuna.

Vangit ovat tehneet ulkoilualueen keskelle ajatuksettomia sommitelmia risuista, kävyistä ja muusta mitä maasta on löytynyt. Käsillä on oma tahto. Ne huolehtivat siitä, että saavat tekemistä, vaikka järjetöntäkin.

Eilen saunavuorollani kävin kylmässä järvessä uimassa, alasti.

Normaalioloissa en tietystikään tekisi mitään sellaista.

Antti Nylén